teuwo kirjoitti:Tuossahan nuo ovat kilpaa todistelleet mediassa, että "koululla oli oma psykologi, joten siitä ei voi olla kiinni". Juuri Kauhajoen tilanteesta en osaa sanoa, mutta tiedän, että kouluissa psykologin vastaanotolle ei ihan niin vain kävellä. Lisäksi vaikka joku sinne erehtyisikin menemään, niin sillä pakollisella käynnillä tuskin kukaan lähtee avautumaan mykkyrällä olevista asioista.
Uskoakseni erityisesti nuorilla on myös hyvin korkea kynnys lähteä hakemaan apua psykologilta. Yleensä tätä kynnystä nostaa entisestään hulluksi leimautumisen pelko. Terveydenhoitaja onkin kouluissa mielestäni se tärkein henkilö, jonka pitäisi mahdollisimman usein olla tavoitettavissa. Hänelle voi olla helpompi avautua ongelmista, eikä terkkarilla käynti aiheuta pelkoja siitä, että koulutoverit alkaisivat ruotia kyseisen henkilön mielenterveyden vakautta.
Terveydenhoitajankin aika on kuitenkin rajallinen. Esimerkiksi kotipaikkakunnallani terveydenhoitaja on tavoitettavissa koulultamme n. kaksi kertaa viikossa parin tunnin ajan. Psykologille aikoja on vielä harvemmin tarjolla. Jonot ovat pitkät, mutta vain harvalle apua on tarjolla. Jonottaminen vain pahentaa tilannetta, sillä kun hätä on suurin, apua tarvittaisiin välittömästi - eikä vasta kahden viikon kuluttua. Ja pahimmillaan kauan odotettu "apu" on juurikin pampulan kuvaamaa liukuhihna-saarioismeininkiä.
teuwo kirjoitti:Eilen tuijottelin tv:tä ja joku setä totesi, että Suomi on niitä harvoja maita, joissa hajotetaan nuorten turvallinen ympäristö eli koulu vaihtuu luokattomaksi. On aineenopettajia, joista valitettavan suuri osa tekee vain työtään odotellessaan eläkkeelle pääsyä. Se kerran viikossa oleva ryhmänohjaajatunti nyt ei välttämättä riitä. On toki kouluissa hyviä ja mahtavia opettajia, mutta sitten on niitä, joiden ammattiylpeys on vain muísto vain.
Voin vain puhua omasta puolestani, mutta entisenä koulukiusattuna lukion luokattomuuteen siirtyminen oli suuri helpotus. Peruskoulussa sama vanha luokka sisälsi myös aina samat vanhat kiusaajat, joita arastelin. En siis oikein ikinä päässyt olemaan oma itseni. Luokattomuus taas antoi minulle siitä vapauden, ja saatoin tutustua uusiin ihmisiin aivan eri tavalla. En ollut enää puristettuna samojen tyyppien kanssa samoissa tiloissa, ja se toi minulle tietynlaisen turvan. Itsensä nolaaminenkaan ei tuntunut enää niin pahalta, sillä minun ei tarvinnut - eikä tarvitse - enää vastata tekemisistäni näille yksille ja samoille ihmisille.
Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että käyn suhteellisen pientä lukiota. Ikäryhmien välillä on olemassa tietty me-henki, sillä kaikki tuntevat toisensa. Sillä ei ole mitään merkitystä, vaikka emme tulisikaan aina keskenämme toimeen. Olemme silti samaa joukkoa.
Tästä johtuen minun onkin hieman hankala pohtia luokattomuuden laajempaa merkitystä. Tiedän, että on olemassa kouluja, joissa oppilaat eivät edes
tiedä välttämättä kaikkia ikätovereitaan. Minun on kuitenkin vaikea käsittää tällaista ilmiötä, sillä olen aina ollut hyvin tietoinen siitä, kenen kanssa itse asiassa samoja käytäviä tallon.
Onnellinen olen myös siinä suhteessa, että koulumme opettajat todella tuntevat opiskelijat ja välittävät heistä (meistä). Näin ei aina ole.
Ehkä parempi lopettaa selostus, sillä tämä alkaa muistuttaa aina vain enemmän ja enemmän mainospuhetta.