Ilmoitusta

[shaana]

Mulla näyttäs olevan joku ihmeen taantuma päällä, olis vähän niinkun jotain sanottavaa, muttei kuitenkaan jaksa avata suutaan ja vaivata muita vähäpätöisillä mielipiteillään.
Luin Potterit, olen valvonut muutamana viime yönä myöhään, väsyttää, olen kyynelehtinyt. Illalla uimahallilla käynti on ihan hanukasta, siellä on valittavana joko himouimareiden täys rata, mummojen täys rata tai ei mitään, uimaseurat omii yhtä rataa. Eilen kävin ostelemassa lähtevälle duunikaverille läksiäislahjoja, teki koko jutun taas astetta todellisemmaksi, ensi viikolla täällä on hiljaista ja tylsää sitten. Joop.

[theia]

Eiks niitä semmosia tapauksia oo vaikka kuinka, että viilettävät menemään päivästä toiseen ja jos jostain syystä tuleekin elämälle stoppi ja on aikaa, ne murenee palasiks?

Hei, sellainen tapaus täällä! Viisi vuotta suurinpiirtein ollaan menty pysähtymättä, ajattelematta missä mennään, minne pitäisi mennä. Pelkään sitä päivää kun tulee se hetki, tilanne, olotila että pitää jäädä ajattelemaan, on aikaa käsitellä kaikki. Kyllähän se välillä yrittää tuolta alta tulla se olo, mutta annan vaan olla ja ajattelen muuta.

"All of my sins are attempts to fill the voids
All of my voids they are filled with sin."
(Manic Street Preachers)

niinpäniin.

[Shay]

Luin lehteä eilen ja rupesin katsomaan, kuinka tutunnäköinen ihiminen eräässä kuvassa oli.
Mietin jo, että joku tytsy töistä tietenkin, mutta eihän se ollut kuin eräs fordelainen.
On se kumma miten muutaman kuvan jostain henkilöstä nähtyään tuntuu tämä niin tutulta...

[Kuolo]

Iltalehden nettisivuilla oli otsikko. Siinä luvattiin, että jutusta löytyy jonkun tutkijan neljä vihjettä onnellisuuteen. Kuinka saakelin epätoivoinen sitä voi ollakaan kun rupesin ihan oikeesti uskomaan, että sieltä paljastuu neljä jotain ihan oikeeta neuvoa ja tää paska vihdoinkin loppuu?

Ja miksi sitä oikeen pelkää kuolevansa jos on jossain vaarallisessa paikassa tai tilanteessa. Ei täs oo mitään järkeä. Ei vaan oo.

[marenkienkeli]

Menee hermo tän hitaan netin kanssa. Haluan kotiin oman koneen ääreen. No, ehkä veljen huoneessa olevan koneen valtaaminen hänen ollessa koulussa on ihan hyvä ratkaisu. Tää langaton netti vaan ei oikein pelitä kunnolla...

Muoks. Kummasti sitä netti yhtäkkiä nopeutui. Ilmeiseti veli lopetti netin käytön toisella koneella. En tosin tiennyt hänen sitä käyttävän. On se hyvä, että netti nopeutuu juuri, kun olen lopettamassa netin käytön tältä illalta.

[@gen.fi]

Ja miksi sitä oikeen pelkää kuolevansa jos on jossain vaarallisessa paikassa tai tilanteessa. Ei täs oo mitään järkeä. Ei vaan oo.

Äymmm...
Eikös se ole normaalia?

[Kuolo]

Ja miksi sitä oikeen pelkää kuolevansa jos on jossain vaarallisessa paikassa tai tilanteessa. Ei täs oo mitään järkeä. Ei vaan oo.

Äymmm...
Eikös se ole normaalia?

Mutta kun se ei edes välttämättä ois huono asia jos niin kävis.

[Shay]

Ja miksi sitä oikeen pelkää kuolevansa jos on jossain vaarallisessa paikassa tai tilanteessa. Ei täs oo mitään järkeä. Ei vaan oo.

Äymmm...
Eikös se ole normaalia?

Mutta kun se ei edes välttämättä ois huono asia jos niin kävis.

Pöhkö.

Outoahan se on... Kai se kuitenkin on jonkinlainen itsesuojeluvaisto ja ehkä tuntuma sisältä ihtestään,
ettei oikiasti halua vielä lähtä... Oon miettiny tuota itekki.

[marenkienkeli]

Äiti oli löytänyt viimeksi mökillä käydessään kauan kadoksissa olleen Tiitiäisen satupuu -kirjan. Olen useasti miettinyt ääneen kyseisen kirjan kohtaloa. Se kun on yksi harvoista lapsuuden aikaisista kirjoista, jotka haluan välttämättä säilyttää. Eilen illalla tuli tippa linssiin, kun nukkumaan mennessä huomasin tyynyni vieressä kyseisen kirjan. Aivan mahtava yllätys. Äiti.

[Outolintu]

Parin kuukauden päästä varmaan kaipaan näitä päiviä, ettei ole mitään tekemistä. Mutta nyt sitä tuntee itsensä vain niin surulliseksi, epäonnistuneeksi ja onnetomaksi ihmiseksi. Satanut koko päivän. Sadetta pitävät ulkoiluvaatteet on kaikki Suomessa. Mikään ei ole sunnuntaisin auki. Siivosin jo eilen. Tänään oli sentään silittämistä. Opiskelin hieman verkkokurssia. Mutta noin kolmesta iltapäivällä olen vain odottanut, että kello tulisi niin paljon, että voisi mennä nukkumaan. Ja mietin, kauanko menee, ennen kuin mulla on jonkinnäköistä sosiaalista elämää. Olin kuuntelemassa työmotivaatioluentoa, Endelig mandag, vihdoinkin maanantai. Enpä olisi tarvinnut luentoa tunteakseni niin. Vihdoin huomenna pääsen taas ihmisten ilmoille, enkä ehkä tunne olevani ihan niin yksin. Kyllä se tästä, ihan varmasti, mutta sitä odotellessa alkaa olla vähän rankkaa...

[Pvi]

Outolintu... matkaaja.
Amsterdamissa ollessani saatoin viettää aikaa ruokakaupassa pari tuntia lueskellen tuotteiden pakkausseloisteita. Kävellä kaupungilla... (sadevermeet nyt hankintaan) Koittaa läytää erillaisia paikkoja, jossa voisi olla ilman valtaisia rahamääriä. Keksin kirjastot, torit ja uimahallit. Niitä oli sitten mukava metsästää.
Ja kun sitten tutuistuin ihmisiin, niin sitten ei tarvinnutkaan enää niin hirveästi keksiä tekemistä.

--
Täällä on vietetty sunnuntaita.
Suklaakakkua aamupalaksi.
Pieni kävelylenkki auringossa saatellen ystävän juna-asemalle.
Päikkärit, niin että en ehtinyt tanssimaan.
Ajattelin katsoa kirjastosta lainatun elokuvan kohta... Kesä Monikan kanssa.

Hissukseen.

[Kuolo]

Outolintu onnistu aika hyvin kiteyttämään ainakin miun elämän viimoset noin kymmenen vuotta. En ookkaan ennen onnistunu sitä ihan näin näkemään, enkä oo tullu niinkään ajatelleeksi miten muut elää.

"Mutta nyt sitä tuntee itsensä vain niin surulliseksi, epäonnistuneeksi ja onnetomaksi ihmiseksi."
Niin tekee, niin tekee. Onneks tää on siulle kuitenkin vaan väliaikaista





Voi kuinka surkeaksi sitä voikaan itsensä tuntea.

[Pvi]

Mistä tulee merkityksellisyyden tunne ihmisen elämään?
Se on tarpeellinen tuntemus. Jos sen pystyisi vain löytämään, niin olisi paljon helpompi...

[Kuolo]

Vaikeempi kysmys, mutta kyl mie melko varma oon siitä, että toisia ihmisiä siihen tarvitaan. Omaa arvoa punnitaan kuitenkin lähes pelkästään kanssaihmisten reaktioiden kautta. Se on semmonen vuorovaikutus, joka ois kyl tarpeellista.

[Maija]

kaikille sitä tarvitseville.

Outolintu onnistui vangitsemaan juuri sen tunteen, jota pelkään ja jonka kanssa olen joskus aiemmin elämässäni elänyt. Pelko on kasvanut tässä vähitellen, kun olen tajunnut, että vajaan vuoden päästä on edessä muutto pois kotikotoa.

Jos pääsen opiskelemaan sinne, minne tahdon, mitä sitten? Joskus poispääsy kotikaupunkini pienistä piireistä oli se, mitä eniten toivoin. Nyt ajatus siitä pelottaa. Entä jos jään tulevassa paikassa yksin? Kaverit pyrkivät aivan toisiin maisemiin kuin minä, enkä itse ole kovin hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kun on joskus elämässä ollut ihan yksin, sitä ei tahdo uudestaan enää kokea.

Muutenkin tänään fiilikset aika pohjamudissa. Kaikki vanhat, nykyiset ja tulevat murheet pyörivät päässä, enkä saa niitä millään pois. Tekisi vain mieli piiloutua peiton alle pariksi viikoksi, tuijottaa leffoja, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia... Tehdä jotain, mikä veisi ajatukset pois tästä todellisuudesta.

Toivottavasti huomenna paremmin.

[marenkienkeli]

Jos pääsen opiskelemaan sinne, minne tahdon, mitä sitten? Joskus poispääsy kotikaupunkini pienistä piireistä oli se, mitä eniten toivoin. Nyt ajatus siitä pelottaa. Entä jos jään tulevassa paikassa yksin? Kaverit pyrkivät aivan toisiin maisemiin kuin minä, enkä itse ole kovin hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin.

Mullakin kaverit lähtivät eri suuntaan kuin minä (tosin nykyään eräs ala-asteelta asti ystäväni ollut tyttö asuu myös Helsingissä). Tiesin haluavani opiskella juuri tätä alaa ja päädyin tänne. Maiseman vaihto on tuntunut hyvältä jutulta. Aluksi toki pelotti. Entä jos en saa ystäviä? Mitä jos jään yksin? Nämä pelot osoittautuivat onneksi vääriksi. Tuutorryhmästäni löysin erään tytön, joka on nykyään todella hyvä ystäväni. Myöhemmin syksyllä tutustuin erääseen oman vuosikurssini poikaan, joka on nykyään yksi parhaista ystävistäni. Nuo kaksi ovat kuitenkin tärkeimmät opiskelukaverini. Lisäksi olen saanut myös paljon muita kavereita. Bileissä hyppääminen on auttanut ainakin mua uusien kavereitten löytämisessä.

Mun on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin, mutta ehkä kaikki onkin ollut (ainakin osittain) kiinni siitä, että vanhat ystäväni ovat olleet minulle tukena ja turvana. Täällä minulla ei ollut ketään kehen turvautua ja ehkä juuri siksi olikin helpompi löytää uusia kavereita. Oli ihanaa karistaa pienen kunnan pölyt jaloista, vaikka se toki pelottikin ja olo oli vähän kaihoisa. Minua on helpottanut myös se, että täällä olen vihdoinkin marekienkeli enkä pelkästään isäni tytär tai veljeni sisko, kuten ennen tuntui olevan.

Olen aina ollut melko ujo ja melko hiljainen. Moneen oman vuosikurssini tyyppiin, joista on tullut kavereitani, olen tutustunut alkoholin vaikutuksen alaisena. Mutta vaikka näin onkin ollut, olen saanut täällä myös paljon itseluottamusta lisää. Edelleenkään en puhu suuremmissa porukoissa kovinkaan paljoa, mutta pienemmissä porukoissa olen yllättänyt itseni olemalla välillä aika puhelias. Mun on ollut hämmentävää huomata se, että usein minä - hiljanen hissukka - olen se, joka puhuu paljon enemmän kuin monet muut. Muutenkin olen huomannut olevani paljon avoimempi kuin olen koskaan edes osannut kuvitella olevani.

Yritän tässä sanoa, että on ihan luonnollista, että uudet elämää paljon muuttavat asiat jännittävät. En usko, että löytyy yhtään ihmistä, jota ei olisi yhtään jännittänyt/pelottanut tuollaisessa tilanteessa. Ja uskon todella, että löydät kyllä uusia ystäviä tulevalta opiskelupaikkakunnaltasi!

[Sippura]

Onpas täällä tunnelmat matalalla

Taidanpa minäkin liittyä joukkoon ja sympata ja tsempata kaikkia, joille elämä
pyllistää tällä hetkellä. Se vanha latteushan taitaa tässäkin tapauksessa pitää ku-
tinsa, että puhukaa puhukaa puhukaa. Kaikki varmaan tietää, että puhuminen
auttaisi, mutta ei se niin helppoa ole. Ensin pitäisi löytää henkilö jolle mieltään
purkaa ja sitten pitäisi vielä saada oma suu auki ja ne ahdistavat asiat ilmoille.
Itse olen jumittanut stressaavia asioita päässäni viimeiset pari viikkoa ja sain
siitä palkinnoksi ainoastaan pitkittyneen migreenikohtauksen viime viikolla. Ja
mitä pitempään niitä asioita pitää sisällään, niin sitä mustemmaksi ja suurem-
maksi klimpiksi ne kasvavat.

Mä pidin sitä aika huolestuttavana, että katsoin eilen illalla mieluummin telkkarista
mahdollisimman myöhään ihan mitä tahansa ja join punaviiniä kunhan ei vaan olisi
pitänyt mennä nukkumaan. Ja aamulla heräsin puoli neljän jälkeen stressaamaan nii-
tä asioita, joille en voi mitään puoli neljältä aamulla.

[Lumikki75]

Vaikeempi kysmys, mutta kyl mie melko varma oon siitä, että toisia ihmisiä siihen tarvitaan. Omaa arvoa punnitaan kuitenkin lähes pelkästään kanssaihmisten reaktioiden kautta. Se on semmonen vuorovaikutus, joka ois kyl tarpeellista.

Kaipa siihen jossain määrin toisia ihmisiä tarvitaan, mutta riippunee myös luonteesta. Mä olen koko elämäni ollut erakkotyyppiä enkä juurikaan pidä yhteyttä muihin kuin perheenjäseniin - ei mulla oikein ole edes ystäviä. Tai no on, mutta näen niitä harvoja ystäviä noin kerran vuoteen tai pariin, ja näin haluan sen olevankin. Sinkkuaikoina saattoi mennä (ja nykyäänkin voi mennä, jos siippa on työmatkoilla) viikko tai parikin, että en nähnyt ketään kaupan kassoja ja vastaavia lukuun ottamatta; toki olin yhteydessä töiden takia suureenkin joukkoon ihmisiä, mutta netin ja puhelimen kautta. En silti tuntenut oloani yksinäiseksi enkä mitenkään epäonnistuneeksi. Siippa usein kummastelee, että enkö mä kaipaa enempää ihmiskontakteja. En kaipaa, näin on just hyvä.

Tsemppiä silti kaikille erilaisten tunteiden kanssa painiskeleville.

- - -

Hei Outolintu, lähditkö sinne Norjaan ihan kylmiltään, siis etkö ollut yhtään opiskellut norjaa ennen lähtemistä? Jos näin, niin hatunnosto! Rohkea teko.

[Outolintu]

ja kaikille muillekin.

Tänään on taas parempi fiilis, vaikka työt alkaakin vasta kolmen tunnin päästä. Noin muuten pärjään ihan hyvin, käyn kaupungilla, kävelemässä luonnossa, hoitamassa asioita jne, mutta sunnuntait on pahoja. Kirjasto ei ole auki, kaupat ei ole auki, ei ole töitä. Ja kahtena sunnuntaina on nyt satanut koko päivän, eli ulkoilu on jäänyt välistä. Koko päivä sisällä itsensä ja ajatustensa kanssa on aika rankkaa. Mulla ei oikeasti ole paras mahdollinen pää tällaisiin tempauksiin, jätetään kaikki taakse ja pyrähdetään ilman mitään sosiaalista verkkoa vieraaseen maahan. Mutta eipä tämä onneksi paljoa Suomesta eroa noin tavoiltaan tai muuten. Kieli nyt on mitä on. Mä olen just sellainen, että viihtyisin parhaiten seurassa. Olen oikeasti kauhean seurankipeä, sosiaalinen ja päästäisin kotiini tuttuja vaikka joka ilta istumaan iltaa. En vaan jotenkin onnistu välittämään sitä ulospäin enkä tutustumaan uusiin ihmisiin. Tai sitten ne ei halua tutustua muhun, koska vaikutan oudolta ja epätoivoiselta.

Lumikki: On mulla norjan kielen alkeiskirja, joka makasi pöydällä koko kesän. Ehkä siitä imeytyi jotain tietoa passiivisesti. Luin mä sitä jonkin verran, mutten oikein saanut potkittua itseeni motivaatiota. Nyt mennään sitten kielikylpytyylillä. Ja ruotsi auttaa vähän. Tosin länsinorjalaiset osaa puhua liikuttamatta huulia juuri lainkaan, joten vähän on välillä ongelmia poimia niitä sanoja sieltä virrasta. Nyt vaan odottelen, että oppisin vähän ilmaisemaan itseänikin, silloin varmaan tutustuminen ihmisiinkin helpottaisi. Tai ainakin laskisi kynnystä yrittää tutustua.

Mun yksi (omakehitteinen) ongelma on muuten se, etten oikein voi valittaa livenä kenellekään. Kun sukulaisetkin sanoi vain pari viikkoa ennen lähtöpäivää, että jos et sä lähtis ollenkaan. Vähän niin kuin että "et sä kuitenkaan pärjää". Enkä millään haluaisi antaa niille sitä iloa, että mitäs me sanottiin. Vanhemmat taas on muutenkin niin kauhean huolissaan (jopa enemmän kuin olisi tarvis, en minä ihan niin onneton ole!) etten viitsisi niitä huolestuttaa yhtään lisää sanomalla, että pää hajoaa.

[L-S]

Vaikeempi kysmys, mutta kyl mie melko varma oon siitä, että toisia ihmisiä siihen tarvitaan. Omaa arvoa punnitaan kuitenkin lähes pelkästään kanssaihmisten reaktioiden kautta. Se on semmonen vuorovaikutus, joka ois kyl tarpeellista.

Luulisin, että kyllä tämä aika hyvin osuu naulan kantaan. Vaikka ihmiset ovatkin erilaisia jne. Kaikki eivät välttämättä kaipaa ympärilleen suurta joukkoa ystäviä, joita näkisi usein, mutta kyllä tietynlainen tunne kuulumisesta on kuitenkin varmasti valtaosalle ihmisistä tarpeellinen.

Kyllä mäkin saatan olla kohtuullisen tyytyväinen välillä, vaikka en tapaisikaan paljoa ihmisiä hetkeen. Mutta tämä onnistuu vain, jos on mielekästä ja kiinnostavaa tekemistä, jotain työtä, jonka tiedän pystyväni tekemään ja josta tiedän, että joku odottaa mun tekevän sen. Tai vaikka en tekisi töitä tai jos olen jossain poissa, niin että on kuitenkin paikka minne palata, verkostoa, jotain mihin kuulua. Kyse lienee jonkinlaisesta oikeutuksen tunteesta, siitä tiedosta että itsellä on oikeus olla ja tehdä juuri sitä mitä tekee, ettei ole vallan turha. Joskus siihen voi riittää vaikka vaan se sähköpostiin tipahtunut tiedustelu, että teetkö tän jutun tai tuutko mukaan, jos et nyt niin sitten myöhemmin. Pitää olla joku suunta, tunne siitä että on järkevässä paikassa, siellä missä pitää (tarkoitan pääasiassa kuvaannollisesti). Tätä olen joutunut viime aikoina itse miettimään. Erilaiset olosuhdemuutokset ja väliaikaisuus eivät oikein auta asiaa, kuuluminen on haurasta ja murtuu helposti.

Yksinäisyydestä vielä sen verran, että se on pirullinen tunne siksi, että siitä puhumalla ei välttämättä pääse kovin helposti mihinkään. Totta kai se voi auttaa, mutta ongelma on laajempi, tilanne vaikea. Mitä siihen toinen voi sanoa? "Voi harmi?" Helposti yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kietoutuvat yhteen, äkkiä tuntuu ettei olekaan oikeutta olla täällä, ei mennä mukaan. Niin kuin että jos voisikin yksinäisyydestä puhumisen sijaan puhua ihmisille riittävästi jostain muuta, ehkä ei olisikaan ulkopuolinen. Pitäisi pystyä astumaan sen tunteen ulkopuolelle, mutta ei se käy helposti.

Outolinnulle, Kuololle ja Maijalle ja muillekin

[Maija]

kaikille.

Yritän tässä sanoa, että on ihan luonnollista, että uudet elämää paljon muuttavat asiat jännittävät. En usko, että löytyy yhtään ihmistä, jota ei olisi yhtään jännittänyt/pelottanut tuollaisessa tilanteessa. Ja uskon todella, että löydät kyllä uusia ystäviä tulevalta opiskelupaikkakunnaltasi!

Jos nyt sinne pääsen, minne haluaisin...

Kyllähän minä uskon asioiden järjestyvän itsestään tavalla tai toisella, mutta ehkä kaikkia uusia, isoja juttuja täytyy pelätä ensin ihan kunnolla, jotta voi sitten jälkikäteen todeta, että eihän se nyt niin kamalaa ollutkaan. Turha pelko ei ole lainkaan huono vaihtoehto, jos ajattelee, että on mahdollista mennä myös täysillä metsään "silmät kiinni ja kaasu pohjaan" -asenteen kera.

Mieliala ei kyllä ole edelleenkään kovin korkealla, mutta kai tämä tästä. Joskus sitä vain täytyy keräillä itseään oikein kunnolla. Ei murjottaminen sentään nyt ihan turhaa ole.

[Shay]

Mä pidin sitä aika huolestuttavana, että katsoin eilen illalla mieluummin telkkarista
mahdollisimman myöhään ihan mitä tahansa ja join punaviiniä kunhan ei vaan olisi
pitänyt mennä nukkumaan. Ja aamulla heräsin puoli neljän jälkeen stressaamaan nii-
tä asioita, joille en voi mitään puoli neljältä aamulla.

Mun sunnuntait ainakin on usein tommosia, koska ei vaan huvittais antaa viikonlopun loppua ja
lähteä töihin ja olla kiireinen kukonlaulusta iltahämärään. Pitää kai yrittää löytää edes joku hetki
ja tapa rentoutua täysin. Saunoa, lenkkeillä, hakata nyrkkeilysäkkiä tai jotain...

Haleja kaikille!

[Kuolo]

Jotta ei ihan synkistelyksi menis, niin mie ilmotan, että tänään on ollu melkosen paljon parempi päivä. Niin se tuppaa vähän menemään, että jos vähän pääsee purkamaan, niin seuraavana päivänä tuntuu paremmalta.

Kerroin sairaudestani ensimmäistä kertaa yhellä toisella foorumilla. Foorumilla, jolla tämmösistä asioista ei oo ollu tapana puhua. Tietty aihepiirikin on rajattu, mutta miesten kesken harvemmin näistä jutuista on juteltu.

[sybe]

Olen irtautunut hetkeksi ansiotyöhön liittyvistä velvollisuuksistani. Oli pakotettava itsensä, lääkäri kun kirjoitteli reippaasti saikkua ja neuvoi olemaan vaaka-asennossa. Istuminenkin oli aluksi kiellettyä. Ei mun tarvi vastailla työkännyyn kipeänä. Kerrankin onnistuin, eräänkin kerran olen jeesaillu kotoa käsin nuhakuumeisena puhelimitse asiakkaita. Nyt napsautin luurin pois päältä. Pistin kylläkin äskön päälle, onkin ollut 6 päivää mykkänä. 35 viestiä, jossa osa toki tutuilta, mutta numeroita en tarkasti katsonut,suljin luurin uudestaan. Huomenna pesen auton ja siivoan työhuoneeni kotona, huomenna on vika saikku päivä. Taidan pilkkoa puita takkaan ja huolehtia kaikki pankki ym henk koht juoksevat asiat reilaan. Taskulaskinkin tarvitsee paristot kelloliikkeestä. Ikkunan pesukin kiinnostaa jos ei satele.Olen tässä miettinyt että ansiotyö tunkee liiaksi mukaani. Paree vetää taas selkeämpää rajaa vapaa-ajan ja ansiotyön välille. Läppärini on työläppäri,meinasin lukea VPN yhteydellä meilit jotta olisi mukamas helpompaa sitten töissä palailla arkeen. En perskeles hötkyile ny. Niitä meilejä on aina sata lukematonta. Missä se nyt tuntuu onko 100 vaiko 130 lukematonta meiliä. Mikäli olisin vähentänyt saikullani työkuormaani, en olisi ottanut siihen kulutettua ikaa ylös, olisin tehnyt taas talkoo työtä. Kaikki talkootyö on pois vapaa-ajasta.

[Maija]

Voi ei, voi ei, voi ei.

Itsestäni täysin riippumattomista syistä suunnitelmani kaverin synttäripäivälle menivät täysin mönkään. Tapahtuma, jonne olin yllärinä viemässä synttärisankaria, onkin peruttu. Ja synttärit ovat lauantaina. Olen jo käskenyt häntä pitämään tuon päivän varattuna, ettei hän vain vahingossakaan järjestäisi silloin mitään muuta ohjelmaa. En haluaisi pettymystäkään tuottaa, mutta aika ei ole nyt oikein puolellani.

Mitä ihmettä mä keksin? Ehdotuksia?

Nyt vaaditaan meikäläiseltäkin luovuutta.