Koululiikuntatraumat

[Marilla]

Mun koululiikuntatraumat rajoittuu yläasteen liikuntatuntien aerobic/jumppa/tanssi - tunteihin. Mä olin nopeasti venähtänyt sen verran pituutta, etten en oikein hallinnut käsiä enkä jalkoja. Meidän koulun suosituimmat tytöt olivat sitten tanssijoita ja noilla tunneilla tunsi itsensä välillä tosi rumaksi ja kömpelöksi. Olin vielä aina muita tyttöjä päätä pitempi niin että en edes hukkunut massaan. Mutta jossain vaiheessa mä päätin olla välittämättä siitä ja selvisinkin yläasteen liikuntatunneista suhkot traumoitta. Tosin mun kouluissa ei koskaan käyty uimassa tai ollut edes suihkupakkoa, joten sekin vaikuttaa ehkä asiaan.

Mä oon ollu aina ysin oppilas liikunnassa. Kävin yläasteella että lukiossa niin paljon valinnaisia liikuntoja kuin mahdollista. En koskaan ole harrastanut virallisesti mitään lajia, olen vain aina tykännyt liikkua. Olin aina innokas lajissa kuin lajissa, jopa kaikesta huolimatta jumpissakin. Eniten kyllä pidin joukkuelajeista. Pitkä kun oon, niin koripallo ja lentopallo olivat oikein lähellä sydäntä. Ja pesis. Oi, kun sitä vielä pääsis pelaamaan.

Parhaita liikuntatunteja on ollu ehkä juuri nuo valinnaistunnit, missä oli parhaimillaan kaksi tyttöä ja loput poikia. Tyttöjen kanssa pelaaminen oli aina vähän tylsää. Poikien kanssa pelaaminen oli hauskempaa, pelit pelattiin aina silleen sopivasti tosissaan.

Mulla on ollut myös tuuri liikunnanopettajien suhteen. Mulla oli koko yläaste- ja lukioajan opettajana sama naisopettaja, jonka kanssa tulin toimeen ja jota ainakin itse pidin reiluna. Toinen naisopettajista olisi ollut paljon karseampi tapaus,se taitaa olla peräti erotettuna koulusta, kun oli haukkunut jotain oppilasta törkeään sävyyn tunnilla.

[Nugat]

Pahaa mieltä ja yksinäisyyden tunnetta aiheuttivat joukkuejaot ja "muodostakaa parit" -komennot. Mua ei haitannut, jos esimerkiksi pesäpallossa mut valittiin viimeisten joukossa. En olisi valinnut itsekään itseäni kovinkaan aikaisessa vaiheessa, koska olin niin huono. Mielipahaa kuitenkin aiheutti se, että tietyt ihmiset valitsivat lähinnä omia ystäviään ja suosittuja tyyppejä joukkueeseensa. Mua satutti, kun tiesin olevani monia mua ennen valittuja tyyppejä huomattavasti parempi, mutta joukkueen valitsija ei sattunut pitämään minua hyvänä ystävänään (, vaikka minä pidin häntä ). Parittomaksi jääminen oli myös nöyryyttävää. Toki joskus sain parin helpostikin, mutta usein olin se, joka joutui kyselemään: "Onko vielä muita parittomia?" Sitten sain parikseen jonkin rinnakkaisluokkalaisen tyypin, josta ei syystä tai toisesta pitänyt yhtään. Joskus oli kolmantena pyöränä kahden muun tyypin kanssa. Pahimmassa tapauksessa jouduin opettajan (!) pariksi. Tähän asiaan liittyvät traumat näkyivät vielä lukiossakin ihan normaaleilla oppitunneilla. Olin usein paritöissä kolmantena pyöränä ja koin itseni niissä tilanteissa usein ulkopuoliseksi, vaikka sitä en ääneen uskaltanutkaan sanoa. Ryhmätyötilanteissa mulla on edelleen tietynlainen pelko siitä, että jään taas yksin.

Tämä kuulostaa niin tutulta. Paitsi että pesäpallossa olin poikkeuksellisesti se, joka valittiin ensimmäisinä, koska olin luokan ainoa tyttö jolla oli yhteys mailan ja pallon välillä. Yritin kovasti tehdä parhaani, mutta aina ei vain voi osata ja loppujenlopuksi ei uskalla edes yrittää kunnolla.

Mä kovasti nuoruudessa kokeilin ja harrastin kaikenlaista, kuten jossain ketjussa olen varmasti kertonutkin. Pidin joukkuepeleistä, sählystä, pesiksestä, futiksesta, koriksesta... ja niitä pelasinkin mielelläni ja innolla, mutta huonot numeroni liikunnassa johtuvatkin sitten vallan muusta. Opettaja antoi hyvät numerot vain tanssitytöille, jotka kävivät liikkatunnilla salaa röökillä. Me sitten, jotka emme mitään hyvä olleet olimme niin toivottomia tapauksia ettei voi edes päin katsoa tai muutenkaan huomioida.

Ala-asteella oli vielä kivaa jumppaa. Leikki painotteista ja todella hauskaa useimmiten. Luistelusta olisin pitänyt, mutta en silloin omistanut vielä kunnon luistimia. Jalkoja rupesi särkemään hyvin nopeasti, ja sainkin haukkuja siitä, että istuin kentänlaidalla ja itku silmässä yritin saada sidottua luistinta jotenkin siedettävästi. Muka laiskottelin ja yritin puijata, ettei tarvitsisi tehdä mitään. Ala-asteesta en pahempia traumoja muistakkaan. Olinhan tottunut, että minut valitaan aina viimeisimpänä. Paitsi pesiksessä.

Ylä-aste oli sitten helvettiä. Mistä edes alottaisin! Tulee niin paljon tuskallisia muistoja mieleen. No, esimerkiksi kehonhallinta voimistelussa mm. rekkitangon kera. Miten vaikeita liikkeitä edes tehdään teinitytön hennoilla käsivarsilla ja olemattomilla vatsalihaksilla? Kun kehonhallinta on muutenkin hakusessa. Kerran piti tangon kanssa pyörähtää ympäri niinkuin... alakautta you konw? En saanut kroppaa kasaan että olisin saanut jalat heitettyä yläs tangon päälle, joten opettaja päätti sitten lyödä minua täysiä pakaroille. Säikähdin niin ja lyönnin voimasta pääsin ympäri. Liike oli monille vaikea (paitsi tanssityttö priimuksille), mutta mua sitten piti lyödä perseelle.
No sitten kuperkeikka. Ala-asteella paukautin selän kuperkeikkaa tehdessä, ja sen jälkeen en ole uskaltanut edes yrittää. Opettaja ei selityksiäni uskonut, vaan käski harjoittelemaan patjalle. Tässä vaiheessa sain luokkatovereilta sääliä, he kun muistivat tapauksen ja uskoivat, että mua oikeasti sattui.

Varmaan pari kuukautta vuodessa meillä tytöillä oli velvollisuus harjoitella tansseja. Siis jenkkaa. Monta kerta opettaja pisti rääkin päälle, ja saimme tansahdella kaikki kaksi tuntia sitä hemmetin jenkkaa!! Verhon takana pojat pelasivat sählyä. Tai mitä vain halusivat. Kantritanssit olivat kivoja, mutta kaikista opettaja sai karsittua sen hauskan pois, ja tanssi oli loppujen lopuksi vain suoritus. Kerran oli aerobiciä, kun oli sijainen. Rakastin ja rakastan edelleen aerobiciä ja se oli yksi elämäni onnellisimmistä tunneista.

Hiihto, siitä minä pidän. Siis kun näin itsekseen saa mennä hienolla ilmalla pitkin peltoja minne haluaa ja vielä hyvillä suksilla. Aah. Se se vasta olisi jotain.
En pystynyt kuljettamaan omia suksiani kouluun, kuten ei moni muukaan, joten saimme tyytyä koulun tarjontaan. En päässyt niillä suksilla edes pientä mäkeä ylös, kun ei kertakaikkiaan ollut mitään pitoa. Hetken kuljin sivuttain ylös päin, mutta pah. Helpompi oli ottaa hetkeksi sukset pois ja juosta mäki ylös. Puolessa välissä reissua opettaja tarjosi meille kaikille kaksi rusinaa, että jaksetaan.
Ennen hiihtämään lähtöä opettaja tarkisti kaikilta tytöilä, että on pitkät kalsarit jalassa. Jos ei ollut, opettaja pakotti juoksemaan koululle ja ottamaan varastosta varakalsarit.

Uinnistakin olisin pitänyt aikoinani. Mutta taas. Olimme suorittamassa uintikorttia syvässä altaassa, eli uiskentelimme sitä ympäri tietyn monta kierrosta. Meitä oli monta, ja allas ei älyttömän iso. No mulla oli muutama kierros vielä jäljellä, joten onnittelin itseäni tästä saavutuksesta, en ole meinaan loppujenlopuksi kovin hyvä uimaan. No minut ohitti hirmuista vauhtia eräs tyyppi ja potkaisi (vahingossa, mutta olisi voinut vähän katsoa) kasvoihini. No vedin keuhkot täyteen vettä ja silmät sumeni ja paniikin iskiessä oli pakko mennä altaan reunaan että sai edes happea. Kun koskin reunaan kuulin kuinka opettaja huusi Nugat on Hylätty! Yritin puolustella itseäni, että jouduin väkivallan kohteeksi, mutta eihän se nyt enää auttanut. Minua potkaissut henkilö ei edes mitään huomautuksen sanaa varovaisuudesta saanut. No, ehkä jos oikeasti joutuu veden varaan aallokkoon ja mojauttaa päänsä johonkin, niin ehkä tästä olisi voinut oppia jotain.
Tämän jälkeen minulla oli erittäin epäsäännölliset ja monta viikkoa kestävät menskat.

Edelliseen liittyen muistankin, kun monilla tytöillä, joskus jopa koko luokka oli menskat juuri kas-kun-sattui uinnissa, opettaja käski tulla mukanaan vessaan ja näyttämään pöksyt. Itse en onneksi joutunut tähän tilanteeseen, sillä oli saanut äiteeltä sentään lupalapun. Äitee ymmärsi lasta, eikä sietänyt opettajaa.

Sama opettaja tuli aina tunnin jälkeen katsomaan pukuhuoneeseen ,että kaikki ovat käyneet suihkussa.

Tässähän ihan kiihtyy! Paljon on varmasti vielä tapauksia, mutta nyt täytyy hengähtää.

[Kibaya]

Trrraumoja. Niitä riittää koululiikunnasta. Se oli aivan hirveän kamalaa. Koulusta, iästä ja opettajasta riippumatta. Eikus, nythän mä valehtelin. Meillä oli ala-asteella viimeiset puoli vuotta ihan okei liikkamaikka. Siinä se sitten olikin.

Ala-aste. Opettajana aivan hirveä tyyppi. Parhaiten muistan sen, kun se istui siellä seinän vieressä sillä omalla kamalalla pallillaan, puuskutti ja neuvoi miten tanssitaan tiputanssia.
Eiku nyt nostatte ne kädet siihen hartioiden tasolle. Ei noin. Näin, keskittykää edes!! . Siellä se sitten istui, puuskutti ja katsoi että kaikki varmasti tanssii. Joiltain esteratajumppähässäkkä-tunneilta oli helppo lintsata. Meillä oli pukkareiden ja salin välissä sellainen välinevarastotila. Siinä oli niitä patjoja ja kaappi missä oli kaikkia välineitä. Ja myös tikkaat yläpuolella olevalle ritilätasolle. En tiedä että mikä se ihan tarkkaan oli. Vissiin joku huoltojuttu, mutta usein me lintsattiin siellä ylhäällä. Opettaja kävi tarkistamassa, että vaatteet oli tallella. Se riitti. Se meinasi sitä että ei oltu lähdetty ulos. Liikuntavaatteet oli pakolliset, hyvin pakolliset. Jos kokeili farkuissa mennä saliin sai jälki-istuntoa kaksi tuntia. Se oli aika natsi muija muutenkin. Seisoi pururadan päässä ja odotti että ollaan hiihdetty koko matka. Ja se pururadan matka oli pitkä, ihan liian pitkä. Yhdessä kohdassa pääsi oikasemaan ja ainahan me siitä mentiin. Koko luokka kerralla. Meidän liikkatunneilla oli aina rinnakkaisluokan likat kanssa. Annettiin niiden mennä ensin siitä kohdasta ohi ja sitten rivakkaa tahtia siitä itse läpi. Jos ei ollut suksia, joutui koulun suksille. Ja niillä ei päässyt mihinkään. Sama koski luistimia.

Sitten tuli se eri opettaja. Se oli mukava, rento, eikä todella pakottanut meitä mihinkään. Sukset jäi ja saatiin kävellä sen sijaan. Oli muutakin kuin sitä perinteistä. Hän jopa ihan itse kysyi mitä halutaan tehdä. Ja sitten vielä saatiin tehdä sitä. Se oli iso muutos sen rinnalla mitä aiemmin oli.

Uinnista ei onneksi ole mitään traumoja. Meillä oli aika vapaat uinnit, kun ei se natsi sinne tullut. Siellä oli omat opettajat ja aika usein se meni niin, että kun osasi uida tarpeeksi sai mennä isoon altaaseen. Meillä oli sellainen taktiikkajoukko, jotka haluttiin vain uida siinä pienemmässä (koska sukeltelu oli järjettömän kivaa). Me vedettiin läskiksi aina se alku, se testiosuus ja sitten me hakattiin kaikki huonot uimarit siinä sukellusleikissä mitä sen jälkeen sai olla ihan vapaasti. Uimahallin ohjaajat vain katsoi ettei me hukuta. Se oli kyllä mukavaa. Yläasteella ei uitu.

Mun traumoja lisää vielä se, että kiusaus ulottui varsinkin näille tunneille. Milloin oli kengät viety, milloin vaatteet piilotettu ja koska pyyhe piti aina olla mukana, vaikken koskaan käynyt suihkussa, niin hyvin usein se oli viety suihkun perälle ja laitettu kaikki suihkut täysille. Se pyyhe oli sitten pikkasen märkä ja sitä oli erittäin mukava raahata mukana. Mä pyrin aina menemään sisälle vikana ja lähtemään tunnilta ekana. Ja opettajan mielestä se oli vain mun omaa temppuilua.

Ylä-asteella se olikin sitten meidän luokanvalvoja joka veti ne tunnit. Ihan kiva opettaja, mutta liikunta oli karseaa itsessään. Muistan ne pakolliset tanssit, mitä piti opetella ja parina oli aina joku tyttö. Meillä oli huomattava naisvalta ja pojat loppui siellä alkupään kirjaimien kohdalla. Aakkosjärjestys oli pop. Parhaimpia oli, kun ystävä muutti sukunimeään ja päätyi listassa mun jälkeiseksi ihmiseksi. Ja siitä eteenpäin me oltiin kaikissa aakkosjutuissa pari . Kun meni hermo ja alkoi väsyttää, vedettiin läskiksi. Lopulta meidän tarvitsi tanssia vain ne pakolliset kikapoot ja ties mitkä ruusut. Jenkkaa ei saatu, eikä meidän tarvinnut valssata sen jälkeen kun se ystävä rikkoi oman nilkkansa ja mun käsivarren. Me taivutettiin hienosti ja mentiin pitkin pituuksia siellä lattioilla. Ja aivan järjetön nauru siihen päälle. Siihen loppui meidän tanssit.

Jos oli jotain airopikkiä (hyi, saatana) tai muuta hilipanpippaa (telinevoikkaa, hyi saatana) me pelattiin sulkkista. Salissa oli näyttämö, jonka verhojen takana pelattiin. Pidettiin usein vielä sen verran ääntä, että opettaja tiesi meidän olevan paikalla. Ennätys hukatuissa sulissa taisi olla parinkymmenen luokkaa. Ei oltu mitään hakoja. Se oli kyllä kivaa. Suunnistuksessa suunnistettiin paikalliseen baariin juomaan kahvia/limua/teetä ja annettiin yhdelle nörtille pyörä millä se keräsi meidän rastit. Kerran, kun ei satanut vettä, suunnistettiin puolet, kunnes lähdettiin omenavarkaisiin ja annettiin sille yhdelle se pyörä. Että me oltiin muuten aika hirveitä tuossa vaiheessa .
Opettaja kokeili pistää meitä ruotuun, mutta aika huonosti se onnistui. Varsinkin kun kerroin siitä edellisen koulun natsista aika kovaan ääneen, se meni ihan lukkoon. Muut tytöt kauhistelivat ihan järkytyksestä koko asiaa ja pari kertaa jotkut vetosivat ettei voitu tanssia tiputanssia mun traumojen takia . Teinitytöt on kamalan häijyjä.

[Emilia]

Ala-aste. Opettajana aivan hirveä tyyppi. Parhaiten muistan sen, kun se istui siellä seinän vieressä sillä omalla kamalalla pallillaan, puuskutti ja neuvoi miten tanssitaan tiputanssia.
Eiku nyt nostatte ne kädet siihen hartioiden tasolle. Ei noin. Näin, keskittykää edes!! . Siellä se sitten istui, puuskutti ja katsoi että kaikki varmasti tanssii.

tiputanssi... *kylmät väreet*
Just muistin, miksen ole ikinä välittänyt hiihdosta. Oon melko saletti, et tää on se sama natsiope, joka nauroi ja v*ttuili, kun tokaluokalla kaaduin suksilla enkä päässy ylös enää omin avuin. Aattelin jo sillon 8-vuotiaana, et pidä ämmä tunkkis. Ala-asteen liikuntatunnit oli muutenkin ihan syvältä, kun oli aika vähän valinnanvaraa. Aina pakko tehdä sitä, mitä opettaja oli suunnitellut. Joskus 5. ja 6. luokalla saatiin sentään keskittyä pesäpalloon, kun ainakin meidän luokkalaiset oli siinä hyviäkin. Eikä ollu enää natsia opena.