marenkienkeli kirjoitti:Pahaa mieltä ja yksinäisyyden tunnetta aiheuttivat joukkuejaot ja "muodostakaa parit" -komennot. Mua ei haitannut, jos esimerkiksi pesäpallossa mut valittiin viimeisten joukossa. En olisi valinnut itsekään itseäni kovinkaan aikaisessa vaiheessa, koska olin niin huono. Mielipahaa kuitenkin aiheutti se, että tietyt ihmiset valitsivat lähinnä omia ystäviään ja suosittuja tyyppejä joukkueeseensa. Mua satutti, kun tiesin olevani monia mua ennen valittuja tyyppejä huomattavasti parempi, mutta joukkueen valitsija ei sattunut pitämään minua hyvänä ystävänään (, vaikka minä pidin häntä

). Parittomaksi jääminen oli myös nöyryyttävää. Toki joskus sain parin helpostikin, mutta usein olin se, joka joutui kyselemään: "Onko vielä muita parittomia?" Sitten sain parikseen jonkin rinnakkaisluokkalaisen tyypin, josta ei syystä tai toisesta pitänyt yhtään. Joskus oli kolmantena pyöränä kahden muun tyypin kanssa. Pahimmassa tapauksessa jouduin opettajan (!) pariksi. Tähän asiaan liittyvät traumat näkyivät vielä lukiossakin ihan normaaleilla oppitunneilla. Olin usein paritöissä kolmantena pyöränä ja koin itseni niissä tilanteissa usein ulkopuoliseksi, vaikka sitä en ääneen uskaltanutkaan sanoa. Ryhmätyötilanteissa mulla on edelleen tietynlainen pelko siitä, että jään taas yksin.

Tämä kuulostaa niin tutulta.

Paitsi että pesäpallossa olin poikkeuksellisesti se, joka valittiin ensimmäisinä, koska olin luokan ainoa tyttö jolla oli yhteys mailan ja pallon välillä.

Yritin kovasti tehdä parhaani, mutta aina ei vain voi osata ja loppujenlopuksi ei uskalla edes yrittää kunnolla.
Mä kovasti nuoruudessa kokeilin ja harrastin kaikenlaista, kuten jossain ketjussa olen varmasti kertonutkin. Pidin joukkuepeleistä, sählystä, pesiksestä, futiksesta, koriksesta... ja niitä pelasinkin mielelläni ja innolla, mutta huonot numeroni liikunnassa johtuvatkin sitten vallan muusta. Opettaja antoi hyvät numerot vain tanssitytöille, jotka kävivät liikkatunnilla salaa röökillä. Me sitten, jotka emme mitään hyvä olleet olimme niin toivottomia tapauksia ettei voi edes päin katsoa tai muutenkaan huomioida.
Ala-asteella oli vielä kivaa jumppaa. Leikki painotteista ja todella hauskaa useimmiten. Luistelusta olisin pitänyt, mutta en silloin omistanut vielä kunnon luistimia. Jalkoja rupesi särkemään hyvin nopeasti, ja sainkin haukkuja siitä, että istuin kentänlaidalla ja itku silmässä yritin saada sidottua luistinta jotenkin siedettävästi. Muka laiskottelin ja yritin puijata, ettei tarvitsisi tehdä mitään. Ala-asteesta en pahempia traumoja muistakkaan. Olinhan tottunut, että minut valitaan aina viimeisimpänä. Paitsi pesiksessä.
Ylä-aste oli sitten helvettiä. Mistä edes alottaisin! Tulee niin paljon tuskallisia muistoja mieleen. No, esimerkiksi kehonhallinta voimistelussa mm. rekkitangon kera. Miten vaikeita liikkeitä edes tehdään teinitytön hennoilla käsivarsilla ja olemattomilla vatsalihaksilla? Kun kehonhallinta on muutenkin hakusessa. Kerran piti tangon kanssa pyörähtää ympäri niinkuin... alakautta you konw?

En saanut kroppaa kasaan että olisin saanut jalat heitettyä yläs tangon päälle, joten opettaja päätti sitten lyödä minua täysiä pakaroille. Säikähdin niin ja lyönnin voimasta pääsin ympäri. Liike oli monille vaikea (paitsi tanssityttö priimuksille), mutta mua sitten piti lyödä perseelle.
No sitten kuperkeikka. Ala-asteella paukautin selän kuperkeikkaa tehdessä, ja sen jälkeen en ole uskaltanut edes yrittää. Opettaja ei selityksiäni uskonut, vaan käski harjoittelemaan patjalle. Tässä vaiheessa sain luokkatovereilta sääliä, he kun muistivat tapauksen ja uskoivat, että mua oikeasti sattui.
Varmaan pari kuukautta vuodessa meillä tytöillä oli velvollisuus harjoitella tansseja. Siis jenkkaa. Monta kerta opettaja pisti rääkin päälle, ja saimme tansahdella kaikki kaksi tuntia sitä hemmetin jenkkaa!! Verhon takana pojat pelasivat sählyä. Tai mitä vain halusivat. Kantritanssit olivat kivoja, mutta kaikista opettaja sai karsittua sen hauskan pois, ja tanssi oli loppujen lopuksi vain suoritus. Kerran oli aerobiciä, kun oli sijainen.

Rakastin ja rakastan edelleen aerobiciä ja se oli yksi elämäni onnellisimmistä tunneista.
Hiihto, siitä minä pidän. Siis kun näin itsekseen saa mennä hienolla ilmalla pitkin peltoja minne haluaa ja vielä hyvillä suksilla. Aah. Se se vasta olisi jotain.
En pystynyt kuljettamaan omia suksiani kouluun, kuten ei moni muukaan, joten saimme tyytyä koulun tarjontaan. En päässyt niillä suksilla edes pientä mäkeä ylös, kun ei kertakaikkiaan ollut mitään pitoa. Hetken kuljin sivuttain ylös päin, mutta pah. Helpompi oli ottaa hetkeksi sukset pois ja juosta mäki ylös. Puolessa välissä reissua opettaja tarjosi meille kaikille kaksi rusinaa, että jaksetaan.
Ennen hiihtämään lähtöä opettaja tarkisti kaikilta tytöilä, että on pitkät kalsarit jalassa. Jos ei ollut, opettaja pakotti juoksemaan koululle ja ottamaan varastosta varakalsarit.
Uinnistakin olisin pitänyt aikoinani. Mutta taas. Olimme suorittamassa uintikorttia syvässä altaassa, eli uiskentelimme sitä ympäri tietyn monta kierrosta. Meitä oli monta, ja allas ei älyttömän iso. No mulla oli muutama kierros vielä jäljellä, joten onnittelin itseäni tästä saavutuksesta, en ole meinaan loppujenlopuksi kovin hyvä uimaan. No minut ohitti hirmuista vauhtia eräs tyyppi ja potkaisi (vahingossa, mutta olisi voinut vähän katsoa) kasvoihini. No vedin keuhkot täyteen vettä ja silmät sumeni ja paniikin iskiessä oli pakko mennä altaan reunaan että sai edes happea. Kun koskin reunaan kuulin kuinka opettaja huusi
Nugat on Hylätty! Yritin puolustella itseäni, että jouduin väkivallan kohteeksi, mutta eihän se nyt enää auttanut. Minua potkaissut henkilö ei edes mitään huomautuksen sanaa varovaisuudesta saanut. No, ehkä jos oikeasti joutuu veden varaan aallokkoon ja mojauttaa päänsä johonkin, niin ehkä tästä olisi voinut oppia jotain.
Tämän jälkeen minulla oli erittäin epäsäännölliset ja monta viikkoa kestävät menskat.

Edelliseen liittyen muistankin, kun monilla tytöillä, joskus jopa koko luokka oli menskat juuri kas-kun-sattui uinnissa, opettaja käski tulla mukanaan vessaan ja näyttämään pöksyt.

Itse en onneksi joutunut tähän tilanteeseen, sillä oli saanut äiteeltä sentään lupalapun.

Äitee ymmärsi lasta, eikä sietänyt opettajaa.
Sama opettaja tuli aina tunnin jälkeen katsomaan pukuhuoneeseen ,että kaikki ovat käyneet suihkussa.
Tässähän ihan kiihtyy! Paljon on varmasti vielä tapauksia, mutta nyt täytyy hengähtää.