Hmm, tämä ketju osui silmiin vasta nyt. Pieniä merkintöjä silti pakko tehdä
Kyseisillä messuilla töissä olleena voin sanoa, että mietin tulevaisuudessa kaksi kertaa, ennen kuin pestiin lähden. Jossain vaiheessa päivää tuli aina mieleen, että eikö ihmisten tyhmyydellä ole mitään rajaa. No joo, ehkä myös sinänsä poikkeuksellinen tilanne itselläni, että olin paitsi esittelijänä, myös osallisena sisustuksen suunnittelussa. Todella herkullinen tilanne, ja pestin tuskaisuudesta huolimatta opinkin kyllä paljon ja sain jopa omia tuotteitani myytyä.
Mutta se, mikä rupesi v***ttamaan oli tapa, jolla ihmiset asiansa ilmaisivat. "V***u mitä paskaa." "Parempi ois ku tuikkais tulen alle." "Kauhee luukku, miten näin pieniä taloja tehään enää." Tällaisia ja huomattavasti törkeempiäkin kommentteja kun kuuntelee päivästä toiseen niin jossain vaiheessa vain kilahtaa. Usein lähdin vain talosta kävelemään ja kävin nurkan takana rauhoittumassa (tupakalla

) etten olisi ruvennut huutaamaan "että painukaa s-tana kattomaan noita toisen pään lukaaleja, siellä riittä neliöitä!"

Kyseessä oli sentään 140 neliön talo, jota en kyllä millään muotoa voi pitää luukkuna.
Tai ehkä ei edes nuo kommentit vaan just se, että monesti nämä henkilöt (huomattavan usein nuoret naiset ja keski-ikäiset punaniskamiehet!) saivat suurimmat kiksinsä siitä, että he varmistivat sivusilmällä sen että oot kuuloetäisyydellä, mutta puhuivat kuitenkin ohitsesi niin, että esim. mitään keskustelun mahdollisuutta ei ollut. Siinäpä vaan sitten seisoit puolen neliön alueellasi ja hymyilit ja tervehdit.
Oli hauskaa seisoskella (niin tosiaan työhön kuului myös 8 tuntia siinä klimpissä seisomista

) siinä 30 sentin päässä ja kuunnella, kun porukka spekuloi kuumeisesti onko lattia laminaattia vai parkettia. Kaikki kyllä näkevät, että opas seisoo siinä vieressä, mutta kukaan ei voi
missään nimessä kysyä asiasta häneltä - ehei! Jos menit lopulta sanomaan että "kyllä se on parkettia", moni mulkaisi äänettömänä päälle ja painui tiehensä

Lopulta katsoin paremmaksi vain olla hiljaa, jollei joku kysynyt. Pari kertaa joku päätyi kysymään pitkän epäröinnin päätteeksi, että "tiedätkö sinä jotain tästä lattiasta?" En voinut vastustaa kiusausta vastata: "Tiedän."

Moni ei-vaasalainen, muitakin asuntomessuja kolunnut työntekijä kysyikin multa, että ollaanko täällä aina niin nihkeitä ja etäisiä.
Asuntomessut ovat myös helevetillisen suuret. Lopussa kaikki ovat väsyneitä, lapset itkevät, vanhemmat huutavat lapsilleen, kukaan ei jaksa enää katsoa mitään ja "kaikki on paskaa". Kaikki tää vaikuttaa ihmisten käytökseen huonolla tavalla, tietenkin. Meidänkin talosta myös varastettiin esineitä, valoja räplättiin jatkuvasti kieltokylteistä huolimatta, jotkut menivät köysien ali sinne minne ei pitänyt. Kolmivuotiaalta sen ymmärsi, mutta ei keski-ikäiseltä.
No joo, jos jotain positiivistaki

En hirveän hyvin ehtinyt messuja kiertää, mutta jotain kivaakin siellä oli. Lempparikohteeni taisi olla juuri se täälläkin parjattu valkoinen talo, Kirsi Valannin sisustama. Siinä oli jotain sellaista, joka sykähdytti. En kuvittelekaan että voisin asua siinä, mutta siinä oli paljon hemmetin inspiroivia ideoita. Parasta antia olivat
lastenhuoneet, joihin oli oikeasti panostettu. Myös Villa Laurasta tykkäsin. Siellä oli paljon käsin tehtyjä juttuja ja
veikeitä ideoita.
Muuttaisinko itse Suvilahden messualueelle? En muuttaisi. En mihinkään noista taloista. Syynä ei ole talojen pienuus, suuruus tai lattiamateriaalit, vaan alueen kaavoitus. En voisi kuvitella maksavani talosta tuollaisia summia ja noilla tonteilla. Näin kohteliaasti ilmaistuna
