Ahdistaa.
Minulla on ollut kamalan voimaton olo jo pitkään. Tuntuu kuin olisin maanis-depressiivinen. Olen välillä ihan onneni kukkuloilla ja hirmu innostunut kaikesta, mutta sitten ryvin taas pohjamudissa ja mistään ei tule mitään. Nyt oon taas pohjalla. Olen viettänyt kamalan kiireistä ja kuluttavaa elämää viime kuukaudet. Koko ajan menossa ja uusia menoja suunnittelemassa. Niinä hetkinä kun pysähdyn ja olen vain kämpillä niin tekee vain mieli vaan nukkua ja itkeä ja seinät kaatuu päälle. Ennen kaipasin omaa rauhaa ja tykkäsin olla yksin, nyt se vaan laukaisee kamalan ahdistuksen.
Yöt menee aikalailla valvoessa ja aamulla en meinaa saada itseäni ylös sängystä. Koko päivän väsyttää, jos olen kämpillä niin vaan nukun päivät, mutta yöllä ei sitten tulekaan uni. Kamala oravanpyörä.
Pitäisi ryhdistäytyä ja saada elämään järjestystä. Jos saisin järkevän unirytmin ja säännöllisen elämän niin varmasti helpottaisi oloa muutenkin. Suurinosa ahdistuksesta kun tulee ainaisesta väsymyksestä. Helpommin sanottu kuin tehty. Jonkun pitäisi olla potkimassa mua liikkeelle ja kertomassa, että nyt tyttö ota itseäsi niskasta kiinni.
Yksi ahdistuksen syy on myös se, että tunnen välillä hirvittävää yksinäisyyttä. Minulla on täällä kavereita, mutta ystävät asuu eri paikkakunnilla. Ei ole semmoista läheistä ystävää, joka olisi läsnä silloin kun sitä tarvitaan. Tämän vuoden aikana lähelläni oli jonkin aikaa ihminen jonka seurassa minun oli hyvä olla. Ystävyyttä ja rakkautta ei vaan pitäs sekottaa, koska onnistuin menettämään ystävän kun meillä oli juttua. Siitä on jo aikaa, mutta mulla on ikävä sitä. Se on niin rakas jollain oudolla tavalla, etten osaa olla sille vihainen vaikka pitäisi. Kaipaan niin sen seuraa ja monet asiat muistuttaa siitä. Pahinta on silloin kun näen sitä ihmistä. Eikö se tajua miten paljon minä haluaisin olla sen kanssa väleissä??? Satuttaa.
