Outolintu kirjoitti:Hassua, mun ajatukset ihmisistä ja elämästä menee lähes päinvastoin kuin tahriksella. Minä taas pelkään elämää, koska sillä ei tunnu olevan mulle oikein mitään selkeää suuntaa tai suunnitelmaa. Elämä on se, joka tuo mun tielleni vastoinkäymisiä. Ja tarvitsisin ihmisiä auttamaan mua niistä yli ja selviämään tulevista. Ehkä olen päässyt ihmissuhteissani vähällä, kun en ole luottamustani sillä tavalla menettänyt. Perimmäisesti. Ajattelen, että elämästä tulisi parempaa, jos olisi ihmisiä, joiden kanssa se jakaa. Vaan rakkauselämän suhteen elän vieläkin jonkinlaisessa sumussa. En ole tuntenut minkäänlaista mahdollisuuttakaan ihastua. Kaipaan parisuhdetta, sillä tasolla siis mitä mulla joskus oli, mutta en kykene kuvittelemaan sitä kenenkään (muun) kanssa.
Yli vuosi erosta... Tarkoittaa lähes neljääsataa päivää. Lähes neljäsataa uutta aamua opetella ajattelemaan toisin. Lähes neljäsataa yritystä lakata kaipaamasta. Kuinka tyhmä on, jos ei neljästäsadasta kerrasta vieläkään opi? Olen jo tiedostanut, etten eksää takaisin elämääni saa. En ehkä hyväksynyt, mutta tiedostanut. En haaveile sellaisesta enää. Vaan kaikki ne hyvät hetket iskeytyy muistiin jostain mielen sopukoista... Ja se tunne, että on löytänyt sielunkumppaninsa, jota ei vain silloin osannut niin arvostaa. Jos ikinä kykenen yrittämään uudelleen, niin lupaan pyhästi olla parempi suhteen osapuoli. Ainakin yritän olla toistamatta samoja virheitä.
Ilman elämää ei olisi yhtään mitään. Ei elämä itsessään voi "tehdä" mitään, se vain on. Elämään voi joko vaikuttaa tai sitten ei. Joskus vain tapahtuu asioita, joille ei voi mitään, joskus taas voi itse vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. En tiedä, mikä se ero tässä ajattelussa on. Ehkä jotakin tekemistä on sillä, että olen sairauden takia oppinut elämään vain yhden päivän kerrallaan. En voi suunnitella huomista, joten miksi pelkäisin sitä. Voi olla, että huomenna voin huonommin mutta voi myös olla, että voin paremmin. Yksi päivä on parempi tai huonompi kuin toinen. Siinä ne on ne mun vähimmät ajatukset huomisesta ja kun en voi sitä tietää, niin miksi edes murehtisin? Vaikka elämällä on tavallaan yhtä vähän suuntaa tarjottavana mulle kuin Outolinnulekin, niin en vain suurimman osan aikaa osaa murehtia sitä. Tavallaan se on helpotuskin. Läheisimmät tietää mun sairauden ja tietää, mitä se voi aiheuttaa, joten paljon ei tarvitse selitellä. Ehkä mun elämänsisältö on myös supistunut sairauden myötä, mutta se ei vaivaa mua, koska viihdyn yksin. Ja ystävät tietää senkin. Ja minä olen niin pohjia myöten tiedostanut sen, että elämä voi olla epäreilua ja usein sitä onkin. En odota mitään "ruhtinasöitä" ja "kuningashetkiä". Elämä vain on. Se on niin helppo käsittää siten; elämä vain on ja sitten on kuolema. Ja molemmat vain ovat. Niin kauan kuin on elämää ei ole kuollut, sitten kun ei ole elämää, on kuollut. Ja minä toivon hartaasti, että siinä kuolemassa ei sitten ole yhtään mitään enää, koska tässä elämässä on ollut jo ihan tarpeeksi kaikkea. Kyllä minä tiedän, että jos mulle koittaisi oikein vaikea kausi, niin löytyisi ihmisiä, jotka auttaisivat mua, ehkä sekin tieto auttaa. Tajuan, että tuntematon pelottaa, mutta toisaalta en myöskään osaa pelätä sellaista, mistä en tiedä vielä mitään. Jotenkin vain en osaa. Voi olla että jos sairauteni pahenee, niin joudun kuseen, mutta se on sitten sen ajan murhe. Olen loppujen lopuksi selvinnyt aika vaikeista elämäntilanteista, joten kaipa mulla on jonkinlaista pohjaa johon tukeutua, ajatella, että selvisin tuosta ja tuosta ja tuosta... joten miksi en tästäkin. Ja vaikka sitä voisi murehtia, että niitä vaikeita elämäntilanteita on ollut ja jäädä siihen mätänemään, niin ei se kanna pitkälle. Itse siitä on rämmittävä pystyyn ja taas jatkettava.
Miksi pitäisi olla johonkin menossa, jostakin tulossa, jotakin tekemässä koko ajan, olipa se mitä tahansa? Minä olen aikaisemmin kärsinyt siitä, kun ihmiset ajattelee, että pitää olla harrastuksia ja menemistä ja tekemistä, muuten ei ole oikeastaan mitään, mutta nyt olen pääsemässä siitä. Minä viihdyn kotona enkä kärsi siitä, että olen niin paljon yksin. Päinvastoin. Saan siitä itselleni enemmän. Ehkä se yksinäisyydessä viihtyminen johtuu paljon siitä, että aiemmin elämässäni olen aina luullut, että minun pitää olla se, joka antaa itsestään toisille ja on toisille mieliksi. Nyt mun ei tarvitse. Eikä tarvitse, vaikka olisin toistenkin seurassa. Siis olla mieliksi, itsestään toisille antaminen pitää tulla luonnostaan. Pitkä se tie oli, mutta on se tie kuljettu. Ja parisuhde... Siinäkin olen pohjia myöten realisti. En kaipaa sitä, ellei sitä ole (toki joskus tulee kaipauksen hetkiä, mutta sehän on luonnollista). En usko, että tapaan ketään, jonka kanssa syntyisi parisuhde, mutta toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, mutta en ajattele sitä mitenkään aktiivisesti, koska se vain ei ole mulle tärkeä asia. On hyvä oppia virheistään, ja voi luoja, niitä virheitä olen kyllä tehnyt. Uskon, Outolintu, että sinäkin jonakin aamuna, olipa se kuudessadaskolmaskymmenesviides tai tuhannessadasviideskymmeneskolmas tai se neljässadas, huomaat, että sinulla on yhtä suuri mahdollisuus onneen kuin oli silloin aikaisemmin. Ja päästät irti siitä aikaisemmasta ja annat mahdollisuuden uudelle.
Kuulostaa vaikealta tilanteelta. Jaksamista!
Tunteet ovat tällä hetkellä todella kaksijakoiset. Miksi tyytyä tällaiseen puolittaiseen suhteeseen, kun voisi saada kunnon suhteen muualta? Mutta toisaalta, ei se tietenkään oo yhtään sama. Ei kukaan voi olla kuin hän. Toisaalta joku voisi olla paljon parempikin, mutta en vain näe sitä, kun ajatukset täyttyvät tuosta ihmisestä. 
voi s-tanan s-tana mikä tyyppi! hyvä et on ex ja toivottavasti sellasena pysyykin. 
Ei ..tana ..kele ..tu ..vetti!!!! 
Mun naiseus kärsii tuommosesta... 
