Mä olen hyvin vahva eläytyjä aitoihin tai aidontuntuisiin ohjelmiin ja leffoihin. Mä olen joskus keittiöpsykologisoinut tuon ja muuten melko vakaan ja järkiperäisen elämänkatsomukseni suhdetta

Siitä enempi ehkä jossain toisaalla, sen verran kuitenkin mainittakoon, että nykyään moinen herkistely aiheuttaa itsessänikin huvittumista. No ainakin jälkikäteen

Kyseisessä tilassa suutun salamannopeasti, jos vähänkin kuuluu kuittailua. Ex aina nauroi, jos esim. itkin jonkun herkän kohtauksen takia. Todella ärsyttävää, ja vei leffafiilisten lisäksi luontevuuden osoittaa vahvoja tunteita toisen edessä. Onneksi armas soffaperuna ymmärtää olla häiritsemättä mua herkistellessäni, korkeintaan ojentaa nessua apuun, jos oikein pahasti niiskutan

Itku tulee kaikkein herkimmin. Saatan vuodattaa kyyneleitä ihan käsittämättömän typeristäkin pikkuasioista

Ja jos en kyynelehdi, niin ainakin pala on kurkussa. Itku tulee herkimmin surusta ja pakahduttavasta onnesta. Tyyliin "vihdoinkin he saivat toisensa". Kerran katsoin jonkun ohjelman, missä Mirja Pyykkö haastatteli Karin Ehrnroothia, olin pala kurkussa koko haastattelun ajan. Se vain oli niin herkkä ja koskettava, tunnelma niin lämmin ja rauhallinen, ettei voinut mitään.
Vastapainoksi nauran kyllä myös paljon. Ja olen huomannut, että jos nauraa ääneen, niin huvittava asia on paljon hauskempi kuin sisään päin nauraessa

Komediat on muutenkin lähellä sydäntä, ja englantilainen huumori uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Samoin on tiettyjä "hyvän tuulen elokuvia", jotka ei useinkaan aiheuta mitään itkuja tai nauruja, mutta tuo silti

:n huulille. Parhaimpia tällaisia on Pixarin piirretyt

Kauhuleffoilla saa sitten pulssinkin nousemaan niin, että joskus on pakko lähteä hetkeksi kävelemään pitkin kämppää rauhoittuakseen. En tiedä, mikä on, mutta näin vanhemmiten kauhuleffojen katselunautinto on hiipunut ihan mitättömän pieneksi. Nuorempana tuli katsottua ties mitä kaikkea sen kummemmin edes silmää räpäyttämättä, nyt ei meinaa pystyä kunnolla edes katsomaan. Toki olen ollut aina herkkä säikkymään, mutta nyt ei meinaa pystyä edes sellaista piinaavaa jännitystä/kauhua katsomaan, säikyttely"kauhusta" nyt puhumattakaan. Silti jostain syystä illan leffaa etsiessä kaupasta/vuokraamosta/omasta hyllystä useimmiten kouraan tarttuu joku jänskän näköinen kauhu

Sitten pitää toppuutella itseään, ettei semmosta, kun joku vähän leppoisampi... Joskus, onneksi harvoin, näen jopa painajaisia kauhuleffojen jälkeen.
Vihaiseksi mut saa lapsiin ja naisiin kohdistuvalla väkivallalla. Varsinkin seksuaalinen väkivalta pistää otsasuonen tykyttämään. Esimerkiksi just katsottiin oikein mainio vankilaleffa Felon, jossa massamurhaaja kertoi kostaneensa tyttärensä ja vaimonsa brutaalin väkivallan ja tapon ne tehneille miehille. Parilla sanalla ko. murhaaja sai aikaan verenhimoisen vihan tekijöitä kohtaan, ja oudosti sympatiat puolelleen, vaikka itsekin oli syyllistynyt melkoisiin tekoihin. Leffan loppu taasen aiheutti ärsytystä sen typeryyden takia, mutta ei siitä sen enempää juonipaljastusten välttämiseksi. Muutenkin ärsytystä aiheuttaa pääosin a) huonosti ja epätodentuntuisesti tehdyt leffat, b) epäloogisuus ja väärät faktat, c) jos eri kuvakulmissa kuvattava kohde näyttää erilaiselta, kännykkä väärässä kädessä tms., d) ameriikkalaisten hinku saada liki kaikkiin leffoihin onnellinen loppu

Noin muuten irtoraajat ja peräsuolenpätkät ynnä muut gore-efektit aiheuttavat korkeintaan ehe ehe, kato, siltä räjähti pää, yääääk, ehe ehe

-tyyppisen hörhötyksen, ja Rambo IV:n tyyliset elokuvat ovatkin oikein mainiota viihdettä

Kai siinäkin tulee joskus raja vastaan, kuinka veristä leffaa viitsii katsoa. Vielä ei ole tullut.
Juupati juu. Kovin laaja-alaisia tunneskaaloja käyn läpi töllöä tuijottaessani, paljon riippuu kyllä seurasta, yleisfiiliksistä ja katsottavasta ohjelmasta. Leffateattereissa en kehtaa ihan niin kovasti niiskuttaa kuin kotona
