Euforiat ja ahdingot - eli kaikenlaiset tuntemukset

[marenkienkeli]

damn. Jaksamista.

Hirmuinen väsy töiden jäljiltä. Pitäisi laittaa jotain ruokaa, mutta ei millään jaksais. Varsinkin, kun ruuanlaitto vaatii ensin astioiden pesua. Toisaalta nälkä on kyllä hirmuinen.

[L-S]

Mikä siinä onkin, että jotkut stressinaiheet tuntuvat aina pahemmalta iltaisin ja öisin? (Retorinen kysymys). Yleensä illat ja yöt on mulle tehokasta aikaa, jos en ole mennyt nukkumaan ajoissa, mutta joskus sitten, onneksi ei usein, yleensä silloin kun pitäisi oikein varta vasten mennä ajoissa nukkumaan, tulee näitä valvonpa koko yön tuskissani -hetkiä. Kävin sitten aamuviideltä suihkussa, jonka jälkeen sain vihdoin pari tuntia nukuttua.

Mutta joo. Ei hirveän kiva taas vaihteeksi, mutta ehkä tää tästä. Töitäkin on taas sovittuna enemmän kuin olisi viisasta, joten hommiin kai vaan.


damnille vielä

[damn]

Kiitoksia .

Ihmeellinen olo ollut tänään. Ei tunnu oikein miltään viikonpäivältä, enkä osaa asennoitua niin että on viikonloppu. Aamulla käväisin koulussa ja sen jälkeen oon vaan jotenkin onnistunut hukkaamaan taas yhden päivän elämästäni, en ole tehnyt mitään. Turha olo. Ulkona oli kauniin näköinen päivä, mutta istuin verhot kiinni sisällä. Huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja teen jotain hyödyllisempää. Voisin vaikka siivota ja yrittää illalla nähdä ihmisiä. Mutta baariin minulla ei ole asiaa, yritän vähentää juomista. Jos vaikka olisi parempi ja terveempi olo sen myötä.

[urakka]

Mulla ei ole pitkään, pitkään aikaan ollu näin kurja olo, ja tätä on jatkunu yhtämittaa jo helmikuusta lähtien.

Tänään järjestelin kämpän uuteen uskoon, siivosin ja siirtelin huonekaluja, koko päivä meni puuhastellessa. Olin ihan tyytyväinen päivän, mutta sitte ko sain kaikki valmiiksi, niin enpä voinu muuta ku istua sängyn laidalle itkemään. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta silti olo on koko ajan aivan järjettömän paha, mitkään hyvät uutiset tai mikään hauska tekeminen ei auta.

Tekis mieli huutaa ja itkeä (jälkimmäinen tulee kyllä ihan pyytämättä ja tilaamatta millon vaan), mutta en silti osaa kellekään sanoa mitään. Ihmiset kysyy, että mikä nyt kun oot noin vaisu, ja vastaan vaan että ei tässä mitään, koulu vaan vähän ressaa. Lääkäriin en osaa mennä, eikä aikojakaan tässä kaupungissa saa kuin kuukausien päähän, yksityiselle mulla ei ole varaa mennä, enkä jaksa alkaa saikkaamaan kelan kanssa mistään korvauksista, jos niitä nyt edes saa mistään.

En jaksa kyllä enää mitään muutakaan, hereillä oleminenkin tuntuu välillä ylivoimaiselta haasteelta.

Anteeksi avautuminen.

[Lyyra]

urakka. Tiedän tunteen liiankin hyvin.

[marenkienkeli]

Urakka. Älä turhaan pyytele anteeksi. Ainakin mun mielestä on hyvä, jos saa edes johonkin purettua edes osan tunteistaan. Jaksamista!

[L-S]

Mulla ei ole pitkään, pitkään aikaan ollu näin kurja olo, ja tätä on jatkunu yhtämittaa jo helmikuusta lähtien.

Ehkä kannattaisi kuitenkin yrittää kysellä lääkäriaikaa? Jospa sen saisikin aikaisemmin, tai jos ei, niin ehkä tuollainen pidemmän ajan päähän varattu aika olisi jotenkin vaaraton tapa valmistautua lääkäriin menoon, jos se tuntuu muutenkin vaikealta?

On kyllä ikävää, että avunsaanti voi tällaisissa asioissa olla hankalaa. Oma olo kun kuitenkin saattaa vielä pahentaa sitä epäilystä, että apua ei varmaan saisi.

Ja tietysti tällaisista asioista on hyvä puhua, vaikka sitten täällä. Ehkä kirjoittaminen auttaa myös, vaikka kirjoittaisi vain itselleen ja oikein miettisi mikä pahaa oloa oikeastaan pitää yllä.

[Kuolo]

Lääkäriin en osaa mennä, eikä aikojakaan tässä kaupungissa saa kuin kuukausien päähän,

Koita olla miettimättä syitä miks ei lääkärille menis, vaan soita ja varaa itelles aika. Faktaa on kuitenkin se, ettei tuo tila itsestään parane. Lääkäri määrää lääkkeet, joiden avulla pääsee alkuun ja sit voi alkaa miettimään terapiaa. Oireet on ainakin ihan selkeet.

Miehän ite jahkailin vuosia. Ei kannata.

[Lyyra]

Lääkäriin en osaa mennä, eikä aikojakaan tässä kaupungissa saa kuin kuukausien päähän,

Koita olla miettimättä syitä miks ei lääkärille menis, vaan soita ja varaa itelles aika. Faktaa on kuitenkin se, ettei tuo tila itsestään parane. Lääkäri määrää lääkkeet, joiden avulla pääsee alkuun ja sit voi alkaa miettimään terapiaa. Oireet on ainakin ihan selkeet.

Miehän ite jahkailin vuosia. Ei kannata.

Kuolon kanssa samoilla linjoilla. Jahkailu ei kannata. Sitä paitsi mulla se jonotusaika oli ihan hyväksikin. Sai valmistautua ja miettiä tarkemmin mistä haluaa aloittaa ja jutella.

[urakka]

Lääkäriin menossa on sekin, että olen vaihtamassa kaupunkia tässä piakkoin, niin en oikein edes tiedä mistä sitä pitäisi kysellä. Täällä en varmasti ehi, vaikka soittaisin ajan saman tien, mutta tulevassa kaupungissa ei vielä edes oteta vastaan mitään varauksia tai muuta, ko olen kerta täällä kirjoilla. Kävin terkkarin kanssa juttelemassa joku aika sitten, ja täti vaan oli sitä mieltä, että katotaan vielä, kyllä se sit siitä. Toistamiseen en ajatellu mennä, käynnistä tuli vaan pahempi olo.

Että jos vaan kuvittelen kaiken? Ihminen jonka pitäis olla varhaisen puuttumisen ammattilainen, ja tunnistaa ongelmat ku sellasia näkee, sanoo että katotaan. Jos vaan paisuttelen asiaa, ja olo oikeasti paranee jossain vaiheessa ilman mitään sen suurempia kommervenkkejä? Vaikea vaan uskoa, kun tää sama homma kaatuu joka kevät niskaan, vuosi vuodelta aiemmin ja pahemmin vaan.

Tietysti asioita pitäisi jaksaa pohtia ja yrittää analysoida vaikka itsekseenkin, mutta kun siihen ei vaan riitä voimia. Ei jaksa miettiä, ei tähän varmaan edes ole mitään syytä. Tuntuu vaan, että pitäis kai sitä perkele omasta elämästä selvitä ilman ammattiapuakin.

[Nugat]

Urakka. Hyvin tuttu tunne. (Joka minulla rupeaa uhkaavasti paranemaan, mutta siitä raportoin myöhemmin. ) Juuri tuo, että luulee vain kuvittelevansa kaiken, kun ei kunnon syytä itkuun keksi oli oma ongelmani. Sitten sitä itki varmuuden vuoksi koko ajan.

Kun tulee paska fiilis, juoksu päivystykseen ja hysteeristä itkua ajanvarauksessa ja vastaanotolla, niin johan laukeaa äkkiä psygologille. Ainakin omassa tapauksessa. Päivystävä lääkäri oli ihan hukassa, kun en kunnolla meinannut pystyä puhumaan kun yritin pidätellä kyyneleitä. Tämä oli siis maanantain ja perjantaiksi sain ajan psygologille. Sain vielä saikkua välipäivät. Heti ekalla psygologi kerralla varmasti pohditaan hoitoa ja mahdollisimman pian tietenkin paranemisprosessi pistetään käyntiin. Vaikka joudutkin vaihtamaan paikkakuntaa, on sentään jo tullu käytä vastaanotolla ja ehkä olet sen jälkeen paljon fiksumpi ja voit hetken pohtia siellä käsiteltyjä asioita. Ei sitä kannata jäädä odottelemaan että olo paranee itsekseen ettei mene pahasti vakavan masennuksen puolelle.

Nyt on lääkityksen aloittamisesta noin 8 kuukautta, ja olo alkaa olemaan parempi kuin vaikka muutama vuosi sitten. Kun lopputyö tuosta valmistuu ja kesä kunnolla koittaa, voin pikkuhiljaa ruveta kokeilemaan ilman lääkkeillä elämistä. Joten urakka, kyllä se siitä, vaikka et varmasti on nyt vaikea kuvitella, mutta sitä täytyy vain uskoa.

[theia]

voi Urakka, et sä kuvittele. Kuvittelisitkin, sitten se olisi helpompaa. kanssasisaret ja -veljet täällä on sitä mieltä, että kannattaa se aika varata - terkkarit harvoin on ihan kartalla noista asioista... nimim. yritin jutella duunissa terkan kanssa, joka sanoi saman ("kyllä se siitä") ja ei varannut aikaa. Frendin painostuksesta varasin sitten ajan itse, ja keskivakava masennus todettiin. Terkkaa ei kannata uskoa.

Mutta joo, samaa tunnetta täälläkin. Tekisi mieli itkeä, vaikka mitään syytä ei oikeasti ole. En oo itkenytkään ikuisuuteen, joka sekin itsessään ahdistaa. UGH.

Voimia urakalle

[Lyyra]

Tuo terkkareitten kylläsesiitä-touhu ei kyllä auta sitten pätkääkään. Ihmiset käy siellä ja toteaa, että apua ei heru vaikka tarvisikin, ja kertovat kokemuksistaan kavereille, ja sitten kaveritkaan ei uskalla hakea apua. Näissä jutuissa pitäisi pitää kynnys mahdollisimman matalalla, ettei käy niin kuin vaikka mulla, että selvästi sairaana lykkää avun hakemista ihan liian pitkään.

Tuota en nyt sitten tarkoittanut mitenkään aiempien kommenttien kanssa tappeluksi, vaan ihan vaan yleiseksi oman turhautumisen purkaukseksi. Toivottavasti urakka keksii jotain millä saisi fiilikset kohenemaan. Jokainen tavallaan.

Mulla on vaihteeksi suhteellisen normaali päivä. Viikonloppuna meni piuhat sen verran pahasti oikosulkuun, että sain eilen aamulla viestejä ja varmistussoiton että enhän oo menny tekemään mitään peruuttamatonta. Pitäis ehkä sittenkin miettiä sitä lääkitystä..

[puolikarkea]

Minulla on päinvastaista kokemusta terkkarikäynnistä (huomatkaa laaja yhden terveydenhoitajan otanta). Kehotti varaamaan lääkäriajan ja sassiin ja sanoi, että jos oma rohkeus ei riitä, niin voi tulla takaisin ja hän sitten soittaa. Vaan mitä tekeekään puolikarkea? Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin miettii vieläkin, että soittaako vai eikö soittaa, kun välillä on parempia kausia. Kun on paha olla, niin silloin ei pysty asioista puhumaan ja kun olo on hyvä, tuntuu ettei soitolle ole tarvetta. Että kaikki on vain omaa kuvitelmaa.

[urakka]

Mahtavaa saada tukea ja ymmärrystä edes jostain... Jotenkin niin varma olo, että kuvittelen vaan kaiken, paisuttelen mielessä omia tuntemuksia niin kauan että olo on oikeasti hirveä. Että kaikki muuttuu yhtäkkiä hyväksi, kuhan vaan annan asioiden olla.

Ehkä saan sen lääkäriajankin joskus varattua, ehkä sitten ku saan muutettua. En haluais käydä kenellekään satunnaiselle keikkalääkärille puhumassa yhtään mistään, vaan haluan että siellä vastassa on joku jota oikeasti kiinnostaa, ja joka tekee sitä työtä muunkin kuin rahan takia. Voi olla paljon (liikaa) vaadittu, mutta tiedän ihan varmaksi, etten pysty puhumaan kellekään mitään, jos en ole ihan varma että sama ihminen on seuraavallakin kerralla vastassa.

[Kuolo]

Miun eka lääkärikäynti oli kyl aika tökerö. Virolainen lääkäri ei oikeen vissiin edes ymmärtäny mitä sille puhu, enkä mie oikeen ymmärtäny mitä se koitti miulle puhua. Jälkikäteen jäi aika paska fiilis, mut onneks käteen jäi myös resepti. Jonkin aikaa sitä sit haudoin ennenkun sain kerättyä rohkeutta mennä apteekkiin ja sieltä saatu positiivinen suhtautuminen vähän rohkasi. Jossain vaiheessa se sit rupes helpottamaan kun lääkkeitä aikansa söi. Nyt kun asiaa ajattelee, niin ei miun elämässä varsinaisesti mitään vikaa ole mistä pitäs puhua kellekään. Lääkkeet tasottaa olotiloja.

Oliks tässä sit pointtikin jossain? No kai mie tarkotin sanoa, että vaikka terkkareita ja lääkäreitä on moneen lähtöön, niin rohkeesti vastaanotolle vaan. Kyllä se siitä sit lähtee jollain tapaa rullaamaan.

Isäukolle kävi vähän pahemman kautta. Se masentu kun jäi eläkkeelle ja tehtaan konitohtori anto ihan vääränlaiset lääkkeet, jotka vaan pahensi asiaa. Tilanne meni siihen pisteeseen, että se vietti sit kaks kuukautta sairaalassa. Miekään en osannu auttaa lainkaan kun olin ite niin heikossa kunnossa ja isän masennus pahensi vaan asiaa.

[L-S]

Mahtavaa saada tukea ja ymmärrystä edes jostain... Jotenkin niin varma olo, että kuvittelen vaan kaiken, paisuttelen mielessä omia tuntemuksia niin kauan että olo on oikeasti hirveä. Että kaikki muuttuu yhtäkkiä hyväksi, kuhan vaan annan asioiden olla.

Mutta eikö tällaisissa asioissa juuri se ajattelu, ehkä jotkin omat automaattiset ajatukset tai ajatuskulut, ole se mikä sitä pahaa oloa osaltaan aiheuttaa ja pitää yllä? Totta kai on myös kemiallinen puoli, mutta joka tapauksessa kyse ei ole kuvittelusta, vaan jos tuntuu pahalta, niin sitten tuntuu. Voi tietenkin olla, että kaikki muuttuu hyväksi, mutta sitä odotellessa on oikeutettua pyytää apua. Ja ehkä ongelman käsittely muuttuu itselle helpommaksi, jos tiedostaa, että se on todellinen ja oikeutettu?

Äh, en mä tiedä, kunhan yritän.

[urakka]

Voi tietenkin olla, että kaikki muuttuu hyväksi, mutta sitä odotellessa on oikeutettua pyytää apua. Ja ehkä ongelman käsittely muuttuu itselle helpommaksi, jos tiedostaa, että se on todellinen ja oikeutettu?

Oikeutettu on se sana, mitä itekin olen hakenu. Mulla on kaikki hyvin, on opiskelupaikka, kavereita, perhe, kiva kämppä ja muutenkin asiat reilassa, niin silti kaikki vaan tuntuu ihan paskalta. Että millä oikeudella tässä nyt sitte muka valitan? Oon ollu viimeset kymmenen vuotta niin ituhippi, että väkisellä takoo päässä ajatus, että ei mulla ny helvetti ole mitään syytä tässä märistä, maailmalla soditaan, sairastetaan, surraan ja kärsitään ihan oikeista syistä niin paljon, mun joku pikku alakulo on aivan turhaa.

[Lyyra]

Oikeutettu on se sana, mitä itekin olen hakenu. Mulla on kaikki hyvin, on opiskelupaikka, kavereita, perhe, kiva kämppä ja muutenkin asiat reilassa, niin silti kaikki vaan tuntuu ihan paskalta. Että millä oikeudella tässä nyt sitte muka valitan? Oon ollu viimeset kymmenen vuotta niin ituhippi, että väkisellä takoo päässä ajatus, että ei mulla ny helvetti ole mitään syytä tässä märistä, maailmalla soditaan, sairastetaan, surraan ja kärsitään ihan oikeista syistä niin paljon, mun joku pikku alakulo on aivan turhaa.

Eikä ole. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin sun elämän tärkein ihminen olet sinä. Jos et pidä itestäs huolta, niin kenestä sitten?

On mullakin opiskelupaikka, katto pään päällä, perhe ja kavereita. Eli "kaikki hyvin", kuten sanotaan. Opiskelupaikasta en saa irti sitä mitä haen, olen yksiössäni yksinäinen, mulla on käsittämättömän huono suhde äitini ja vanhimman siskoni kanssa, ja kavereitani näen noin kerran kuussa, kun taas kaikki oikeat ystäväni asuvat ulkomailla tai vähintäänkin toisessa päässä Suomea. Totta helvetissä mulla saa olla ongelmia, ja totta helvetissä saan hakea niihin apua. Mikset siis sinäkin saisi?

[Nugat]

Mullakin oli kaikki hyvin. Mutta kun vain itketti. Onneksi oli äitee, joka jaksoi lapsen itkemistä katsella ja kysellä että mikä vaivaa. Ja mä en koskaan osannut vastata. Yritin lähes väen väkisin keksiä jotain vaivaavaa, eihän sitä ihminen turhaan itke. Sitten annoin äitille syitä, tyyliin olin kaupassa ja mulla oli vaa viissenttisiä enkä jaksanu laskea summaa. Nyt tämä tuntuu hullunkuriselta, mutta asia vain oli niin.

-----

Oikeastaan olin nyt tulossa kertomaan omista fiilisksistä nykyään.
Tässä yksi päivä huomasin, että muistan asioita paremmin kuin aikaisemmin. Pahimpana aikana mulle oli aivan turha kertoa mitään, ilmeisesti ei keskittymiskyky riittänyt.
Itku oloa ei ole ollut piiiiitkään aikaan. Joskus iltaisin voi aavistuksen tuntea tykytystä silmien takan, mutta se menee pian ohitse.
Roskaruokaa tekee aivan älyttömästi mieli. Pizzaa, kebababbii ja kaikkee. Aikaisemmin ei edes karkki himoittanut, söin kyllä jos oli tarjolla.
Ihmisten seurassa on helpompi olla. Olen parina päivänä saanut opiskelutovereilta palautetta, että Nugathan on aivan eri ihminen! Laukoo vitsejä ja pottuilee takaisin. Aikaisemmin en kertakaikkiaan jaksanut. Nyt tuntuu, että välitkin ovat paremmat kun jaksan keskittyä muihinkin ihmisiin. Nämä eivät siis tiedä, että mulla yleensä mitään ongelmia on ollutkaan.

Tekisi mieli tavata ihmisiä, käydä ulkona lasillisella, matkustaa!



Harmillista, että kavereita on niin vähän nykyään. Se kyllä surettaa. Opiskelujen jälkeen kaikkosivat eri teille ja väärinkäsitysten jälkeen välit ovat olleet viileät. Kun itse en ole ollut kunnossa ei voimiakaan ole ollut pistää joukko kasaan ja pitää ilmanpuhdistusistunto. Kuukausi sitten, erään ystävän kysellessä kuulumisia, kerroin että kuntoni ei ole sellainen, että kestäisin epävarmuutta ystäviä kohtaan, joten pistin ystävyydet poikki toistaiseksi. Se tuntui pahalta, mutta halusin selvät sävelet että itse pystyin menemään eteenpäni. Nyt pidän ratkaisua oikeana, vaikkakin rankkana. Itsessä on ollut niin pajon hommaa, että muiden sekasotkujen selvittelyyn en jaksa keksittyä. Tuntui kuin taakka olisi poistunut harteilta.

[theia]

Nykyään menee suurimmaksi osaksi ihan ok... nyt sain semi-angstin (tms) kun lueskelin vanhoja keskusteluja syksyisen tyypin kanssa. Olinpa tyhmä

Se keskustelu oli niin helppoa, "fiksua", vuorovaikutteista.

Miksei mulla ole tollaista tyyppiä, prkkkl!

Eiköhän tää kohta ohi mee. Hope so.

[Aurora B.]

Piti sitten tämäkin päivä elää ja nähdä.

Soitin äsken ajan työterveyshoitajalle, että saisin jonkun asiantuntijan kanssa jutella työn aiheuttamasta ahdistuksesta ja siitä, mitä nyt pitäisi tehdä. Viimeiset pari vuotta on ollut stressi päällä töiden takia käytännössä jatkuvasti. Viimeiset puoli vuotta on ollut jo ihan kamalaa. Nyt alkaa olla jo fyysisiä stressioireita, ahdistusta, itkuisuutta, saamattomuutta ja unettomuutta. Nytkin on sellainen puristava olo kurkussa, rinnasta ahdistaa, sydän hakkaa. Kiva.

Olen yrittänyt itselleni hokea, että jos esimiestä ei kiinnosta auttaa mua töiden järjestelyissä, eikä kukaan ota enää mihinkään mitään kantaa, niin ei munkaan tarvitse siitä ottaa stressiä. Että jätän vain töitä sitten tekemättä tai teen väärin, kun ei ole annettu ohjeita tehdä oikein. En *ttu vaan pysty. Välillä helpottaa hetkeksi, mutta sitten alkaa taas ahdistaa. Jos jätän tekemättä tai teen väärin, niin ahdistun vaan lisää. Nyt ahdistaa, koska en vain pysty tekemään mitään. Iskee heti ihan paska olo, kun yritän aloittaa jotain hommaa. Olen ehdollistunut vihaamaan työtäni. Noidankehä. Haluan päästä noidankehästä, ennen kuin tämä menee rumaksi.


Onneksi on kotona tukeva olkapää.

[urakka]

Aurora B.

Työuupumus on kyllä yks pirulainen, sitä ei kai ole missään tautiluokituksissa sen kummemin, eikä sitä oteta vieläkään riittävän vakavasti. Tuntuu että puolet tutuista on ihan piipussa, mutta silti pitäis jaksaa repiä jostain virtaa duuniin, että ei potkita pihalle, mutsi esimerkiksi on nyt pitkällä saikulla ihan vaan tämän takia. Ite pitää huomata ja hakea apua, ja sitten ku sitä apua haluaa ja hankkii, niin pidetään ihan luopiona ja kasataan poissaolijan työpöydälle hirveä läjä rästihommia.
_______

Itellä on taas tuntemukset ihan jotain outoa. Viime viikko oli täyttä paskaa, ja tällä viikolla on ollu jotenkin aivan kummallinen olo. Ei jaksa keskittyä mihinkään, olen kyllä koulussa ollu ja silmät auki suurimman osan ajasta, mutta ajatukset jossain ihan muualla. Kotona olen sitte pötkötelly sängyssä kuuntelemassa radiota, ja suunnitellu esim. voikkarin tekemistä yleensä sellaset parisen tuntia. Eilinen lenkki oli aivan uskomaton saavutus, eikä vastaaviin urotöihin varmaan heti pysty uudelleen. Itkeä en ole tällä viikolla jaksanu, on paljon helpompaa maata paikallaan ja olla ajattelematta mitään.

[Mr. Smith]

Aurora B. ja Urakka

Itselläni oli aikoinaan vastaavanlaiset oireet kuin Aukilla, kun työskentelin maailman viidenneksi viimeisessä neuvostotasavaltiossa Suomen valtiorajojen sisällä.

Oireet loppuivat kun jätin paikan taakseni ja lähdin opiskelemaan. Vaikka suuntauduinkin alunperin tälle uralle että minun ei tarvitsisi oikeasti tehdä töitä, ja petyin todellisuuteen suunnattomasti, en menisi mistään hinnasta takaisin alkuperäiseen hommaani.

Eli minulle auttoi puolityhjän päälle heittäytyminen.

[Aurora B.]

Kiitos kovasti sympatiasta. Tänään on taas vähän parempi olo, varmaan sen takia, kun olen saanut soitettua sinne terkkarille. No yöllä en juuri nukkunut, kun päässä vaan pyöri mielikuvia siitä, että huudan pomolle kaiken, minkä tällä hetkellä pidän sivistyneesti sisälläni

Kyllä mä olen ollut lähellä irtisanoa itseni vaikka tyhjän päällekin, mutta 3 kk:n karenssi ja työttömyyskorvaus ei kuulosta näin tuoreen asuntolainalaisen korviin kovin hyvältä. Opintovapaakin oli harkinnassa, mutta täältä ei löydy sopivaa koulutusta(kaan). Ei auta kun pistää vaan enemmän työhakemuksia ja toivoa parasta...


Toivottavasti urakka saisit aikaiseksi kilauttaa edes hoitsulle jutteluaika. Siitä huolimatta, että vaihdat kaupunkia, on sulla oikeus saada apua heti, eikä hetken päästä. Peesaan muiden mielipidettä siinä, että ei kannata jahkailla. Jo pelkkä juttelu voisi saada avattua sitä pahinta solmua rinnassa, ja saisit ehkä hyviä vinkkejä siihen, kuinka uudessa kaupungissa sitten toimit, että saat sielläkin apua.

Edellisen alamäen aikaan mäkin kuvittelin, että paha olo on vain ohimenevä juttu, kaikki oli muka hyvin, mutta silti ahdisti. Ei tuntunut olevan mitään syytä hakea apua. Juurikin tuo oikeutus puuttui, omassa päässäni siis. En edes ymmärtänyt kuinka paha tilanne oikeasti oli ennen kuin vasta jälkikäteen. Siksi päätin "jo" tässä vaiheessa ottaa nyt kaiken avun, mitä saan. Ennen kuin mennään taas pohjamutia pitkin. En enää ikinä aio asettaa itseäni siihen tilanteeseen, jos vain voin asialle jotain. Kauan jahkailin tuota soittoakin, mutta nyt tuntui, että on vain pakko. Minähän en mielenterveyttäni menetä jonkun TYÖN takia.