Pvi kirjoitti:Mullakin ois kysymys:
Tykkäämistilanteiden tullessa siihen pisteeseen, missä ei
ole enää näköpiirissä minkään sorttisia mahdollisuuksia
hengailla yhdessä syystä tai toisesta, niin miksi suuri osa
ihmisistä toivoo pysyvänsä edelleen ystävinä. Onhan se
tietysti kiva jos voi kaveereta, mutta kuinka se oikeasti
onnistuu?
Itselläni on ainakin monessa tapauksissa ollut kyse siitä, että ollaan jo ennen tapailua/seurustelua oltu kavereita. Jossain vaiheessa kaverisuhde on vain lipsahtanut kiinnostuksen puolelle ja ollaan yritetty olla muutakin kuin kavereita. Sitten on tapailtu/seurusteltu, kunnes ollaan huomattu, että kyllä siitä toisesta tykkääkin vain lähinnä kaverina ja hommasta puuttuu intohimo ja aito rakkaus. Ja koska kavereita ollaan oltu aikaisemminkin, niin miksi lopettaa kaveruutta vain siksi, että seurustelu ei toiminut? Välillä kaveruuden jatkuminen on onnistunut, välillä taas ei. Molempien osapuolien pitää olla taas yhtämieltä kaveruudesta.
Itseäni harmittaa kamalasti tilanne, jossa minulla oli mielettömän hyvä ystäväpoika ja sit meille tuli säpinää ja lopulta katkesi välit kokonaan. Menetin siinä rakkaan ystävän. Vaikka seurustelumme(jos sitä edes siksi voi kutsua)ei ollut mistään kotoisin, olisin mielelläni jatkanut ystävyyttä, koska sen ihmisen seurassa minulla oli huippuhauskaa ennen kuin alettiin muuta säätää. Poika kuitenkin päätti toisin ja ei olla enää missään väleissä, se kun ei ilmeisesti kestänyt olla vaan ystäväni. Mietin monesti tuliko meistä niin hyvät ystävät vain koska se oli minusta kiinnostunut, vai kiinnostuiko se vasta kun oltiin ystävystytty tai oltaisiinko me edelleen ystäviä jos siihen ei olisi tullut sitä seurustelua/tapailua.
Sitten taas on tilanteita joissa toiseen tutustuu vasta siinä vaiheessa kun aletaan kiinnostua toisesta ja käydä treffeillä yms. En ollut ennen tavannut exääni missään, koska oltiin eri paikkakunnilta. Oltiin samassa paikassa istumassa iltaa ja samantien kiinnostuttiin ja alettiin seurustella. Kun tuo juttu aikoinaan päättyi, ei minun mieleeni olisi edes tullut että oltaisiin yritetty jatkaa kavereina. Se oli seurustelu tai ei mitään. Ei meillä edes ollut niin paljon yhteistä että olisin sen kanssa jaksanut nähdä ja hengailla vaan kaverina. Se oli elämäni pisin suhde tähän mennessä ja tavallaan niin hukkaan heitettyä aikaa, että mielelläni unohdin sen kokonaan.
Tällä hetkellä kun olen lopettanut Miehen tapailun, niin uskon kyllä että me pystytään olemaan kavereita. Ollaan tunnettu jo ennestään monta vuotta ja olen tykännyt sen ihmisen persoonasta ja seurasta jo paljon ennen meidän juttua, niin miksi haluaisin kadottaa sen ihmisen minun elämästä. Tällä hetkellä koen että se minulle tosi tärkeä ja rakas, vaikka olenkin jo hyväksynyt sen, että seurustelemaan meistä ei ole. Aika näyttää kuinka hyviä kavereita me loppujen lopuksi pystytään olemaan, mutta minä ainakin olen valmis tekemään töitä sen eteen, että väleissä pysytään. Tänäänkin pitäisi nähdä sitä ihan vaan kavereina.