Ihmissuhdeilmoitukset ja -kysymykset

[marenkienkeli]

Mä en kaipaa itselleni kesäkissaa. Suurin syy on ehkä se, että kesän olen kotikotona. Toiseksi keväällä on ollut sen verran eritasoista säätöä, että nyt on hyvä hieman rauhoittua.

Mua ahdistaa, kun ajattelen niin paljon ihastustani. Ahdistaa, kun en voi häntä saada. Ahdistaa. Kaikkia vähääkään potentiaalisia miehiä tulee verrattua ihastukseeni. Ja olen huomannut katselevani sillä silmällä lähes ainoastaan miehiä, jotka muistuttavat häntä. Mulla on taas hirveä ikävä häntä. Eilen näin hänet ja pikkuisen juteltiin. Vaikea käyttäytyä normaalisti, kun jutellessa miettii lähinnä, että tekisi mieli suudella häntä. Tää on hirmuisen vaikeaa, kun haluaisin olla paljon enemmän kuin pelkkä kaveri.

Toivottavasti maanantaina on aikaa kunnolla jutella ystäväni kanssa. Pakko päästä puhumaan jollekin näistä tunteista. Ahdistaa.

[heartless]

Jahans. Sinkkuna taas.

[tigerente]

Täälläkö nyt sitten saa tilittää?? Loistavaa!

Täytyy sanoa ensin marenkienkelille, että me taidetaan olla kohtalotovereita..

Mulla on ollut säätöä (ja vähän enemmänkin) erään ihanaisen tyypin kanssa jo hirmuisen kauan. Välillä on näyttänyt, että meidän juttu ois menossa vakavampaan suuntaan, mutta tyyppi on aina jossain vaiheessa perääntynyt. Viime kesänä mä hermostuin hänelle todella ja puhuin suuni puhtaaksi. Hän selvästikin loukkaantui mun puheista (enkä kyllä ihmettele, sen verran pahasti raivopäissäni sanoin), eikä sen jälkeen yli puoleen vuoteen oltu oikeen missään tekemisissä.

Joku aika sitten kirjoitin hänelle pitkän mailin, jossa kerroin miten pahalta minusta on tuntunut ja että haluaisin vielä selvittää asiat. Torstaina hän sitten soitti yllättäen ja sanoi olevansa tulossa käymään täällä viikonloppuna (asuu siis tällä hetkellä eri kaupungissa).
Noh, hänen piti vain pikaisesti tulla käymään mun luona perjantai-iltana ja mennä yöksi jonkun kaverinsa luokse. Mutta kuinkas sitten kävikäänhän läksi mun luota vasta tänä aamuna. Saatiin onneksi vihdoinkin puhuttua kaikki asiat läpi ja sovittiin, että vihdoinkin lopetetaan tää sekoilu ja ollaan ihan vaan kavereita. Toisaalta on aivan ihanaa, että saatiin sovittua asiat, mutta ihan kamala ikävä jäi, taas kerran. Vaikka tää tyyppi onkin kohdellut mua välillä todella inhottavasti, hän on silti yksi hienoimmista ihmisistä joita tunnen ja mä niin haluaisin hänet omakseni.

Aaaaargh! Todella rasittavaa!!!

[Emilia]

Jahans. Sinkkuna taas.

Voimia. *halitus*

Tuo sai jotenkin oman valituksen aiheeni kuulostamaan vähäpätöiseltä ja tuntuukin hassulta alkaa tähän heti perään tilittämään, mutta pakko.
Kämppis vie hulluuteen. Oli jo tiedossa ennen muuttoa, että jossain vaiheessa se yhteentörmäys tulee. Ei oo vielä tullut, vaikka melkein vuosi ollaan kimppakämppää pidetty. Jos musta on kiinni, niin ei tulekaan. En ala kämppiksen kanssa tappelemaan, jumalauta, sitä varten tehdään paperille household-säännöt ja se teipataan jääkaapin oveen. Ystävän kanssa voi sitten ottaakin yhteen, mutta sen ei pitäis enää liittyä mitenkään yhdessä asumiseen.

No kaveri nyt saapui omilta reissuiltaan, mukanaan ties mikä jätkä. Ihan kivan oloinen, ei siinä mitään, ja mäkin häippäsin kahvittelee toisen frendini luo. Jossain vaiheessa kämppis soittaa, että tahdonko lähteä treffeille jonkun Sampon kanssa. "Sampo on tosi hyvännäköinen ja se on vailla yöpaikkaa." :friikki: :töktök: ja :jaaha:

Käskin sen painua kuuseen Sampoineen. Tulin takasin himaan, niin kämppiksen ja reissulöydön kassien lisäksi eteiseen oli ilmestynyt kolmas laukku, ilmeisesti tän Sampon. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, olivat vissiin jatkaneet johonkin. (Nyt aukesikin ovi, kattellaan mitä käy...)

Ihme touhua kuiteskin. Kämppis ollut viime aikoina muutenkin ihan jumalattoman ärsyttävä, koko ajan karvat pystyssä ja vinkuu ihan ihmeellisistä asioista. Avaudun myöhemmin lisää, ei nyt kehtaa enempää kun nuo tulivat. (Eikä tää Sampo nyt niiin hyvännäköinen ole.. :epäilevä: )

[Viisauden Lähde]

heartless: Vaikea sanoa mitään, mikä voisi lohduttaa :/ Toivottavasti kaikki järjestyy!

Minun keissit meni pieleen. Olin täysin väärillä jäljillä ilmeisesti. Tai väärässä nyt ainakin. Ei ollu tilaa sontsan alla :)

[Janet]

Heartlessille kans voimahali multakin! :paijaus:

Taas mä tulen tänne avautumaan.

Näin eilen meidän paikallisessa mun yläasteaikaisen Suuren Ihastuksen. Reilun tunnin katselin, että eikö se tosiaan huomaa/tunne, mutta kyllä se lopulta mut huomas ja tuli juttusille! Ei oltu moneen vuoteen nähty, niin juttu lenti. Koko ajan se kyseli kaikkea ja tivasi, että mitä mulle muuta kuuluu. Ja minä yritän keksiä, että ei mulle oikeesti mitään erikoista kuulu. Sit se lopulta kysy, että kai sulla nyt ainakin mies on? Minähän heti tartuin syöttiin, että :räpsräps: ei ole miestä, ei, yksin olen joo. Sitten minä, että :räpsräps: onkos sulla nainen? Vastaus: joo, mä olen kohta kolme vuotta seurustellu yhden tytön kanssa.

....

:epäilevä:

Haistapa kuule.

[heartless]

Kiitos voimien toivotteluista. Lämmitti mieltä. :hymyhali:

Eroon ei liittynyt mitään suurta draamaa ja olen pohjimmiltani nyt ihan hyvillä mielin. Kummatkin oltiin tultu tahoillamme siihen tulokseen, että ei tästä varmaan mitään yhteistä asuntolainaa, kahta lasta ja farmariauto- tilannetta tule koskaan. Oon ollu aina sitä mieltä, että "erotaan ystävinä" on ihan bullshittiä, mutta voipi olla että joudun muuttamaan mieltäni asiasta. Mä ainakin toivon, että voin tyypin kanssa jatkossakin harjoittaa kaverillista hengailua, koska ihmisenä se on ihan huipputyyppi ja haluan sille kaikkea hyvää ja toivon, että se on onnellinen mitä sitten tekeekään. :)

Täytynee silti hieman rajoittaa alkoholinkäyttöä, varmuuden vuoksi. Kiskaisin tuossa lauantaiehtoona pullollisen punaviiniä ja olin hieman.. holtiton. Parin vuoden takainen kesäkollikin sai osansa mun känniavautumisviesteistä.

[Maija]

heartlessille minultakin paijaukset. :paijaus:

---

Kyllähän tätä minun ihastustakin jo kestikin noin viikon verran. Eilen kuitenkin ihan yllättäen alkoi ahdistaa, kun tyyppi otti yhteyttä. Lauantaina tuli hieman ryypiskeltyä jätkäporukassa ja tajusin, että en halua kenenkään kanssa ruveta nyt yhtään mihinkään. Tykkään vain hengailla ihmisten - niin poikien kuin tyttöjenkin - kanssa ihan kaveripohjalta tällä hetkellä.

Lisäksi mua ahdistaa se, että harvinaisen moni poikanen piirittää nyt mua. Ei tällaista ennen ole sattunut. Jättäisivät jo rauhaan.

Äh. Tunne-elämäni ei ole kovin kypsää. :D

[Emilia]

Saatoin eilen väsyneenä vihjaista yhelle tyypille, että se voi pyytää mua treffeille. Katotaan kuin käy...

[marenkienkeli]

Mä oon kans yks tuuliviiri. Viikonloppuna oli hirvittävä ikävä ihastustani ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Tänään olikin toinen ääni kellossa. Kun näin hänet, mietin, että mitäköhän mäkin tuossa tyypissä oikein näen.

Niin on käynyt ennenkin, että olen yhtäkkiä alannut ihmettelemään omaa ihastustani. Parin päivän päästä olenkin sitten taas ihastunut kaksi kertaa kovemmin.

[theia]

Voiko olla vaikeeta vai :epäilevä: Nyt tulee tilitilitilitys!

Enpä sitten seurustelekaan. :p Poika oli saanut jotain ahdistuskohtauksia (ei kirjaimellisia, kuvainnollisia vaan) ja sitten puhuttiin (humalassa, jee) että ei seurustella. Sekin jäi vähän auki, että ollaanko me nyt miten yhdessä. Kuitenkin tässä 2 kuukautta yhdessä pyöritty (etänä), ja ekan viikonlopun yhdessäolemisen jälkeen jo puhuttiin, että muihin sänkyihin ei hypitä. Pitäis varmaan soittaa ja kysyä, mutta mua ei yhtään nappaa alottaa sitä keskustelua. Sitä varmaan ahdistaa sekin ihan simona.

Poika sanoi, että sitä Ahdistaa seurusteleminen, ja että sitä pelottaa. Pelottaa että se pettää mua, tai pelottaa että mä petän sitä. Yöllä se sitten sanoi "joo, mitäs teet/sanot, viime viikonloppuna olin yhden muikin kanssa" - hirveä shokki, sitten "aha" ja nousin sängystä ja sanoin "joo, mä meen tonne sun kaverille yöks ja hommaan huomenna itelleni kyydin täältä pois" - johon poika sitten "eikun ihan läpällä vaan, en mä mitään ole tehnyt" :epäilevä: no, kivakiva, kiva kun pelottelet mua. varsinkin kun muutenkin oon ihan epävarma. Seurustelemattomuus-keskustelun jälkeen poika kuitenkin sanoo, että tykkää musta ihan hirveesti, älä ole epävarma.

Eikä se mulle ole mikään pakollinen juttu sanoa tätä seurusteluksi tai sitä poikaystäväksi, mun mielestä kun tää vaan teknisesti on sitä. mutta voin mä olla määrittelemätönkin. Mutta jos se kerran on sitä mieltä, että tää ei nyt vaan toimi ja että se ei vaan osaa/halua vakiintua (ja nyt ei puhuta kuitenkaan lapsista, yhteisestä kämpästä tai avioliitosta), niin lopetetaan se sitten helvetti tähän. En mä halua kiinnostua yhtään tän enempää ihmisestä. Ja keskustelut jäi sitten ihan auki, kun siihen tuli hirmusti muita ihmisiä.

Että mitäs sitä nyt tässä. ahdistaa ihan äärettömästi tietämättömyys. Ja yritän ymmärtää, että kun ei ikinä ole seurustellut, on se vähän vaikeeta. Mutta näin vaikeeta? Mä huomaan (tai luulen huomaavani) miten se kokeilee rajojaan, kuinka monta kertaa mua pystyy loukata ennen kun otan siitä itseeni tai suutun, kuinka nopeaan se saa mut lähtemään huoneesta, kuinka helposti tuijotan sitä vihaisesti.

Kyllä pojan kaveri mulle sanoi, että se oli kaverilta kysellyt että miten helvetissä sitä pitää käyttäytyä, iik, ja että se tykkää kuitenkin musta Paljon. mutta... AAAAGGH!

perkele. anteeksi kiroilu.

odotellaan, katellaan. "jee". Se, missä mä oon paras - kärsivällisyys...

[shaana]

Auts, tämä yksin oleilu ei tunnu niin kamalalta näin sivusta seuraajana. Voimia kaikille tarvitseville .

Hitto. Entinen heila tuolta monen vuoden takaa otti tänään yhteyttä ihan kuulumisia kyseli, elämäntilanteesta ja sillain. Se oli sitä aikaa se, kun hän asusti toisella puolen Suomea, ja asuu kylläkin edelleen. Ei me koskaan mielestäni kovin vakavissaan seurusteltu, mutta ei me koskaan erottukaan, se vaan jäi. Oli tosi kiva jutella tuon tyypin kanssa, hellu se on edelleen.. Yllätin itseni pettymästä hieman kun hän kysyessä kertoi seurustelevansa. Taidan olla ihan omituinen ajatuksenjuoksultani. Ei siinä mitään, sovittiin että soitellaan ja mikäli hänellä sattuu olemaan saumoja, lupasi tulla moikkaamaan. Oli tuo kyllä semmonen ritari silloin aikanaan jo ettei mitään järkeä. Typerä olin kun hassasin sen silloin. Vadevör, hänen kanssaan voin kuitenkin olla ystävä, which is nice.

[irvikissa]

Yöllä se sitten sanoi "joo, mitäs teet/sanot, viime viikonloppuna olin yhden muikin kanssa" [...] johon poika sitten "eikun ihan läpällä vaan, en mä mitään ole tehnyt" :epäilevä:

Höh. Ei noin saa tehdä!

Mulle on muutenkin vaikea ymmärtää sitoutumiskammoa ja seurusteluun liittyvää ahdistusta. Eikö voi vaan antaa mennä omalla painollaan. Lähipiirissä seurasin äskettäin "en osaa seurustella, olet onnellisempi jonkun muun kanssa" -eroa. Mitä muuta taitoa siihen oikeasti tarvitaan kuin taitoa rakastaa toista ihmistä? Mihinkään muuhun ei kai ole ohjekirjassa pykälää.

Tuon Theian mainitseman "koettelun" kyllä tunnistan. Siihen taisin syyllistyä itsekin suhteen alussa. :o: Epävarmuuksissaan sitä halusi tietää, kuinka kamala pitää olla että toinen kävelee ulos. Omaksi onnekseni tajusin lopettaa ajoissa. Enkä sekoittanut koetteluun kolmatta osapuolta.

Jaksamisia Theialle!

[Shay]

Ei hele...

Kuinka kauan voi potea sydänsuruja... Pitäs nukkua, mutta ei pysty.
Tiiän, että tää johtuu vaan PMS:sta, mutta jatkuu tää jossain määrin
muulloinkin. Ei tätä voi kestää. Viis vuotta vatvoa yhtä ihimistä sydämmessään
pitkin poikin. Toivon vaan, että voisin palata ajassa tuon viis vuotta
takasi ja tehä kaiken uusiksi. Tällä kertaa tehä kaiken oikein, kun tiiän
miten perseelleen kaikki voi mennä. Mulle pitäs tehä semmonen aivopesujuttu
niinku 'Tahrattomassa mielessä'. Vtu! Ei tarvis kestää tätä ennää ja
vois sitte ihastua ehkä uudestaanki ja olla tyytyväinen johonkin, joka
ei oo niinku se oli... PRKl!

Kun lupaa ikuista rakkautta, saa vain ikuisen ikävän...

Ny meen nukkuun. Vtu, pitäs töitäki pystyä tekkeen huomena...

[Emilia]

Mulle pitäs tehä semmonen aivopesujuttu
niinku 'Tahrattomassa mielessä'.

Joo hei, mulle kans yks semmonen!

*olankohautus*

Ei oikein osaa edes lohduttaa, sori. Mut tiiän kyllä tunteen.

[Migreeni]

Ensinnäkin voimahaleja kaikille niitä tarvitseville:) Ikävää, että kesän korvilla fordelaisten ihmissuhderintama on näin karu:(

Ja sitten itse asiaan:

Mitä muuta taitoa siihen oikeasti tarvitaan kuin taitoa rakastaa toista ihmistä?

Totta, mutta kun...

Kun lupaa ikuista rakkautta, saa vain ikuisen ikävän...

Tämä on se syy, miksi itse pelkään sitoutumista ja heittäytymistä rakkauden vietäväksi. Kun pelkään sitä, ettei se kestäkään ja sitten saan vain kärsiä. Joten parempi sitten, kun en edes aloita koko juttua.

Luulen, että kaikki nämä "En ansaitse sua" -tyyppiset erot on vain (ehkä alitajunnaista) oman parhaansa ajattelua. Jossain määrin ainakin... Ei siis halua itse pettyä myöhemmin. Vaikka pettymistä ei välttämättä koskaan edes tapahtuisi.

Rakkaudessa on vaikeaa se, että se on ehkä ainut asia, jonka tulevaisuutta ei voi mitenkään ennustaa, eikä se ole millään järjellisellä tavalla kontrolloitavissa. Ja kun ihminen jostain syystä tuppaa tykkäämään siitä, kun saa olla tilanteen herra.

En tiedä onko tämä kaikilla näin, vai onko enää itsellänikään, sillä olen tällä hetkellä korviani myöten rakastunut:D Sitoutua en ole vielä uskaltanut, mutta kunhan tämä kaukosuhde muuttuu vähän läheisemmäksi (siis välimatka pienenee:D) niin ehkä sitten voisin harkita:D

[moralhazard]

Siis ymmärsinkö nyt oikein? Olet korviasi myöten rakastunut, mutta et voi harkita sitoutumista. Miten välimatkan pieneneminen auttaa asiaa?

[Forelock]

Olen myös havainnut, että joidenkin kohdalla pelko helpottuu ja uskaltaa olla sitoutunut, kun sitä ei ajattele sitoutumisena. Siis. Olen katsonut sivusta useampia suhteita, joissa toinen osapuoli on kokenut olevansa ahdistettu jne. mutta tilanne on helpottunut, kun suhdetta ei olekaan määritelty mitenkään. Tai no helpottunut ainakin sille ahdistuneelle osapuolelle. Kaikki jatkuu kuin ennenkin, mutta ei vain puhuta tyttö- ja poikaystävistä, sitoutumisesta jne.

Jännää.

Ehkä sitä pelkää vaan tuntematonta, kontrollin menettämistä. Kuten aiemmin mainittiinkin tuosta ihmisen halusta hallita tilannetta. Mutta useimmissa tapauksissa tuo sitoutumiskammo on ohimenevää. Oma puoliskoni ei varsinaisesti ole ollut sitoutumiskammoinen, mutta alussa oli vaikeuksia sovittaa minut elämäänsä ja ottaa huomioon se, että nyt on kaksi ihmistä. Mutta ajan myötä toinenkin on tottunut minun läsnäoloon ja huomannut, että eihän se nyt niin kamalaa ole, eikä seurustelu vie minuutta tai itsenäisyyttä. Sitä voi seurustellessakin olla oma ihmisensä, osasta itsekkyydestään mielestäni täytyy luopua. Kompromissien tekemisen ei pidä olla itsestään luopumista, se on vain kahden ihmisen elämän jakamista.

Mutta tämähän ei ole mikään yksiselitteinen asia, tapauksia on paljon erilaisia, nämä olivat vain omasta kokemuksestani. Olen nyt niin väsynytkin, etten jaksa oikolukea tätä puhetulvaa :)

[Migreeni]

Siis ymmärsinkö nyt oikein? Olet korviasi myöten rakastunut, mutta et voi harkita sitoutumista. Miten välimatkan pieneneminen auttaa asiaa?

Kyllä ymmärsit, tosin olen menettämässä tätä sairaalloista kontrollia ja haluaisin jopa ihan oikeasti sitoutua.

Minun kohdallani sitoutumiskammo johtuu myös osaltaan siitä, että olen seurustellut teinistä asti todella vakavissani ja sitten erosin viime vuonna. Ja jos joku miettii miten voi teinistä asti seurustella todella vakavasti, niin selvennän sen verran, että viimeisinä vuosina asuttiin jo yhdessä ja meillä oli paljon yhteistä omaisuutta ja todella ruusuisia tulevaisuuden suunnitelmia yms. (Ja olin kuitenkin vasta 20v) Syy, miksi erottiin on täysin irrelevantti tässä yhteydessä, joten jätän nyt tämän exän ja minun suhteen ruotimisen tähän. Jotenkin tuntuu, ettei eron jälkeen kerennyt edes kunnolla sopeutua sinkkuuteen (jota olin salaisesti jo kauan odottanut), ennenkuin vahingossa löytyi aivan ihana mies, johon ei voinut olla ihastumatta.

Ja tästä tapaamisesta on kohta vuosi, mutta koska välimatka on niin pitkä, en ole halunnut sitoutua, koska se tuntuisi jotenkin siltä, että tuhlaisin aikaani sitten toisen odottamiseen, kun voisin tehdä muutakin... (Ja en tarkoita tällä nyt irtosuhteita tai mitään, vaan ihan normaalia elämää.) Kun edellisessä suhteessa (ja siis ainoassa suhteessa, missä olen ollut) uhrasin melko paljon omasta itsestäni ja olin melkein luopumassa unelma-ammatistanikin miehen takia. (Miksi? -se ei liity tähän) Ja en tiedä osaanko sitoutua muuten kuin uhrautuvasti, mikä on varmasti ihan hyväkin, mutta ehkä haluaisin elää välillä myös itsekkäästi...

Kylläpä tämä muuten meni vuodatukseksi.

Mutta siis välimatkan pieneneminen helpottaa tätä sitoutumispäätöstä siinä mielessä, että enää ei tarvitse koko ajan odottaa toista. Lisäksi se, että ollaan kohta oltu enemmän tai vähemmän vuoden ajan käytännössä seurusteleva pari, vaikuttaa myös. Ja tietenkin se, että alan pikkuhiljaa uskoa, että minusta myös tykätään ihan oikeasti. (Itsetunto ei ole vahvin lajini... Varsinkaan ihmissuhteissa...)

Tämä voi tietysti jonkun mielestä kuulostaa täysin sairaalta höpötykseltä, mutta ...niinhän se onkin:/

[rainsong]

Kerrankin mulla on jotain ihmissuhdeilmoitettavaa ....
Tapasin perjantaina baarissa miekkosen jonka olin tavannut vuosia aikaisemmin, kävin kaverin kanssa hänen luonaan jatkoilla sillon hurjina opiskeluvuosina :D No, jotenkin juttu lähti luistamaan paremmin kuin viime kerralla, ja ilta pättyi kähmintään ja pussailuun (hihi). Vaihdettiin siinä numeroitakin, ja seuraavana päivänä heppu soitti mulle ja kysyi ulos syömään. Siis niinkö treffeille! No käytiin eilen syömässä ja heppu tajos kaiken, ja käytiin vielä parilla drinksullakin, ja herrasmiehenä tää tarjos nekin :D Meillä oli oikein kivaa, vaikka molempia tais ujostuttaa aika paljon (ainakin mua) ku ensimmäistä kertaa selvinpäin tavattiin :P Ja parhautta oli se, ku mä olin kertonu edellisenä iltana messengerissä että mulle tulee koira, niin se oli hankkinu mulle työpaikkansa myymälästä semmosen koirankoulutuskirjan lahjaksi!
Se tulee tänään tänne illalla rottia katsomaan ja mä meen sitten joku ilta sen luo katsomaan kissaa ja Studio Julmahuvia DVD:ltä

[Lyyra]

Mulle on muutenkin vaikea ymmärtää sitoutumiskammoa ja seurusteluun liittyvää ahdistusta. Eikö voi vaan antaa mennä omalla painollaan.

Se on hyvin hankalaa, kun ei luota itseensä (eikä siihen toiseen).

[Maija]

Mulle on muutenkin vaikea ymmärtää sitoutumiskammoa ja seurusteluun liittyvää ahdistusta. Eikö voi vaan antaa mennä omalla painollaan.

Se on hyvin hankalaa, kun ei luota itseensä (eikä siihen toiseen).

Komp.

---

Mulla on vissiin treffit jonakin määrittelemättömänä ajankohtana. Tai en minä niitä treffeiksi kutsuisi, vaan ennemminkin arvioinniksi.
Alkoi nyppiä pelkkä viestittely, kun ei siinä toisesta mitään opi. Siksi kai rupesin jo hieman kyllästymään tyyppiin. Katsotaan nyt, jos kemiat sittenkin vielä kohtaavat kasvotusten. Vasta sitten teen lopullisen päätökseni.

Mutta mikä olisikaan - ihan näin yleisesti kysyn - paras/kiltein tapa kertoa suoraan, että ei kiinnosta?
Olen tällaisessa niin kauhean ujo ja anteeksipyytelevä.

Nimim. Repliikkiä "ei tämä johdu susta, vaan musta" huonolla menestyksellä kerran käyttänyt.

[tiipetti]

Mulle on muutenkin vaikea ymmärtää sitoutumiskammoa ja seurusteluun liittyvää ahdistusta. Eikö voi vaan antaa mennä omalla painollaan.

Se on hyvin hankalaa, kun ei luota itseensä (eikä siihen toiseen).

Miun sitoutumisvammani syy on hieman erilainen. Olen niin monta vuotta viipottanut ja viihtynyt yksikseni, että suhteilu jo pelkkänä
ajatuksenakin aiheuttaa pukamia aivoihin. Kun miten sitä osaa olla jonkun toisen kanssa - vai osaako olla ollenkaan? Ja
pitääkö se toinen piintyneitä tapojani ihan omituisina tai rasittavina? Päänvaivaa aiheuttaa sekin, että joka kerta kun joku
kaksilahkeinen osoittaa kiinnostustaan minua kohtaan, minä sulkeudun miettimään itsekseni, mikä minussa on mukamas niin erikoista.
Kun maailma on pullollaan paljon mielenkiintoisempia ja kauniimpia tapauksia. Enhän minä osaa olla edes naisellisen pehmeä, kun
tykkään niin paljon liikunnasta ja liikkumisesta. Ja jos toinen osapuoli erehtyy kehumaan, päänvaivani vain lisääntyy. Kun sitten täytyy
pohtia, miksi se toinen sanoi tuolla tavalla? Luuleeko se, että minulla on huono itsetunto? Vai tahtooko se jotain? Mitä?
Yleensä mietin niin kauan, että se toinen osapuoli ehtii hakeutua uusille vesille. Joskus myös "vauhditan" tuota vesille suuntaamista,
kun täytyy testata, kuinka tosissaan toinen minun suhteeni on.

Sitten kun huomaan itse(kin) olevani ihastunut, pukkaa lisäongelmia. Yllä mainittujen ohella täytyy puntaroida sitäkin, että olenko
oikeasti ihastuksissani toisesta ihmisestä, vai onko tämä jotain epätoivon ja yksinjäämisen pelon aiheuttamaa tykytystä. Etten käytä
toista ihmistä pelkkänä pelastusrenkaana.

Että tsemppiä vaan miehille.

Ja joo, en seurustele. Tuskin tuli kellekään yllätyksenä. Tässä singlessä on ainakin jotain vikaa.

[LazyBastard]

Ja jos toinen osapuoli erehtyy kehumaan, päänvaivani vain lisääntyy. Kun sitten täytyy
pohtia, miksi se toinen sanoi tuolla tavalla? Luuleeko se, että minulla on huono itsetunto? Vai tahtooko se jotain? Mitä?

Yleensä mietin niin kauan, että se toinen osapuoli ehtii hakeutua uusille vesille. Joskus myös "vauhditan" tuota vesille suuntaamista,
kun täytyy testata, kuinka tosissaan toinen minun suhteeni on.

Parisuhde vaatii heittäytymistä ja omien vikojen tunnustamista sekä luottamusta siihen toiseen. Jos ensimmäinen ajatus positiivisen palautteen kohdalla on epäily, on sen positiivisen palautteen antajan asema aika tukala. Ja se on totta, että jos on kauan ollut yksin ja omaa vakiintuneet rutiinit, niin niistä joutuu kyllä luopumaan.

Itse kun on tällainen ihmisten hyvyyteen uskova perusluottavainen hölmö, niin ei jaksa stressata kauheasti moisilla.

[tiipetti]

Kah, perushölmöhän sitä itsekin on. Lähinnä ne "miksi? mitä?" -kysymykset kumpuavat
siitä, kun en ymmärrä, miksi joku minuun tykästyisi. Olen kai niin tottunut seuraamaan
vierestä, kuinka ystävät ja toverit pariutuvat, ja minä olen aina se joka on pariton.

Ja hölmö mie olen miestenkin suhteen. Esimerkkinä heppunen, joka on selittänyt miulle
ties kuinka monta kertaa, kuinka en ollut hälle se oikea, vaikka jo ensimmäiselläkin kerralla
ymmärsin viestin. Ja myös hyväksyin sen. Ei miulla ole mitään halua tai tarvetta yrittää saada
häntä väkisin itseeni tykästymään. Mutta sitä mie en oikein hyväksy tai ymmärrä, miksei se ihminen
pysty kohtaamaan minua, vaikka olevinaan kaiken pitäisi olla kunnossa. Tapaamistiedusteluihinkin
tippuu vastauksia tyyliin "Joensuu on pieni kaupunki, eiköhän me törmätä".

Että tämmöstä. Olen kai liian kamala myös kaveriksi.