luettu, luettavana, luettavaksi?

[theia]

Touko-elokuun aikana napostelin lukunälkääni seuraavat:

Charlaine Harrisin:
Dead Until Dark
Living Dead in Dallas
Club Dead
Dead to the World
Dead as a Doornail
Definitely Dead
All Together Dead
From Dead to Worse
Dead and Gone
A Touch of Dead
Dead in the Family
[aka Sookie Stackhouse / Southern Vampire -sarja]

Tykkäsin ihan simona sopivaa hömppää, musta kovin nasevasti ja hyvin kirjoitettu.

Kesällä luin myös Dan Brownin Murtamattoman linnakkeen, joka oli... no, Dan Brownia. Yhden lukeneena osaa jo alkusivuilla arvata, kuka pahis on. Meni se silti yhdessä (mökki)päivässä.

Vampyyrijuttuja jatkoin lukemalla J. R. Wardin Ikuinen rakastaja, joka on.. öö... jonkun sarjan toinen osa. Ihan jees, nopeasti luettava.

Äskettäin lopetin Joe Hillin Sydämen muotoisen rasian, jonka ostin huippukalliilla (5 ) Suomalaisesta, takakansitekstin houkutellessa mua. Kirjassa viiskymppinen death metallisti ostaa kuolleen miehen puvun, ja alkaa tapahtua kauheita. Tykkäsin tästäkin.

Sitten ahmin Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan ekan, Grave Sightin, joka oli... no, ihan kiva. Ei Sookie Stackhousen veroista kuitenkaan.

Nyt luettavana on Harper Connellyn seuraava, Grave Surprise. Samaa kun ekakin. Ihan luettavaa.

Seuraavana listalla löytyy, ylläri, lisää Charlaine Harrisia, eli kolmas osa, an Ice Cold Grave. Sitten huomenna pitäisi hakea Suomalaisesta tilattu lammasdekkari Murha laitumella, jota odotan kovasti. Siskolla on odottamassa mulle lisää J. R. Wardin kirjoja, ja melkein-appi-to-be sanoi, että mun olisi luettava Stieg Larssonin Millennium-trilogia.

Eiköhän tässä näitä

[LazyBastard]

Nyt on jonkilainen sotakirja-jakso

luettu:
Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
Järkyttävä teos ensimmäisestä maailmansodasta. Kirjassa kiehtoo etenkin sen suoruus ja rehellisyys, nuorten miesten ideaalit romahtavat sodan melskeessä.

Luettavana:
Joseph Heller: Catch-22
Miksi en ole lukenut tätä aikaisemmin? Hillittömän hauska kirja joka on samalla kuitenkin traaginen. Niitä kirjoja, joiden ei toivoisi loppuvan lainkaan. Suomeksi nimellä Me sotasankarit, mutta ihan jo kielen takia suosittelen kyllä englanninkielisen teoksen lukemista. Catch-22 on kirjan takia myös nykyään nimitys kehäpäätelmäristiriidalle, joka johtaa sellaiseen tilanteeseen, jossa yksilö häviää aina, tekipä hän mitä tahansa.

Luettavaksi:
Philip Ball: Critical Mass: How One Thing Leads to Another
Teos kertoo siitä, kuinka fysiikkaa voitaisiin soveltaa myös sosiaalitieteisiin. Jää nähtäväksi.

[Tr*ina]

Taas tulee suomalaiskirjallisuuden päivitystä. Mietin oikein, että miksi aina nyhjään suomalaisten parissa. Kyse on hallitsimisesta. Maailmankirjallisuus on niin valtava areena, että sen hallitsiminen on hankalaa. Sen sijaan suomalaiset kirjailijat oppii tuntemaan helposti, heitä ei liian montaa ole. On kiva seurata tuttujen nimiä uria ja tutustua heihin myös henkilöinä.


Anja Snellmanin uusi kirja, Parvekejumalat, askarrutti mieltäni aiemmin. Onneksi Voima-lehti ojensi kätensä. Lokakuun Voimassa on järisyttävän hyvä kirjoitus kirjasta. Englannissa väitöskirjaa tekevä suomalaistutkija laittaa siinä luun kurkkuun Snellmanille ja samalla puolustaa somali- ja islamyhteisöjä Suomessa. Vaikkei lukisi kirjaa, kannattaa juttu lukea, se on niin oivaltava. http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/20 ... attu-huivi

Olli Jalosta kehuin aiemmin yhdeksi lempikirjailijoistani. Nyt olen lukenut hänen uusimman, Poikakirjan. Hyvä kirja sekin: Jalosella on taito pukea arkinen elähdyttäväksi.

Juha Itkosen uutuuteen Seitsemäntoista tartuin kanssa innolla. Kirja alkaa imevästi nuoruuteen sijoittuvalla pitkällä tarinalla, jossa liikutaan seksuaali-identiteetin rajamailla. Sittemmin kirja muuttaa suuntaa monta kertaa. Sekasoppahan siitä syntyy. Tuli mieleen, että onkohan nyt yritetty haukata liian iso pala, tavoitella jotain uber-erikoista juonirakennelmaa, vai onko pöytälaatikko tyhjennetty käyttämättä jääneestä silpusta. Harmi, sillä alkuosa oli varsin herkullinen ja se olisi riittänyt itsessään kirjaksi.

Oma mielipiteeni Itkosesta on: kirjailijana yliarvostettu. Mutta ihanahan se on, varsinainen päiväunelma.

Päivi Alasalmen luulin jo kadonneen kirjallisuuden kartalta. Alasalmihan pongahti Anja Kaurasen ja Rosa Liksomin vanavedessä vihaisten nuorten naisten kärkinimiin 80-luvulla. Niinä aikoina aggressiota ei laulettu mikkiin, se kirjoitettiin kirjojen sivuille. Alasalmen kirjoissa oli aina julma tarina ja synkkä tunnelma. Väkivaltaa ja seksiä.

No, nyt Alasalmi on keski-ikäistynyt ja se näkyy. Joillekin kirjailijoille vanheneminen ei vain sovi. Myönnän välillä ajatelleeni, että Alasalmen uusi kirja on suorastaan huono. Kirjan alkuosa kuvaa perheenäidin elämää Afrikassa ja se on aikamoista liiruumlaarumia. Maailmanparannuksen väliin punotaan dekkarimaista jännitystä välillä aika kömpelöin kääntein. Kirjan loppupuoli on aivan eri paria alkuosan kanssa, mielestäni parempi. Ristiriitainen kirja, jossa kelpo idea, mutta jonka alku-, keski- ja loppuosa eivät istu toisiinsa.

Nyt luen toista Afrikka-kirjaa. Elina Hirvosen Kauimpana Kuolemasta on mainittu vahvimmaksi Finlandia-voittajaehdokkaaksi tänä vuonna. Saa nähdä kuinka käy... Kyttäsin kirjaa koko kevään ja kesän kirjastojen pikalainahyllystä ja vasta nyt tärppäsi. Olen lukenut kirjaa vajaat sata sivua, vielä ole huumautunut.

Pikahyllyistä lueskelen muutenkin paljon kirjallisuutta. Olen huomannut, että toisia kirjat pyörivät hyllyssä päivästä toiseen. Tällainen kenellekään kelpaamaton oli viime viikolla Markku Pääskysen Enkelten kirja; löytyi kolmen kirjaston pikalainahyllystä. Minä tartuin kirjaan onneksi! Pääskysellä on omanlaisensa tapa kirjoittaa, ajatuksellinen. Rakastan näitä kirjailijoita, jotka tekevät arjesta taidetta. Tuli hieman mieleen Anita Konkka ja Asko Sahlberg. Tarina yksinhuoltajaisästä ja tämän tyttärestä on liikuttava. Tässä kirjassa on oikeastaan kaikki: älyä, kielen taituruutta, kauneutta ja liikuttavuutta. Vuoden kotimainen ykköskirja?

Mietin kirjan luettuani, että miten en ole aiemmin tutustunut Pääskysen kirjoihin tai edes muistanut hänen olemass oloaan. Katselin sitten Helsingin kirjamessujen ohjelmaa eikä sieltä löytynyt Pääskystä ollenkaan. Kuinkas ollakaan, Nadja Novakpuhui tänään radiossa kirjailijoista ja markkinoimisen pakosta. NN mainitsi tietävänsä vain yhden kirjailijan, joka järjestelmällisesti kieltäytyy markkinoimasta kirjojaan: Markku Pääskynen.

[Suvi]

Lyhyitä (ei kovin fiksuja) höpinöitä suuresta määrästä kirjoja tulossa.

Luettu:

Janet Evanovich - Ensin rahat
Loppujen lopuksi ihan viihdyttävää hömppäjännäriä, kun sitten pääsin siihen "sisään".

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma
Mielenkiintoinen kirja. Minkälainen maailma on, kun ihmiset tuotetaan laitoksissa ja äiti ja isä ovat kirosanoja, ja ihmiset vetävät somaa heti kun järkyttyvät. Ehkä luen tämän vielä joku päivä uudestaan (sillä nyt tuntuu, etten puolen vuoden päästä oikein osaa sanoa oikein mitään fiksua lukematta kirjaa uudestaan).

Philip Norman - John Lennon
Erittäin kattava teos John Lennon elämästä mitään kaunistelematta. Ja todellakin kertoi siis muustakin kuin Beatles-vuosista. Hänen kanssaan oli varmasti todella vaikeaa elää.

Ja vähän lastekirjoja tähän väliin. Kummatkin niistä ovat lemppareitani: Janosch - Suuri Panamakirja ja A. A. Milne - Nalle Puh rakentaa talon

Michael Moorcock - Katso ihmistä
Scifi-kirja, jossa matkustetaan ajassa. Kirja ei kuitenkaan kerro aikamatkailusta, vaan hiukan erilaisen Messiaan kärsimyskertomuksen. Sai taas pohtimaan asioita.

Paolo Giordano - Alkulukujen yksinäisyys
Hyvin kirjoitettu kirja ja helposti luettava, vaikka käsitteleekin esim. anoreksiaa ja itsensä viiltelyä. Jotakin enemmän jäin kuitenkin kirjalta odottamaan...

Ja taas vakavampien kirjojen jälkeen oli aika lukea taas Sophie Kinsella -hömppää: Himoshoppaajan salaiset unelmat ja Himoshoppaajan sisko. Tuli hetkeksi fiilis, että voisi vaikka lukea koko himoshoppaaja -sarjan, mutta en kuitenkaan jaksanut vaivautua kirjastoon, kun kaikki muut omat ja lainakirjat olivat lukematta.

Evelyn Waugh - Jymyjuttu
Hauska satiiri toimittajan työstä 1930-luvun lopulta. Mitä tapahtuu, kun väärä mies lähetetään nimisekaannuksen vuoksi kauas Afrikkaan?

Vicki Myron - Kirjastokissa
Itse kertomus kissasta oli suloinen ja liikuttava, mutta minkä takia kirjoittajan oli pitänyt tunkea teokseensa liikaa oman elämänsä juttuja. Niistä olisi voinut lukea ehkä jostain toisesta kirjasta. Ymmärrän sen, että kirjoittajan mielestä kissa "pelasti" hänet samalla kun hän pelasti kissan, mutta tuntui että välillä kissa oli pelkkä sivuhenkilö, vaikka sen kommelluksista olisi ollut kiva lukea enemmänkin.

Ja tähän väliin pari dekkaria:

Karin Alvtegen - Syyllisyys
Alvtegen on kyllä yksi lemppareistani (myös). Fiksu kirjoittaja, jonka kirjat ovat aina yhtä jännittäviä.

Agatha Christie - Viisi pientä possua
Yksi lemppareistani Christieltä.

Nikolai Gogol - Nenä
Ihan uskomaton kertomus nenästä, joka elää aivan omaa elämäänsä. Kakarasta pitäen olen tykännyt tästä. Erittäin hauska.

Martti Haavio, (kuvittanut A. Lindeberg) - Kalevalan tarinat
Kalevala on alkanut kiinnostaa minua viime aikoina. Olen koko kirjankin joskus lukenut, mutta en ole aina täysin tajunnut, mistä kaikissa runoissa kerrotaan. Nyt tajuan ainakin vähän enemmän. Ja kuvat ovat tietenkin hienoja.

John Lennon panee omiaan
Ihan hauska teos John Lennonin höpötyksistä. Luultavasti hankin tai ainakin luen sen englanniksi. On alkuperäiskielellä todennäköisesti vielä hauskempi.

Väliin taas Sophie Kinsellaa: Kevykenkäinen kummitus ja Salaisuuksia ilmassa. Parempia kuin himoshoppaajat.

Susan Vreeland - Sininen neito kertoo yhden taulun tarinan tai oikeammin sen omistajien tarinat nykyajasta sen maalaamiseen eli Johannes Vermeerin aikaan asti. Tykkäsin tästäkin.

Vikas Svarup - Syyllisten seurue
Pidän Vikas Svarupin kummastakin suomennetusta teoksesta. Samoin kuin "Slummien miljonääri" tämäkin kirja kertoo useita eri tarinoita, mutta romaani silti säilyttää yhtenäisyytensä. Mielenkiintoista tietää samalla nyky-Intiasta jotain. Romaanin amerikkalaishenkilöstä tuli tosin mieleen ehkä hieman liikaa Forrest Gump.

Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
Edellisen kerran luin tämän joskus lapsena kun olin topumassa lähes 40 asteen kuumeesta. Sen takia muistikuvat teoksesta olivat vielä hatarammat kuin normaalisti. Viehättävä satuhan tämä oli.

Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti ja Muumipapan urotyöt.
Tuli nämäkin nyt sitten luettua päivitettyinä suomennoksina. Etenkin Muumipapan urotyöt on ollut kakarasta asti lempparini muumikirjoista.

Luettavana:

Aloitin sitten Franz Kafkan Oikeusjutun vähän niin kuin lukupiiriä ajatellen. Vähän yli kuukaudessa luettu kahdeksan sivua.

Ai niin, joskus kesällä luin kirjan, jossa yhden sivun sarjakuvalla oli selitetty 41 kirjallisuuden merkkiteoksen juonet. (Tai siis jokaiselle teokselle oli oma sarjakuvansa.) Mietin, että voisin ottaa lukupiiriin tästä 41 pistettä.

[Pascal Lemoix]

Aloitin Koraanin

Sitä suositellaan luettavaksi lopusta alkuun. Muutaman suuran luin tänään ja kyllä ne melko samantapaisilta vaikuttivat kuin Raamatun rukoukset/voi-huudot.

[dena]

Luin John Irvingin A Widow for One Yearin, nyt luen saman miehen Trying to Save Piggy Sneediä ja seuraavaksi myös saman miehen A Prayer for Owen Meany.

[Suvi]

Aloitin Koraanin

Sitä suositellaan luettavaksi lopusta alkuun. Muutaman suuran luin tänään ja kyllä ne melko samantapaisilta vaikuttivat kuin Raamatun rukoukset/voi-huudot.

Mites on edennyt? Haluaisin myös lukea Raamatun ja Koraanikin kiinnostaisi ihan sen takia, että tietäisin mitä niissä oikeasti sanotaan.

Luettu:

Franz Kafka - Oikeusjuttu
Yritin tämän tosiaan lukea Lukupiiriä ajatellen ihan ajatuksen kanssa ja niin että minulla olisi siitä jotain sanottavaa. Asetinko itselleni liikaa paineita vai mitä ( ), mutta enpä siitä mitään saanut sanottua. (Kummallista suorittamisen yritystä, liikaa näköjään. ) Joo, uudestaan tämäkin sitten joskus.

Bernhard Schlink - Lukija
Ei ole ihan hirveän pitkä aika, kun tämän olen edellisen kerran lukenut, mutta pidän jostain syystä tästä joka lukukerralla aina enemmän. Kirja on todella helppolukuista tekstiä, mutta teemoiltaan se ei ole helpoimmasta päästä; nuoren koulupojan ja aikuisen naisen seksuaalinen suhde, toisen maailmansodan aikaiset hirmuteot ja yksittäisen ihmisen häpeä.

Oscar Wilde - Onnellinen prinssi ja muita tarinoita
Kokoelma Wilden satuja Jaana Kapari-Jatan suhtkoht tuoreina suomennoksina. Tämä on aivan ihana. Tarinat ovat jotenkin niin maalauksellisia (kuten takakannessakin sanotaan) ja liikuttavia. Varsinkin nimitarinaa lukiessani vain itkeskelin koko ajan. Olen kyllä suhtkoht varma, että jos lapsena olisin näitä lukenut, en olisi tykännyt. Aina jossain näistä saduista kuolee joku tms. ja mikään ei pääty "...ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Ja vaikka yksikin satu päättyy päähenkilön kärsimysten jälkeen onnellisesti, viimeisessä kappaleessa Wilde kuitenkin iskee pommin lukijan niskaan: "...Mutta hän ei hallinnut kauan, sillä niin kovasti hän oli kärsinyt ja niin kova oli ollut hänen kiirastulensa, että kolmen vuoden kuluttua hän kuoli. Ja se, joka tuli tuli hänen jälkeensä, hallitsi häijysti. " (Melkein nauroin tälle, että tämäkin vielä. )

Luettavana:

Aloitettu Agneta Pleijel - Talvirakkaus, tai ainakin melkein aloitettu.

[Kibaya]

Näytelmiä. Joka puolella näytelmiä.

Luettu:
Shakespeare - Othello. Kesäyön Unelma kolme eri versiota, joista yksi englanniksi.

Luettavana:
Devising ja muita omituisuuksia (toim.)
Outi Nyytäjä - Vapaa Nainen
Denis Guenoun - Näyttämön filosofia
Claes Andersson - Mania

Painotus aika selkeä

Luettavaksi pitäisi vielä hankkia pari näytelmää

[damn]

Luettu:

Augusten Burroughs- Juoksee saksien kanssa
Tykkäsin kirjasta ja se tulikin luettua yhdessä päivässä. Minulle yksi hyvän kirjan kriteeri on se, että se tempaa mukaansa niin että mun on pakko lukea se päivän tai korkeintaan parin sisällä loppuun, oli se sitten 300 tai 1000 sivuinen kirja. Kerronta oli sujuvaa ja tapahtumat mielenkiintoisia ja oli hieman vaikea uskoa että tämä on muistelma ja nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet .

Anssi Kela- Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Minulla on kauheat traumat Anssi Kelan musiikista ja sanoituksista, joten en ikinä olisi oma-aloitteisesti tätä kirjaa ottanut luettavaksi. Siskollani on kuitenkin hyvin samanlainen maku kirjallisuuden suhteen kuin minulla ja se kehui tuota tosi paljon, joten uskaltauduin lukemaan. Ehkä se johtui sokerihumalasta, kun jouluna tämän luin, mutta minustakin tämä oli oikein viihdyttävä. Ei mikään kirjallisuuden merkkiteos, mutta lukemisen jälkeen oli hyvä fiilis, vaikka loppu olikin tehty turhan onnelliseksi ja paikoitellen asioita tunnuttiin vääntävän rautalangasta, vaikka lukija olisi varmasti osannut itsekin asioita päätellä.

Paulo Coelho- Alkemisti
Niin monet tätä kirjaa ovat vuosikausia hehkuttaneet, että pitihän se lukea. Mutta mun mielipide on lähinnä "ihan kiva", onkohan minussa jotain vikaa... Toisaalta asiaan voi vaikuttaa että luin tämän itku silmässä kun oltiin poikakaverin kanssa just melkein erottu ja mulla oli todella paska olla. Olihan tämä vertauskuvallinen ja ihan kaunis tarina, mutta minua häiritsee ihan kauheasti kun kirjan takakannessakin lukee, että "Vain harvoin lukija saa käteensä kirjan, joka voi muuttaa hänen elämänsä täysin". Aijaa. Jos yhden kirjan lukemisen jälkeen tekee mieli muuttaa elämänsä niin toki on hienoa että ihminen edes joskus havahtuu tajuamaan asioita. Mutta eikö tuo ole ihan itsestään selvää ja kaikkien pitäisi tajuta muutenkin, että elämäänsä voi itse valinnoillaan vaikuttaa? Oma moka jos ei asioille ole aikaisemmin tajunnut tehdä mitään.(Anteeksi negatiivisuuteni, ehkä luen kirjan uudestaan paremmalla fiiliksellä.)

[skray]

Paulo Coelhon Alkemisti on ehkä kamalinta paskaa mitä oon koskaan lukenu.
Luin kirjan monta vuotta sitten, mutta en edelleenkään tajua mitä hienoa siinä oli. Kaikki ovat kehuneet kirjaa ja sen mahtavaa tarinaa, mutta mä en vaan tajua mikä siinä niin hienoa on.

Tällä hetkellä mulla on menossa Please kill me - punkin sensuroimaton esihistoria, kirjottaneet Legs McNeil ja Gillian McCain. Kirjassa kerrotaan punkin juurista amerikassa ja teos on koottu mm. Iggy Popin, Andy Warholin, Nicon, Joey Ramonen ja kaikkien mahdollisten punkin kannalta oleellisten tyyppien haastatteluista. Aloin lukea yhtä enkun esseetä varten ja kirja on mielenkiintoinen oikeastikin, eikä kerrankaan tunnu pakkopullalta opiskelujen takia lukeminen.

[theia]

Paulo Coelhon Alkemisti on ehkä kamalinta paskaa mitä oon koskaan lukenu.
Luin kirjan monta vuotta sitten, mutta en edelleenkään tajua mitä hienoa siinä oli. Kaikki ovat kehuneet kirjaa ja sen mahtavaa tarinaa, mutta mä en vaan tajua mikä siinä niin hienoa on.

Aika samoilla linjoilla - en nyt sano että kamalinta paskaa, mutta en yhtään ymmärrä sitä hehkutuksen määrää! Piti oikein lukemalla lukea (hehheh, kuinkas muutenkaan, ehheeh) se kirja loppuun (kun keskenkään ei jätetä), mutta tiukkaa tosissaan teki. En diggaa. Yhtään.

[elegia]

Eipä kyllä Coelho ihan järkyttävästi iske minuunkaan, vaikka olenkin vissiin useammankin kirjan lukenut (Yksitoista minuuttia, Veronika päättää kuolla ja Alkemisti). Minusta juuri Alkemisti oli puisevinta luettavaa. Kaikissa noissahan on sellaista "hengellistä elämänviisautta" ja muuta löpinää, mikä ei niin jaksa kiinnostaa. Että kun sulla vaan on tällainen elämänasenne ja henkisyyttä elossasi, niin koko elämäsi menee ihan täydessä ekstaasissa. Joopajoo..

Itse sen sijaan hotkaisin tässä gradukirjallisuuden lomassa Riikka Pulkkisen Totta-teoksen. Pulkkinen osaa kirjoittaa, se on myönnettävä. Kirjaa oli ilo lukea. Usein mulle käy niin, että jos kirjassa on hyvä tyyli, se jää kuin huomaamatta itselleni päälle. Pulkkisen jälkeen huomaan aina ajattelevani tovin samanlaisin lauserakentein kuin hän. Mua ärsyttää ehkä sellaiset pienet, mitättömät yksityiskohdat, niinkuin jonkun lauseen toistuminen koko tarinan läpi. Niinkuin tässä kanniskeltiin itseä ja tavaroita kynnyksen yli. Mutta se on pikku seikka. Tarina tempaisi mukaansa, ja vaikka aihe olikin surullinen ja vakava, oli se jotenkin niin lämpimästi ja kauniisti kirjoitettu, että mulle jäi vain hyvä mieli tämän lukemisesta. Vaikka olihan mulla monta kertaa niiskauksetkin lähellä. Mä en osaa suuresti analysoida lukemaani, taidan olla enemmänkin tällainen tunnelukija. Mutta minä pidin, kovastikin. Eroahdistus iski, kun kirja loppui.

Mulla olisi työn alla myös Dickensin David Copperfield, olen ensimmäisessä osassa ja tuntuu etten jaksa ikinä lukea sitä loppuun. Onko Dickens oikeasti kaiken hehkutuksen arvoinen? Ja miksen minä sitä tajua?

Samalla luen myös Umberto Econ Kuningatar Loanan arvoituksellista liekkiä, joka kertoo muistinsa menettäneestä miehestä. Tätä jaksaa lukea mielenkiinnolla. Kerron ehkä lisää sitten, kun saan lopetettua.

Luettavaksi:
Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit
Herta Müller: Hengityskeinu

Juu, kyllä mä pyrin lukemaan myös gradukirjallisuutta. Mutta se on sitä "pakkopullaa". Vaikka aihe olisi mielenkiintoinen, lukemista varjostaa pakko. Ja mä olen kuitenkin aina ollut niin intohimoinen lukija, että en pärjäisi ilman jokapäiväistä "vapaata" lukunautintoani.

[Shay]

Eipä kyllä Coelho ihan järkyttävästi iske minuunkaan, vaikka olenkin vissiin useammankin kirjan lukenut (Yksitoista minuuttia, Veronika päättää kuolla ja Alkemisti). Minusta juuri Alkemisti oli puisevinta luettavaa. Kaikissa noissahan on sellaista "hengellistä elämänviisautta" ja muuta löpinää, mikä ei niin jaksa kiinnostaa. Että kun sulla vaan on tällainen elämänasenne ja henkisyyttä elossasi, niin koko elämäsi menee ihan täydessä ekstaasissa. Joopajoo..

Mää oon aikonut lukea Alkemistin, mutta luettuani Portobellon noidan, ei hirveästi Coelhon kirjat innosta.
Päähenkilö herätti lähinnä ärtymystä ja antipatiaa.

Luettavana on Linnunradan käsikirja liftareille viisiosainen trilogia alkuperäiskielellä. Ei jaksa oikein enää
innostaa samalla lailla kuin ennen... On se edelleen hauska, mutta ehkä ei enää ihan niin hauska...

[theia]

Eipä kyllä Coelho ihan järkyttävästi iske minuunkaan, vaikka olenkin vissiin useammankin kirjan lukenut (Yksitoista minuuttia, Veronika päättää kuolla ja Alkemisti). Minusta juuri Alkemisti oli puisevinta luettavaa. Kaikissa noissahan on sellaista "hengellistä elämänviisautta" ja muuta löpinää, mikä ei niin jaksa kiinnostaa. Että kun sulla vaan on tällainen elämänasenne ja henkisyyttä elossasi, niin koko elämäsi menee ihan täydessä ekstaasissa. Joopajoo..

Kun mä toisaalta tykkäilen "hengellisestä elämänviisaudesta" (tai ainakin tykkäilin Alkemistin lukuhetkellä), mutta se silti oli jotenkin äärimmäisen ärsyttävä. Luin kaverilta saamani kirjan Havahtuminen, joka käsittelee osaksensa juurikin hengellisyyttä, ehkä se sitten on vaan että sen jälkeen toi tuntui jotenkin turhan alleviivaavalta ja "käskevältä". Emmää tiiä. Havahtuminen kun sai mut kelaamaan, mutta Alkemisti vaan sai repimään hiuksia päästä

[L-S]

Mulla olisi työn alla myös Dickensin David Copperfield, olen ensimmäisessä osassa ja tuntuu etten jaksa ikinä lukea sitä loppuun. Onko Dickens oikeasti kaiken hehkutuksen arvoinen? Ja miksen minä sitä tajua?

Dickens on kai ennen kaikkea historiallisesti merkittävä. Aikanaan hyvin suosittu. Onhan niissä teoksissa ihmiskuvaa hyvinkin tarkkaan ja kuvattu sellaisia ihmisiä, mitä ei ehkä siihen aikaan ollut tapana kirjallisuudessa noin tarkkaan kuvata. Suurin osa teoksistaanhan julkaistiin ensin jossain viikottain tai kuukausittain ilmestyvissä lehdissä, ja ne on siis tavallaan tarkoitettu luettavaksi lyhyissä pätkissä, jatkokertomuksina. En ole lukenut David Copperfieldiä, mutta joitakin muita Dickensejä kyllä - meneväthän ne, mutta tyyli ja aihepiirit tuntuvat nykynäkökulmasta raskailta ja jotenkin tympeiltä. Jos ihan rehellisiä ollaan.

Herta Müllerin Hengityskeinu on painavaa luettavaa, sitä suosittelen.

[skray]

Mä luin Dickensin Suuria odotuksia jo lukioiässä ja tykkäsin siitä kovasti.

Asiaa voi puoltaa se, että tykkään muutenkin kirjoista, jotka sijoittuvat johonkin kivaan aikaan historiassa tai muuten vaan ovat historiallisia.
Monesti vaan tämmöset isommat historialliset teokset ovat alussa tylsiä ja kestää 50+ sivua ennen kuin niissä tapahtuu mitään, mikä aiheuttaisi lukemiseen pakottavaa tarvetta. Tosin jos ei alussa ole keskittynyt kirjan sisältöön tarpeeksi, voi kirjan lopussa tulla tenkkapoo, kun tarina kietoutuu juuriinsa niin, että alku saa uuden merkityksen ja sitten ei enää muistakaan mitä alussa oli tai tapahtui.
Näin minulle kävi muistaakseni Suurten odotusten kanssa ja varsinkin Alexandre Dumaksen Monte Criston kreivin kanssa. Monte Cristo on niin hyvä kirja, että olen lukenut sen kolmesti, oma kappalekin on hyllyssäni ja telkkarista tulee satunnaisina pyhäpäivinä (viimeksi kai loppiaisena vai milloinkohan se oli..) sarjanakin kyseinen teos.

[puolikarkea]

Eipä kyllä Coelho ihan järkyttävästi iske minuunkaan, vaikka olenkin vissiin useammankin kirjan lukenut (Yksitoista minuuttia, Veronika päättää kuolla ja Alkemisti).

Oon lukenut Coelholta Yksitoista minuuttia ja Veronika päättää kuolla, enkä edelleenkään tajua Coelhon hienoutta. Oli ne ihan hyviä, mutta eivät mitenkään järisyttäviä lukukokemuksia. Omalta osaltani Coelhon kirjat on luettu.

Minulle yksi hyvän kirjan kriteeri on se, että se tempaa mukaansa niin että mun on pakko lukea se päivän tai korkeintaan parin sisällä loppuun, oli se sitten 300 tai 1000 sivuinen kirja.

Tätä mie olen miettinyt jo jonkin aikaa, että oonko mie vaan oikeesti hirvittävän hidas lukemaan vai vaan jotenkin laiska, kun en saa luettua mielenkiintoisia, vähän paksumpia kirjoja millään parissa päivässä. Miulla vierähtää 300-sivuisen teoksen parissa helposti viikko, jos toinenkin isommista tiiliskivistä puhumattakaan. Ehkä en ole vaan riittävän motivoitunut lukemaan tehokkaasti.

[Lyyra]

Ei mun mielestä 300-sivuisen kirjan lukija ole kyllä hirvittävän hidas. Itelläni saattaa mennä tommoseen toista kuukautta.

[shaana]

Huomasin Äiskän kirjahyllyssä jotain kiinnostavaa ja nappasin luettavaksi Kirsti Paltton Voijaa minun poroni -kirjan.
Vähän nettiä tutkimalla selkisi että on ollut julkaisuvuonnaan 1986 Finlandia-ehdokas, oho Saamelaisten elämäntavan muutoksesta kertoilee.

[Kibaya]

Luettu: Vitsaus


Aikamoinen kirja.
Alun aikana jännitin niin hiton paljon, etten voinut lukea kirjaa yhtään hämärän aikaan.
En. Yhtään! Edelleen alitajunnassa on kirjassa yksi kohta, joka saa sävähtämään kun kuljen ulko-oven ohi.
En sano enempää, mutta mulla on todella voimakas silmä-inhotus

Ilmarissa aika monille päivittelinkin kirjan pelottavuutta. Inhottava, pelottava, mutta - ah - niin koukuttava
Kakkonen julkaistaan tässä kuussa
Siihen asti pitää lukea taas jotain vähemmän pelottavaa.

Kuten tuo mikä tuossa juuri odottaa.

Siri Hustvedt - Vapiseva Nainen
Aivoja, neurologiaa, psykologiaa ja jonkinlaista tutkimusta samassa.
Ihan kivaa tolleen kauhun jälkeen.

On ehkä vähän - materiaalia myös.

Yritin kirjastossa etsiä jotain, joka olisi tyydyttänyt mun Anna-Leena Härkönen-nälän, mutten löytänyt

[Kibaya]

Luettu: Vitsaus

Kakkonen julkaistaan tässä kuussa

Kakkonen, eli Lankeemus on nyt sitten luettu

Jännä, jännempi, oudon jännä

Mä tykkäsin. Vahvat elokuvamaiset elementit toimivat mulle todella hyvin. Tykkään tässä kirjassa tyylistä leikata päähenkilö-kohtauksesta toiseen kesken suurimman jännitteen. Mulle clifhangerit niissä hetkissä vaan pakottavat jatkamaan lukemista.
Tietysti tarinassa on paljon itsestäänselvyyksiä, mutta nekin toimii

Kolmonen julkaistaan englanniksi syksyllä Eli suomeksi joskus vuoden päästä
Yritän jaksaa edes syksyyn asti

[Suvi]

Neljässä kuukaudessa ehtii lukea vaikka mitä. (En tosin jaksa kirjoittaa mitään kovin pitkiä juttuja. Googlettakaa vaikka paremmat arvostelut. )

Luettu:

Agneta Pleijel: Talvirakkaus

Siitä on jo nelisen kuukautta, kun tämän kirjan luin. Kauhukseni huomasin, etten muistanut ensin edes lukeneeni tätä. Löysin tämän artikkelin ja aloin muistaa kirjasta aika paljonkin. Ei se ollut huono ollenkaan, mutta jotenkin tuohon alkuvuoden mylläkkään se ei ole minun kohdallani jotenkin vaan loksahtanut oikein mihinkään. Mutta lukekaa tuo juttu ja kirjakin, jos saatte sen käsiinne.

Markku Ropponen: Kuolemanuni

Lukihan tämän, mutta ei se mikään ihan älyttömän hyvä ollut. Aika helposti murhaajankin arvasi, ja päähenkilö oli välillä aika ällö.

Willy Kyrklund: Liian innokas rakastaja ja muita kertomuksia

Tämä oli kiinnostava. Kyrklundilla on tosi mielenkiintoinen tapa kirjoittaa. Tarkoitan siis, että tarinat eivät ollet mikään oikeastaan kovin ennalta-arvattavia, vaan satiriisia tai ironisia ja välillä tosi outoja, eivätkä aina kovin helposti ymmärrettäviä. Mielenkiintoinen katsaus Kyrklundin tyyliin, kun en ole hänen teoksiaan ennen lukenut.

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart

Takakansitekstin perusteella pelkäsin, että tämä olisi tosi masentava. Ahdistava se oli kyllä välillä, mutta siinä oli kuitenkin mukana myös aika paljon ironista otetta, joka vähän pehmensi kertomusta.

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla

Tästä tykkäsin aika paljon. Kertomus muuttui tarinaksi kolmen henkilön "parisuhteesta", mutta oli siinä paljon muutakin. Ja itse tykkään tosi paljon siitä, että kertoja/näkökulma vaihtuu luvuittain.

Elämäkertoja vaihteeksi:

Groucho Marx: Groucho ja minä ja Harpo Marx: Harpo puhuu!

Näistä kahdesta tykkäsin enemmän Harpon kirjasta. Grouchon teos oli hauska, mutta loppuosa kirjasta oli pelkkiä yksittäisiä kommelluksia joltain kalaretkiltä yms. Ei saanut loppujen lopuksi kuvaa, miltä Grouchosta tuntui. (En kyllä, oliko se siksi edes tarkoitettu.) Harpon kirja toimi paljon paremmin kokonaisena kirjana ja tarinana. Ihastuin muutenkin Harpoon tosi paljon.

Nick Hornby: Hornankattila

Olen nähnyt tämän kirjan pohjalta tehdyn leffan, ja yllätyin että teos ei ollutkaan romaani, vaan Hornbyn omaelämänkerrallisia kirjoituksia futisjoukkueen faniudesta. Vaikka kyllähän näistäkin muodostuin jonkinlainen tarina. En itse kyllä vielä jaksa ainakaan yksinäni mitään urheilua seurata, mutta ehkä urheilujoukkueiden faneja ymmärrän paremmin tämän jälkeen.

Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha

Tämä oli ihan hauska. Henkilöt olivat kiinnostavia. Tosin (melkein) joka toisella sivulla esiintyvät pillut ja pyllyt alkoivat ärsyttää.

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä ja Osattomien planeetta

Voi vitsit, että tykkään tästä kirjailijasta. Hirveän fiksuja kirjoja, kun kirjailija ei ole ikinä oikein kenenkään puolella, eikä kukaan ole yksiselitteisesti hyvä tai paha. (poikkeuksena tosin Maailma, vihreä metsä -teoksen sotilas,-- en muista enää henkilön nimeä -- joka on melkein liioitellun paha ja läpeensä iljettävä).

Marc Spitz: David Bowie

Tämäkin oli (yllättäen) kiinnostava. En sitten tiedä oliko "turhaa" lukea tämä kun on lukenut jo David Buckleyn Bowie-kirjan. Ainakin tässä oli hiukan eri näkökulmaa kun Buckleyn teoksessa. Olisi joskus mielenkiintoista, minkälainen Bowien "virallisesta" tai jopa omaelämäkerrasta tulisi (varmaan ehkä huonompi kuin näistä kahdesta). Yritin tässä sama taktiikkaa kuin mm. Pascal, että jos kirjassa puhutaan jostain levystä yritin samaan tahtiin kuunnella ko. teoksen. Se ei ihan täysin onnistunut, kun jumituin esim. 1980-luvulle, kun en omistanut niitä Bowien ns. huonoimpia levyjä, enkä jaksanut avata konetta Spotifyta varten. Youtubestakin löytyi mukavasti kaikkia haastattelupätkiä, joista kirjassa puhuttiin. Niissäkään en pysynyt ihan suunnittelemassani tahdissa.

Ira B. Nadel: Leonard Cohen - elämäkerta

Tämän teoksen luettuani huomasin, että en kyllä ennen tiennyt paljon mitään Cohenista. Olen aina pitänyt Cohenia ensisijaisesti muusikkona, mutta kirjasta oli ehtinyt kulua melkein puolet, ennen kuin päästiin edes ensimmäisen levyn julkaisuun. Tai sitten kirjassa annettiin vaan tosi paljon tilaa muullekin kuin musiikille. No, onhan Cohen julkaissut paljon runoteoksia ja jonkun verran proosaakin, niin ehkä se oli ihan oikeutettua. Tässä en edes pystynyt noudattamaan tuota levynkuuntelutaktiikkaa, kun olin reissussa.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli ja Mio, poikani Mio

Nämä ovat vaan aina yhtä ihania. Itse tykkään Leijonamielestä enemmän, sillä se on näistä kahdesta surullisempi. Miokin on kyllä surullinen ja ihana. Samoja teemoja käsitellään kummassakin. Itse en muistanut että Leijonamieli on ilmestynyt 20 vuotta myöhemmin kuin Mio. Jotenkin yllätyin, että niiden välissä on niinkin paljon vuosia.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Hitsit, että teos oli täynnä kummallisia tyyppejä. Joskus jäi tosi hämmentynyt olo, esim. sisarusten rakastumisesta toisiinsa, toisinaan jäi tosi ahdistunut olo, mutta ennen kaikkea teos oli tosi hauska. Kaiken kaikkiaan jäi hyvä fiilis.

Luettavana:

Taas vaihteeksi Ursula K. Le Guinia, tällä kertaa Pimeyden vasen käsi

Luettavaksi:

Pöydällä odottanut melkein vuoden Dave Marsh: Bruce Springsteen - Pomon tarina ja viime syksyn kirjamessuista lähtien Sakari Warsell: Georg Malstén - Suomen iskelmäkuningas

(Sitten on noin nelisenkymmentä "uutta" kirjaa, jotka olen saanut, mutta ne saavat rauhassa odottaa hyllyssä, enkä ota niistä paineita.)

[Suvi]

Ai niin. Tuli luettua myös Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Suurimmaksi osaksi ihan pirun hauskaa piruilua sekä suomalaisia että ruotsalaisia kohtaan, mutta joskus tuntui liikaa pitkitetyltä vitsiltä ja sairaskertomukselta, mikä oli hieman ahdistavaa. Parhaimmillaan oli kyllä todella hauska, esim. kohtaus Skansenilla.

[heartless]

Mä lukaisin tuossa vapun jälkeen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse- kirjat. Eka osa mulla oli kesken helmikuusta lähtien, alkukankeuden jälkeen tarina imaisi kuitenkin mukaansa ja loput kirjat tulikin luettua kirja per ilta- vauhtia.

Tuon intensiivisen luku-urakan jälkeen jäi tyhjä olo, mitä mä sitten luen?! Tänään miehekkeen ollessa ulkoilemassa tartuin kaverin suosituksesta Lars Keplerin Hypnotisoijaan ja lukaisinkin sen n. neljässä tunnissa. Kirja oli ehkä vähän raaempi kuin dekkarit, joita olen tavallisesti lukenut, mutta juoni on kuitenkin mielenkiintoinen ja luin sen yhdeltä istumalta loppuun. Luettavaksi varasin kirjastosta Keplerin uudemman teoksen, toivottavasti saan sen pian käsiini.

[skray]

Kuinka nopea lukuvauhti hearlessilla oikeen on?
Vaikka mä lukisin nopeasti jotain kirjaa, en mitenkään kerkeä päivässä edes.