Matkustaminen

[Lyyra]

Mutta sain nyt sitten lentokentän lähistöltä. Mutta onpahan joku

Tiedän mitä tarkoitat, mutta tää kuulostaa tosi epäilyttävältä.


(Ja mä taidan olla vähän väsynyt. )

[Pascal Lemoix]

No niin, aletaan olla lähtöpisteessä Nähtäneen viimeistään perjantaina.

[skray]

Hauskaa matkaa!

[Kibaya]

Huomenna aamulla aikaisin auton nokka lähtee kohti Sodankylää
Vähän jänskättää.

[Pascal Lemoix]

Oslo-raportti, osa 1

Menomatka ja ensimmäinen ilta

Selvisin lievää kammoa herättäneestä turvatarkastuksesta ihan hyvin. Strippausalueellakaan ei tarvinnut ottaa oikeastaan kuin vyö pois. Portit ja koneet löytyivät ja tajusin vasta koneessa, että olotilani ei ole kovin levollinen sittenkään, vaikka olen lentänyt ennenkin (noin 20 vuotta sitten ). Kuuntelin kehoani ja milloin oli vetävinään pohkeesta ja milloin mitäkin. Paineenvaihtelu melko inhottavaa. Kuitenkin laskeuduttiin Osloon ja aika huikealta tuntui, että täällä sitä nyt ollaan. Hotellille pääsi lentokenttäbussilla, sain huoneen ja sen haju oli erilainen kuin Suomessa. Ei huono, mutta erilainen. Vastaanottotiskillä oli harjoittelussa naurahtelevainen tyttö ja ajattelin hänestä, että ovat vähän rennompia nämä norjalaiset. Otin iisisti, kävin kävelylenkin hotellin ympärillä ja tajusin, että se on keskellä ei-mitään. Ainoastaan Airport Hotelleja, joista bussit vievät lentokentälle. Kontakti normaaliin liikenteeseenkin oli olemassa, mutta se oli huomattavan epäkätevä. Käyttää sitten sitä kätevää, vaikkakin ilmiselvää turistiansaa.

Söin hotellin ravintolassa. Miestarjoilijassa oli jotakin ovelaa. Vähän kuin hahmo Kyllä, herra ministeristä (Sir Humprey). Vaikka hymyili, niin tuntui itseä vähän petettäisiin. Asialliset hommat kyllä hoituivat. Söin burgerin, jossa oli paksu pihvi. Ravintolassa oli paljon jenkkejä paikalle. Mistä lie älykkökonferenssista. Menin melko varhain nukkumaan katsottuani NRK:ta.


Ensimmäinen kokonainen päivä. Lähden aamulla lentokenttäbussilla lentokentälle ja siitä Flytogetilla Oslon keskusasemalle (Sentralstasjon). Kohteena on Holmenkollen, koska pitkälti sen takia tulin koko maahan. Olen saanut selville, että sinne pääsee metrolla ja yksi pysäkki on nimeltään Holmenkollen, joten suunnistuksena täysi no-brainer Keskusasemalta pääsee siis metroon. Sitä ennen tulen torille, josta näen ensi kerran Oslon katukuvaa. Melkein ensimmäisenä katse osuu vastapäätä sijaitsevaan Vitus Apotekiin [Jos marenkienkeli saat komennuksen Osloon, ole tarkkana ] . Tietysti ovat väsyneet siihen, kun kaikki kysyy, et mis vitus tääl on apteekki?

Hankin 24 tunnin kortin, jotta voin vapaasti matkustaa metrolla ja busseilla tarvittaessa. Kortin hinta 70 kruunua, sama kuin lentokenttäbussin sinänsä lyhyt väli, jota mikään muu ei aja, joten voi veloittaa mitä tahansa. Mutta siis, olen metrossa. Niin sanottu pönde alkaa noin neljän metropysäkin jälkeen. Pieni juna puksuttaa mäkeä ylös ja joka puolella on pientaloasutusta ja paljon vihreää. Pienillä pihoilla on usein trampoliini, jotka ovat ilmeisesti kovaa hottia Norjassa edelleen tai nyt vasta. Kuulutus kertoo, että muistakaa, että Höyenin jälkeen uloskäynti vain kahdesta ensimmäisestä vaunusta. Laiturit ovat niin lyhyitä.

Kollen on hieno nähdä. Mäen alastulorinne on vakuuttava isolla V:llä ja näyttää, ettei siinä ole edes teoriassa mahdollisuutta jäädä henkiin. Hiihtostadionilla kulkee kylmät väreet - tässä ne hiihtivät! Telkkarista tuttu stadion on kuivanakin täysin tunnistettavissa. Mä oon täällä, tää on Holmenkollen, Oslo Huikeata! Käväisin myös urheilumuseossa/tuotemyymälässä. Yritin valita keijoimmat tuotteet Pari päähinettä, kortteja, pelikortit... Norjalaisia villapaitoja vilkaisin, mutta kun niiden hinta equals matkabudjetti, niin Museoon en niin valtavan tarkasti malttanut perehtyä. Joku Wirkola oli jonkun pytyn joskus voittanut... Jos en olisi ollut niin tohkeissani, niin olisin katsonut tarkemmin.

-

Ohjelmassa oli toinen suunniteltu kohde: Ibsen-museo, joka sijaitsee Ibseninkadulla. Tuli siinä etsiessä nähtyä Oslon pääkatukin sopivasti. Ibseninkadulla oli siinä museon vieressä ravintola Pascal, joka ikään kuin kutsui minua nimeltä Menin siis siihen ja söin entrecotéét pois. Sen jälkeen sitten Ibsen-näyttelyyn. Tai näyttely ja näyttely... esillepano, voidaan sanoa. [Ainakin Kiba tietää tän jutun...] Olihan siellä kaikenlaista. Esittelyfilmin katsoin ja sitten oli vähän hölmösti erilaisia luentaesityksiä kaikumassa joka paikassa. Ibsen-tietouteni kuitenkin lisääntyi.

Kävin vielä rannassa, jossa oli muun muassa ravintolalaivoja ja terasseja ja ihmisiä menemässä sinne tänne. Joka paikassa soi Bon Jovi, mikä johtui läheisestä keikasta. Vähän tuskastuinkin sitten väsyneenä ja palatessa kuljeskelin Sentralstasjonilla välillä harhaankin, mutta löysin kuitenkin lopulta taas Flytogetiin ja hotelliin. Hotellissa vasta laskin tarkemmin rahoja ja tajusin, että näin ei voi jatkua. Täytyy alkaa laskea rahoja. Kirosin korttipakkoja (55 kruunua each), mutta lohdutin itseäni sillä, että on moni poika kortilla enemmänkin hävinnyt.

[Pascal Lemoix]

Oslo-raportti, osa 2

Irrallistapaus vielä edellisestä päivästä. Lentokenttäbussilla tullessa yksi jenkkiäijä huhki kovalla sykkeellä kamoja sisään. Kuski meni ulos tupakalle ja vähän yritti vihjata, että ei ole kiire. No se äijä höyrysi ne kamat kyytiin ja meni vasta sitten kuskin pakeille ja ähkäisi ja naurahti. Toinen jenkki kysyi: Wrong one? Äijä: Yeah, I just got my things out. Kuskin hymyssä oli vahingoniloakin vähän mukana.

Rahanlaskun jälkeen totesin, että lisäbudjetti ei olisi huono ja vaihdoin vielä mukana olleet 25 euroa kruunuiksi. Sain niistä jotain 170 kruunua, joten aika huonolla suhteella taisivat vaihtua. Joka tapauksessa ohjelmassa oli toiselle päivälle Munch-museo ja veistospuisto Vigelandsparken. Munchista oli tullut juuri ohjelmaa telkkarista, kun Oslon yliopistoon saatiin restauroitua Munchin suuret työt Historia, Alma Mater ja joku kolmas, jotka vastasivat jonkun pääsalin kuvituksesta. Ja onhan nyt aito Huuto nähtävä, kun Oslossa ollaan.

Toistan samat kulkemisrutiinit. Munch-museo löytyy ilman suurta vaivannäköä. Tosin menen aluksi väärästä ovesta sisään ja löydän vahtimestarin, joka ohjaa kiertämään rakennuksen. Pääovella on suunnilleen yhtä tarkat turvatoimet kuin lentokentällä. A4:sta suuremmat kassit täytyy jättää tallelokeroon, taskut pitää tyhjentää laatikkoon ja kulkea metallinpaljastimen läpi. Mutta kaikki onnistuu näinkin. Ohjeistus neuvoo käymään ensin filmisalissa, jossa näen dokumentin The Frieze of Life, joka lisää huomattavasti Munch-tietouttani. En nyt selitä kaikkea tähän, mutta voin vastata kysymyksiinne Munch maalasi muutamasta vakioaiheestaan lukuisia versioita ja näitä olivat Melankoliat 1 ja 2, sisaren kuolema/sairastava lapsi, kateus, naisen kolme vaihetta jne. Huikeita teoksia. Itse Huuto ei lopulta tee valtavaa vaikutusta, mutta oli kyllä mukava oppia senkin taustat.

Olen suunnitellut syöväni Mäkkärissä ja pyrin elämään halvasti. Lähden hakemaan Vigelandsparkenia, metrosta jäätyäni olen pihalla suunnasta, ajaudun pois kartaltakin, kokeilen toista suuntaa. Kävely käy jalkoihin, ravinto ei olisi huono. Sitten löydän Frogner-stadionin ja saan suunnan Löydän puiston, ostan kioskista Kokiksen ja lähden tutustumaan puistoon.

Veistoksia on käsittämätön määrä: yli 200. Niissä on isoja ja sitten ihan helvetin isoja. Käytännössä kaikki ovat alastomia ihmishahmoja. Olen vasta alkupuolella puistoa, kun joku Jeesus-heebo tulee selittämään norjaksi, että kaikki, jotka uskoo Häneen, pääsevät taivaaseen ja hän on ottanut Jeesuksen sydämeensä. Yritän suomenruotsilla selittää, että joo mä katon nyt täs näit patsait Jonkun lapun se ojentaa, mutta pääsen suuremmitta vaikeuksitta eroon.

Katselen sillan läpi, joka on niin kuin Tammerkosken silta + 54 patsasta... tai jotain. Lähden nousemaan kohti teoksen pääpistettä, jota huipentaa ties kuinka monta metriä korkea ihmistolppa. Edessäni seisoo tyttö lappu kaulassa. Katselen, että mitäs hän nyt haluaa. Läheltä näen, että hänellä on jännät vihertävät silmät. Kysyy, puhunko norjaa, ymmärränkö englantia ja englanti vakiintuu kieleksemme.

Tyttö: Olen menossa naimisiin ja polttaritehtävänä on pysäytellä miehiä ennen kuin minusta tulee vaimo. Saanko nähdä kyntesi? *näytän* Aika hyvä, leikkaatko?
Minä: Joo.
-Mutta aina kun leikkaa, niin jää vähän teräviä reunoja, saanko viilata kynsiäsi?
-No joo.
Alkaa viilata.
-Tiedäthän, että ulkonäöstä pitää pitää huolta. Onko sinulla vaimoa tai tyttöystävää?
-Ei ole.
-Sinä tarvitset tyttöystävän. Hän pitää sinusta huolta.
-Sitä vartenko tyttöystävät ovat?
-Kyllä, ensin sinun täytyy pitää itsestäsi vähän huolta ja sitten kun saat tyttöystävän, hän hoitaa sinua. Saanko kammata hiuksiasi?
-Joo.
Alkaa kammata.
-Oletpas pitkä kaveri. Onko kaikki suomalaiset näin pitkiä (kansalaisuuteni selvitettiin alussa)?
-No ei välttämättä kaikki.
-Missäs oot käynyt Oslossa?
-No Holmenkollenilla ja Munch-museossa...
-Munch-museossa! Oletko pitkään?
-Kolme yötä yhteensä.

Kosmetologinen työ valmistuu ja tyttö toivottelee hyvää päivää. Pyydän halata ja halaamme. Tosi mukava tyttö

Pääsen sitten Vigelandin suurtöiden äärelle. Tosiaan ihmisiä on rykelmänä eri vaiheissaan toistensa päällä monimetrinen paalu. Tulkitsen sen niin, että ihmiset historiallisesti elävät edellisten sukupolvien päällä. Lisäksi on isoja kivipatsaita, jälleen ihmisiä eri asennoissa. Lapset leikkivät patsaissa, kuvia otetaan, lokit istuvat myös patsaissa - tiedetäänhän lintujen ja patsaiden erikoisuhde Taivallan vielä viimeiselle kohteelle, jossa ihmisiä eri vaiheissaan on ympyrässä toisiinsa kietoutuneena. Alue on suunniteltu niin, että tämä tolppatyö ja tämä rinkula ovat muita korkeammalla. Tulkitsen rinkulan symboloivan ihmisen syklistä kiertokulkua. Kokonaisuutena teosta voi siis lukea niin, että ihmiselämässä vaikuttaa sekä kronologisuus että syklisyys.

Istahdan penkille. Toisella puolella näkyy Holmenkollenin mäki mäen päällä, toisella puolella avautuu huikea Vigeland-puisto. Tulee sellainen Hei, mä elän unelmaa! -fiilis. Että miten voi olla näin hienoa taidetta ja maisemaa ja mukavia ihmisiä ja niin edelleen. Ehkä Norjassa on vaan tosi mukavaa kaikilla.

Suunnistan kartan mukaan sinne, missä pitäisi olla metroasema. Jonkun ajan päästä alan epäillä eksyneeni. Vaihdan suuntaa ja totean, etten ollut kuin pari katua sivussa. Näen metron menevän, pitää vain asema löytää. Lisää pientaloja, pikkuruisia jalkakäytäviä, pyörille on jätetty reilusti tilaa. Ulkoilmakansa, kuten sanotaan. Lisää myös trampoliineja Kaikissa tietysti asianmukaiset turvaverkot, ettei kukaan loukkaa itseään (tai loikkaa naapuriin). Metroasema löytyy ja sitten Sentralstasjon ja Mäkkäri.

Flytogetissa on kuitenkin ongelma. Lilleströmin asemalla on tapahtunut onnettomuus ja kaikki vuorot ovat toistaiseksi instillt eli peruttu. Ihmisiä ohjataan hotellin viereen, josta pitäisi lähteä korvaavia busseja. Hyvä jono muodostuu, takseja otetaan, ihmisiä juoksevat. Sitten tulee Flytoget-liivinen mies ilmoittamaan, että junat kulkevatkin taas, menkää rauhallisesti (yeah, right!) taas odottamaan sinne. Annan yhden junan mennä. Sitten liikenne alkaa toimia puolittain: Yksi juna per 20 minuuttia normaalin 10:n sijaan. Pääsen sitten hotelliin normaalien toimien mukaan. Uutisissa on tiedossa, että pohjoisemmassa on juna palanut poroksi, mutta evakuoitiin vaan eli onneksi kaikki saatiin ajoissa ulos. Katson jalkapalloillassa ottelun Viking-Brann ja Viking katkaisee pitkän tappioputkensa ja Stavangerissakin on hauskaa edes kerran kesässä.

[Pascal Lemoix]

Oslo-raportti, osa 3

Herään kahdeksan maissa kelloon kuten tähänkin asti. Huoneen saa paksulla verholla todella pimeäksi. Jos sen verhon aukaisee aamulla, sokaistuu hetkeksi. Pitää sytyttää aluksi lamppuja, ettei valo sattuisi. Viimeinen päivä lähtee. Aamutoimien jälkeen menen aamiaiselle siinä vähän ennen yhdeksää. Lastaan suuren annoksen a. ahneuksiini ja b. säästääkseni rahaa. Leipää juustolla ja kalkkunalla, kokkelia, kahvia. Täällä ovat tehneet sellaisia munia, jotka on paistettu, mutta keltuainen on löysä, kun sitä leikkaa. Ripaus pekonia päällä. Viimeisenä aamuna otan epähuomiossa kaakaon kahvina. No, jälkiruokaa... Täällä pitää olla tarkkana, koska tarjoilijat vievät lautaset ja aseet pöydästä heti kun selkänsä kääntää. Saahan niitä uusia, mutta hirveetä tuhlausta.

Naapuripöydässä jenkkitäti haluaa kysyä jotakin, hän pyytää tarjoilijan paikalle. Tarjoilija lähtee hakemaan toista, joka osaa englantia. Englantia osaava tarjoilija tulee paikalle ja selviää, että täti haluaa tietää, mitä kalaa tässä on käytetty. Tarjoilija ei tiedä ja lähtee hakemaan kokkia. Pyöreäsilmäinen naiskokki tulee lopulta paikalle, kysymys esitetään ja hän vastaa: Herring. Kiitos, kuulemiin! Tädin seurue jäi pohtimaan, että vai että herringiä on.

Katselen TV:stä vielä Hurtigruten-ohjelmaa, jossa ajetaan Norja aluksella päästä päähän jokainen vuononväli nuollen ja koko paska suorana telkkarista NRK:n historian pisin suora lähetys. Se alkoi jo edellisenä iltana ja sen ääreen oli hyvä nukahtaa. Laitan kamat kasaan, pelaan uusilla korteillani lähtöpasianssin, joka menee. Pakalla on pelattu kaksi peliä, onnistumisprosentti sata. Hyvä pakka on! Maksan vielä ekan illan ravintolalaskun, jonka olin joutunut ottamaan huomioon.

Satelee. Olisi ollutkin huonompi päivä tutustua Vigelandsparkeniin. Viimeisen kerran lentokenttäbussi. Tällä kertaa tosi tarkoituksella. Olen lievästi sanottuna ajoissa kentällä, mutta ei ole oikein rahaa tai suurempaa haluakaan enää lähteä seikkailemaan. Lähtöselvityksen jälkeenkin jää jotain neljä tuntia odotettavaa Finnairin lähtöselvitysjonossa on suomalaisia. Puheista päätellen yksi mies on keskustan poliitikko, en kyllä tunne miestä. Hänellä on ehdotus, jonka hän kertoo: Eikö olisi hyvä, jos maaseudulta (esim. Espoosta) Helsinkiin muuttaessa olisi oikeus pitää lehmää parvekkeella. Eikö olisi hyvä, mitä? Seurueen nuori bisnesmiehen näköinen kommentoi vain: Mä en ainakaan äänestä sua.

Odotellessa istun, käyn vessassa, käyn ostamassa kinkku-cotzonen. Istun taas. Käyn vessassa, haen vesipullon ja Aftonpostenin, joka on Norjan suurin aviisi mainoksen mukaan. Luen ja selaan paksun lehden (vast. sunnuntaihesari) oikeastaan läpikotaisin. Urheilujutut tarkemmin, katselen mitä junapalosta kirjoitetaan, sää, asuntoilmoitukset... Niin se aika sitten kuluu, tuntuu jo melkein kiireeltä, sitten kun aika on täysi.

Helsingin-lento myöhästyy vielä jonkun verran. Paluulento menee rennommin kuin meno, mutta korvat menevät todella lukkoon laskeutuessa. Helsinki-Vantaalla tuntuu tosi oudolta. On niin hiljaista, missä kaikki elämä on? Toki korvat sulkevat äänet, mutta on siis kertakaikkisen kuollutta. Automaatista saa rahaa, mikä tuntuu hyvältä Sitten ulos busseille, jossa kyltti paikallisliikenne on jotenkin masentava. Ei enää Air Shuttle. Mietin, voiko sen edes maksaa tällä paskalla (=Matkakortti)? Heti alkaa siis vituttaa 615:ssä soi Kari Tapion Olen suomalainen. Tämä olisi romaanissakin alleviivaavaa. Kotona avaan telkkarin ja Reijo Taipale laulaa lavatansseissa. Käsi vapisee, mutta niin vapisee äänikin. Joo, tervetuloa arki.

Eli oli ihan älyttömän siisti reissu x 54 !!!

[L-S]

Mainio raportti kaikkine yksityiskohtineen.

Sun pitää lähteä kohta uudestaankin matkalle, niin saadaan sitten taas raportteja.

Helsinki-Vantaalle palaaminen on kyllä yleensä melkoinen antikliimaksi. Hiljaista ja joku kotimaan bussi.

[marenkienkeli]

Ehkä munkin pitää raportoida Rauman reissusta. Tietämättömille ilmoitettakoon, että olen täällä töissä sen ajan, kun olen täällä. Olen täällä su 12.6. - ke 23.6.. Tuohon aikaväliin sisältyy 9 työpäivää. Selostanen osasta päivistä todella lyhyesti, sillä ne eivät juuri normaalista päivästä eroa, mutta koska tekstiä syntynee paljon, en laita niitä tänne yhtenä pötkönä vaan kirjoittelen tänne vähitellen. Aikaa mennee useampi päivä.

su 12.6. - Saapuminen Raumalle

Lähdin kotoa yhdessä miehekkeen kanssa sunnuntaina iltapäivällä. Suuntasimme mutkan kautta Kamppiin. Mieheke jatkoi siitä bussilla tätinsä luo ja minä jäin kamppiin odottelemaan bussini lähtöä. Aikaa 2 tuntia. Kävin ostamassa kaupasta kivennäisvettä ja pussipuuropaketin. Piti siis ostaa juomista matkalle ja jotain iltapalaa, sillä saapuisin perille sen verran myöhään, että mikään kauppa ei ole auki.

Koska edelleen oli useampi hetki odottelua edessä, suuntasin Kampin Memphisiin tavaroineni. Aika kului mukavasti Mohiton ja tietokoneen seurassa. Onneksi kyseisessä paikassa oli langaton netti. Tajusin nimittäin vasta Kampissa, että en osaisi hotellille, koska minulla ei ollut karttaa ja edellisestä Raumalla käynnistä lienee noin 15 vuotta tai enemmän. Netistä sellaisen sai onneksi haettua ja piirsin itselleni hienon kartan kalenterin tyhjälle sivulle. Lisäksi oli tietysti aikaa hengailla ilmarissa.

Bussimatka meni mukavasti, jollei sitä lasketa, että tuuletus oli liian kovalla ja mun pitkähihainen oli tavaratilassa. Onneksi sain sen sieltä pysähdyksen aikana. Luin yhden lehden ja reilu sata sivua Potteria. (Tällaisella reissulla on hyvä aloittaa lukemaan Pottereita alusta. Mukana onkin kolme ensimmäistä Potteria.) Matkalla pysähdyttiin 15 minuutiksi Humppilan kenkämaailmaan. Pihalla oli jäätelökoju, jossa myytiin kalleimpia pallojäätelöitä, joita olen missään nähnyt. Siksi päätin käväistä sisällä. Sovitin 3 kenkiä ja löysin itselleni hyvät työkengät. Eihän niiden etsimiseen mennyt kuin reilu vuosi.

Raumalle saavuttuani olin jonkin verran pihalla siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Sain hyvin epämääräiset ohjeet ei-paikkakuntalaiselta naiselta ja nyökyttelin vastaukseksi hänen selostaessaan. Totesin, että on parempi olla välittämättä ohjeita.

Hotellille saavuin voipuneena ja hikisenä. Olin valinnut reitin siten, että pitkä pätkä oli mukulakivikatua. Jo kävelymatkan aikana Rauma alkoi tuntua kodikkaalta - tai ainakin vanha Rauma. Hotellihuoneen saatuani tajusin, että kännykän laturi oli jäänyt kotiin. Lisäksi huoneen kattolamppu ei toiminut. Laturia kuitenkin luvattiin lainata, kun sitä tarvitsen ja lamppukin vaihtaa seuraavana päivänä, sillä reseptitiskin nainen ei osaa juuri kyseistä lamppua vaihtaa. Kävi kuitenkin heti katsomassa, mistä lampusta on kyse. Palvelu tuntui oikein ystävälliseltä. Oli ihanaa päästä hotellihuoneeseen ja mennä suihkuun.

Ilta kului Potteria lukien ja Fordella hengaillen. Lisäksi soittelin Miehekkeen kanssa ja söin puuroa iltapalaksi. Olotila oli odottava. Mitäköhän työpäivä toisi tullessaan?

[Suvi]

(Jatkokertomus! )

[Kibaya]

Luettuani Pascalin rapsat, on pakko kirjoittaa itsekin

--

Sodankylä 16. - 20.6

Lähtöpäivä. 16.6. Keskiviikko.

Kello on soimassa puoli kuusi, kun lähtö tapahtuu seitsemän ja puoli kahdeksan välillä.
Pakkaan edellisenä iltana listaamani tavarat joita tulen ehdottomasti tarvitsemaan. Kutimet jätetään kotiin! Käyn suihkussa, tarkistan tavarat vielä kerran ja asetun katsomaan viimeisintä Nurse Jackien jaksoa - rauhoittuakseni. Kuskilta tulee aika pian viesti, että oli ottanut varaslähdön ja on jo tulossa. En ota huolta, sillä tavarat odottavat eteisessä lähtöä. Tyynyt, laukku ja tulostetut ohjeet perillepääsyä varten. Auton pakkaaminen ei ole iso operaatio.

Kello on vähän jälkeen puoli kahdeksan ja tunnelma odottava. Kuljettaja yrittää maanitella minua kaivamaan tietokoneen esille ja selaamaan jotain nettisivuja. Matkapahoinvointi-riskiä tässä nyt viimeiseksi kaivataan, joten kone jäi kaivamatta. Ensimmäinen pysähdys tuli ennen Lahtea, kun haimme kahvia ja vettä mukaan.

Kilometrit alkavat taittua ja seuraavaksi edessä on jo Hollola. pikajuna Hollola-Lahti laulaa Stella Polaris elokuvassaan Kukkia ja Sidontaa.
Uutiset. Ei mitään mielenkiintoista.
Puhumme vähän politiikkaa.

Seuraava navigaattorin ilmoittama piste: Jyväskylä. En katso kokonaiskilometrejä. Matkaa on vielä paljon jäljellä.
Katson maisemia, kuva on erilainen mitä Lahteen asti. Tässä on näkymää. Lahteen asti oli vain tylsää. Sinne asti ainoa kiintopiste on lapsuudesta tuttu "pallopuu" - puu, jonka latvassa on kait tuulenpesä. Muutoin siinä välissä ei oikein mitään olekaan. Ainakaan maisemien puolesta.

Pysähdymme taas ja täytämme vesipullot. Ostamme suolaista matkaevääksi. Selkä ilmoittaa ensimmäisen kerran olevansa järkyttynyt istumisesta. Hieron sinne lämpövoidetta ja hyppään kyytiin. Otan istuma-asennoksi asennon, jossa toinen jalka on koukussa hanskalokeroa vasten. Taas Uutiset. Äskenhän ne edelliset tuli. Kellokin on jo.. no, hiipinyt eteenpäin. Ulkona on lämmintä ja aurinkolasit ovat tarpeelliset. Mussutamme rauhassa ja nauramme joillekin tosi tyhmille vitseille. Kerron kuljettajalle eräästä kissasta nimeltä Temppu-Moukari.

Jyväskylä. Vilkutan ikkunasta kissalle nimeltä Temppu-Moukari. Ohi ajaessa Jyväskylä näyttää mielenkiintoiselta paikalta. Äkkiä sen läpi on kuitenkin ajettu ja kuljettajan asenne muuttuu. Navigaattori näyttää hurjia kilometrimääriä. "Seuraava onkin sitten Oulu. Otas hyvä asento."

Puhumme teatterista. Sen ihmisistä, hoidettavista asioista ja tulevaisuudesta.
Pohdimme mikä on "pudas". Tämä lähtee Pihtiputaan kohdalla ja jatkuu loppuun asti.
Emme puhu itsestämme, kun nyt vaan mennään. Ei ole aikaa ajatella vakavia. Pyrimme pitämään tunnelma kepeänä.
Pysähdymme ostamaan kahvia ja makeeta. Kaivan esiin pakkaamani pähkinät. Ne lyödään keskikonsoliin karkkien jälkeen.
Ennen oulua pysähtelemme enemmän. Väsymystä ei mainita ja pysähdykset ovat nopeita. Vessaan vaan ja matka jatkuu.

Pohjanmaa saa minut herkistymään. Aavat aukeat, pellot ja idyllin lumous. Silti samalla näen miten hylätyt, autioituneet ja muutama huonokuntoiseksi rapistunut lato/navetta/tönö murenee maisemaan. Niiden omistajat ovat joutuneet lähtemään. Lehmiä ei näy ulkona. Vihreät pellot ja sininen taivas, tämä se on kaunista! Kaunista, mutta petollista. Liminka on kuin taulusta.

Oulu. Ei näy polliisia. Eikä myö juua piimääkään.
Kurvissa huudamme yhdessä "jihuuuuu" ja nauramme. Pahin on edessä. Uutisissa on tapahtunut muutos, kun yksi uutinen puuttuu ja toinen on tilalla. Puhumme taas vähän politiikkaa.

Kemissä pysähdymme kunnolla. Siis sillälailla kunnolla, että kuljettaja vie minut pysähdyspaikkaan, jossa näkyy meri. Aurinko häikäisee pitkin vettä ja pääskynen laulaa siinä korvan juuressa. Epäilen, että olen vielä unessa, enkä suinkaan hereillä. Näkymä on huumaava ja voisin hyvinkin mennä uimaan Sen sijaan sipaisen lisää lämpölinimenttiä ja jatkamme matkaa. Hermon sätkyntä on lähellä, mutta vielä ei tunnu mitään. Jännitän jaksanko istua.

Nyt alkaa selkeästi painaa. Molempia. Emme puhu, maisema vaihtuu vain ja auto kulkee. Hyräilemme eri sävelmiä ja syömme pysyäksemme hereillä. Pähkinät toimivat hyvin.

Rovaniemi. Kuski ajaa tarkoituksella väärin ja nauramme navigaattorille. Tankkaamme ja taputtelemme lihaksiamme. Venyttelen jalat, joiden kanssa on ongelmia. Hetken aikaa ärsyttää, mutta sitten erehdyn katsomaan eteenpäin. Maisema on häikäisevä. Olen mykistynyt. Vettä, metsää, jotain utopiaa.

Olemme milloin missäkin ja paikannimet ovat hauskoja. Selkeästi erilaisia. Kuvittelen miltä siellä näyttäisi kyltti "espoo" ja nauramme vimmatusti. Uutisissa ei muutu mikään. Kellonaika vaihtuu, mutta mitään ei tapahdu. Väsyttää. Väsyttää ihan todella paljon, mutta en voi antaa itseni nukahtaa. Se olisi kuljettajalle väärin. Hän laulaa maakuntalauluja

Porokyltti herättää meidät pohtimaan pystynkö syömään poroa. Lupaan yrittää.
Vähän sen jälkeen näkyy horisontissa joku kanan näköinen möhkäle tiellä. Hidastamme ja lähestyessämme näemme sen möntin ympärillä pieniä varjoja. Ajamme ihan hitaasti ja saamme huomata, että se on Riekko! Riekko ja 8 poikasta. Tepsuttavat kiltisti tienyli. Yksi pieni poikanen katsoo autoamme ja kääntyilee takaisin tiellepäin. Liikumme vasta, kun kaikki pikku-riekot ovat turvassa selkeästi pientareen puolella. Keksin pikkulinnuille nimiä.

Navigaattorin mukaan olemme perillä 19:47. Kello on 18. Uutiset.

Maisema on vienyt minut täysin mennessään. Kuulen päässäni paikoitellen musiikkia. Viuluja, pianoa, akustisen kitaran näppäilyääniä kertomassa miltä minusta tuntuu. Viulu tulee aina silloin, kun maisema saa itkemään. En löydä sille sanoja.
Pahimpia hetkiä ovat jokien ylitykset. Olen mykkänä! Sää on todella meidän puolellamme, aurinko paistaa langettaen säteet muutaman harsopilven läpi ja mikään taulu, valokuva, kortti tai muu kuvaus ei pysty kertomaan miltä ne oikeasti näyttävät. Huimaa! Selkää särkee huolella, jalat ovat tulessa, mutta pysähtyä ei voi. Loppuun asti mennään ilman taukoja. Vaihdan selkänojan asentoa - taas.

Viimeiset minuutit ovat samanaikaisesti häikäiseviä, että tuskaisia. Sodankylä 5 - on piinaavin kyltti mitä tiedän.

Sodankylä! Perillä!
Sekoilemme väsyneinä kaupassa ja yritämme muistaa mitä puhuimme ostavamme.
Maitoa, kahvia ja aamupalaa. Syödäänkö me aamupalaa? Mikä on aamu? No, juusto!

Haemme Kitisenrannan (tjsp) koululta festareiden ohjelmat ja suuntaamme Casa Villaan, majapaikkaan.

Väsyneet, kipeät, mutta järjettömän onnelliset ihmiset kaivautuvat autosta. Puramme tavarat ja olemme pöllämystyneitä. Teimme sen!! Tanssahtelen Casa Villan olohuoneessa ja availen verhoja. Valoa, jylhää maisemaa ja kauneutta. Kuski polttaa helpottuneisuuden tupakan. Seisomme hiljaa kuistilla ja hymyilemme. Emme puhu mitään, vaan yhdessä palaamme sisälle. Ei tarvitse sanoa toiselle miten hienoa tämä on.

Tutkimme festivaaliohjelmaa tietokoneen avulla, löydämme ne mitkä kiinnostaa. Vaihdamme vaatteet, katsomme hetken televisiota ja käymme nukkumaan. Viimeisenä katson vielä ulos ja varmistan etten näe unta. On ihanan valoisaa!!
Tunnen miten kipulääke vaikuttaa ja nukahdan onnellisena.

[marenkienkeli]

ma 13.6. - Ensimmäinen työpäivä ja tutustumista Raumaan

Herään maanantaiaamuun liian lyhyen yön jälkeen. Aamutoimien jälkeen suuntaan alakertaan - hotelliaamiaiselle. Hyviä leipiä ja leivänpäällisiä. Juusto on ihanaa ja leivän päälle on laittaa myös kurkkua, tomaattia, salaattia ja paprikaa. Leikkelevalinta kuitenkin osoittautuu vääräksi. Tee oli hyvää. Lisäksi söin maustamatonta jogurttia marjoilla, hunajalla, myslillä, pähkinöillä ja kuivahedelmillä . Jälkkäriksi söin pienen kroisantin. Aamupalani ovat olleet joka aamu suunnilleen tuollaisia. Muilla kerroilla olen tosin valinnut hyvän makuista leikkelettä.

Aamulla kävelin töihin ja ensimmäisen hämmennyksen aiheutti se, että en ymmärtänyt, mitä työpaikan mainoslause tarkoitti. Myös erään työkaverin puheesta oli välillä vaikeaa saada selvää. Muuten ongelmia ei ole ollut Rauman murteen kanssa.

Töistä päästyäni suuntasin suoraan hotellihuoneelle. Alkuilta meni Potterin ja Forden parissa. Jossain vaiheessa sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja lähden kävellen kauppaan. Koska kello on jo melko paljon, suuntaan nopeasti kauppaan. Mukaan tarttuu leipää, ruohosipuli-yrttituorejuustoa, leikkelettä, tomaatteja, jogurttia ja sipsejä. Niistä riittäisi syömistä muutamaksi illaksi.

Kaupasta palatessa oli enemmän aikaa katsella ympärille. Vanhassa kaupungissa ympäristö on kuin sadusta. Ensimmäisenä tuli mieleen Astrid Lindgren. Seuraavana mietin, mikä satu minulle maisemasta tulee mieleen. Ei, se ei ole Eemeli tai Peppi. En myöskään näe Melukylän lapsia juoksentelemassa kaduilla ja sisäpihoilla. Marikki! Se minulle tulee mieleen! Rakennuksista tulee mieleen se kesäteatteri, jossa näin joskus lapsena Marikki-näytelmän. Vanhojen rakennusten keskellä oli kesäteatteri. Vielä kun yhtälöön lisättiin söpöt pienet putiikit, olo oli melkoisen innostunut. Olo oli jollakin tavalla hyvin kotoisa.

Loppuilta menikin sitten kuten alkuilta. Fordea, lukemista - ja myös syömistä.

ti 14.6. - to 16.6.

Työt rullasivat eteenpäin normaaliin tapaan. Ilma oli sateinen, joten ulos ei juuri tehnyt mieli lähteä. Kovin kauas hotellilta en noina päivinä lähtenyt. Poikkeuksena oli torstai-ilta, jolloin ei sattunut satamaan. Tuolloin suuntasin kävellen Rauman uimahallille. Edellisestä uimahallikäynnistä oli noin 4,5 vuotta. Tästä huolimatta uinti sujui, lisäksi vesijuoksin. Oli kyllä todella kivaa! Sunnuntain ja torstain välisenä aikana luin 2 Potteria. Viimeisen mukana olevan Potterin päätin säästää myöhemmäksi.

Torstai-iltana sain odottamattoman tekstiviestin. Isän serkku, jonka en tiennyt asuvan Raumalla ja otti yhteyttä. Hän lupasi tulla seuraavana päivänä käymään työpaikallani.

[Kibaya]

Torstai 16.6.

Nyt se alkaa. Tositoimi!
Herään seurueen toisen osapuolen kahvinkeittoääniin. Tai oikeastaan kahvin tuoksuun. Köpötän kuin vanha munmo pitkin Casa Villaa ja yritän saada itseäni suoraksi. Hörpin kahvia, kiroilen ja yritän tehdä jotain, toisen vaan nauraessa ja virnuillessa. Lopulta kierrätän itseni suihkun ja lattiavenyttelyn kautta vaatteisiin. Ihan sama missä kunnossa sitä ranka on, kun kerran ollaan pohjoisessa
Ei ole oikein kylmä, mutta ei lämminkään. Semmoinen sekavan oloinen sää.

Ensimmäisenä suuntaamme katsomaan elokuvaa POETRY. Etelä-Korealainen elokuva tekee meihin suuren vaikutuksen. Miten tekisi mieli huutaa, kun kohtauksessa isoäiti leikkaa pojanpoikansa varpaankynsiä. Pojanpojan, joka on käytöksellään edesauttanut nuoren tytön itsemurhaa. Pojanpojan, joka on pelkkä vätys ja saamaton paska.
Elokuva jäi kirkkaimmin mieleen kaikista niistä, mitä tuli nähtyä viikonlopun aikana. Poetryssä on runoutta, ihmeellisyyttä ja siinä käsitellään asoita kantilta, joka varmasti on olemassa länsimaissakin, mutta ei ehkä ihan tuolla tasolla. Nuori tyttö tappaa itsensä, kun on väsynyt siihen että poikajoukko raiskaa häntä toistuvasti. Poikajoukon isät päättävät, että perheelle maksetaan X summa rahaa. Tämä meinaa isoa summaa per perhe, eikä tällä päähenkilönä olevalla isoäidillä ole rahaa maksaa pojanpoikansa töppäilyjä. Hän myös selkeästi kärsii päätöksen tuomasta moraalisesta dilemmasta enemmän, mitä muiden poikien isät. Isät nostavat juhlat, kun kaikki ovat maksaneet oman osuutensa ja juhlivat "poikien tulevaisuutta". Rahalla saa ja hevosellä pääsee. Maksettuaan perheelle kun pojat pääsevät koirien lailla veräjästä ja ilman huolen häivää. Lopulta isoäiti tekee ratkaisunsa, eikä katso asioita läpi sormien. Lopuksi vielä päälle herkistävä runo, jonka aikana useampikin henkilö liikuttui kyyneliin.

Elokuvan jälkeen olemme hämmentyneitä.
Juomme kahvit ja mietimme josko söisimme tässä välissä, kun seuraavien elokuvien välissä on vain 45 minuuttia. Käymme hieman kävelemässä ympärillä ja syömme poromakkarat. Epämakkaramaiset tuotokset, joissa ei ole jauhoja. Yritämme miettiä millä makkara on sidottu, mutta emme pääse selvyyteen

Ilman kiirettä hiivimme jonoon Atom Egoyanin elokuvaa Family Viewing varten.
Egoyan antaa elokuvan alussa pienen haastattelun ja kertoo miten elokuvaa varten on käytetty vanhaa tekniikkaa. Elokuva on myös tehty vhs:n kulta-aikana, jolloin ainakin Kanadassa käytiin "kiistaa" siitä, onko vhs nauha parempi kuin ns. vanhanaikainen filmi. Ihmiset siirtivät kotivideoita vhs-kaseteille, kun filmeissä siirtyi sukupolvelta seuraaville aina myös tunnelma.
Elokuva on kuvan laadultaan siis hyvin erilainen edelliseen verrattuna. Joissain kohdissa rakeisuus on hyvä asia ja jättää minut, katsojan, miettimään elokuvan roolin silmin katsottuna olevaa pätkää. Elokuvan tarina on sitten jo arkisempi. Siinä ei ole hienoa. Siinä on sadistinen mies, sairas äitipuoli (joka on omasta mielestään vain rakastaja) kadonnut äiti, puhumaton mummo. Tarinassa on myös hienoa mustaa huumoria.
Pojan isoäiti on vanhainkodissa, eikä siis kommunikoi mitenkään. Tuijottaa telkkaria päivät pääksytysteen. Mummon naapurivuoteen muori on nuoren naisen äiti. Nainen on call girl ("... or whatever you like"-tyyppinen). Naisen lähtiessä työreissulle tienaamana rahaa äidin hoitoa varten äiti kuolee. Poika hätäilee ja vaihtaa mummojen paikkaa ( ). Hautaa isoäitinsä nimissä naisen äidin ja yrittää epäitoivoisesti paikata naiselle hätäratkaisuksi tilannetta. Lopulta rahapula ajaa pojan tilanteeseen, jossa mummo pitäisi saada hoivakodista pois, mutta se onnistuu vain naisen avustuksella. Nainen ei alkuun ole uskoa tilannetta todellisuudeksi, mutta auttaa poikaa lopulta. Mummo päätyy naisen kotiin, samoin poika. Niin outoja yhteensattumia kerta toisensa jälkeen, joissa itseä huvittaa, koska siinä on myös jotain hyvin realistista.
Kaiken kaikkiaan elokuvan sairas seksialistaminen ja väkivalta paljastuu myöhemmin. Tämän paljastuksen myötä aukeaa elokuvasta monia asioita. Lopputekstien aikana kuitenkin tulee miettineeksi mikä tarinassa on pojan unta ja mikä todellisuutta. Unen ja valveen rajaa kun ei oikein missään kohtaa selvitetä kunnolla.

Torstain kruunasi Maailman Yllätys Ensi-Ilta. Tony Palmerin dokumentti "Vangelis and the Journey to Ithaka". Dokumentti, jonka esityksen Vangelis on kieltänyt ja estänyt julkaisemasta.
Mutta dokumentti on Musiikki ja tarina saavat itkemään ja Vangelis itse saa ymmärtämään jotain sellaista, mitä en pysty selittämään sanoilla. Siinä kohtaa pysähtyy yhden Kiban ja hänen seuralaisensa hengitys, kun näytetään Vangeliksen suunnittelemia olympialaisten avajaisnumeroa ja Vangeliksen tekemää suurta produktiota. Rummut kuoro ja se _kaikki_! Aivan kaikki! Dokumentti kestää pitkään, mutta emme ole sen jälkeen yhtään väsyneitä. Olemme virkeitä, kuin uusia ihmisiä. Aivan uskomatonta! Sean Connery lukemassa tekstiä ja vitsailemassa. Tiedän, että on väärin olla avaamatta tätä sen enempää, mutta toivon että se joskus saadaan näyttää suurelle yleisölle. En tiennyt ennen tuota dokumenttia Vangeliksesta mitään muuta, kuin että hän on säveltänyt musiikkia elokuvaan Alexander. En tiennyt hänen voittaneen vuonna -81 oscarin. Ne, joilla on spotify. Kuunnelkaa! Mythodea on aivan kuin toisessa maailmassa oloa!

Tämän huikaisevan kokemuksen jälkeen poistuimme Casa Villaan iltapalan kautta. Katsoimme hetken televisiota, fordasin hieman ja nukahdimme molemmat vahingossa sohvalle. Hiivin siitä kyllä sitten nukkumaan ihan muualle, mutta väsymyksen taso oli yllättävää.

[Kibaya]

Unohdin torstailta mainita meidän tutkimusmatkaretken Sodankylän apteekkiin
Saimme siellä hyvää palvelua ja "eioo"ta Luontaistuoteliike Hillasta löysimme sitten etsimämme tavarat ja se on tärkeä pointti

Perjantai 17.6

Aamulla ei paista aurinko.
Olen yöni kieriskellyt kipujen vallassa ja kuitenkin nukkunut hyvin. Omasta mielestäni tähän on vaikuttanut isona roolina valo.
En herää etukäteen, vaan seuralaisosapuoli herättää minua huutelemalla asioita glukosamiinista, maitohappobakteereista ja yrttilääkinnästä. Liittyen eiliseen tutkailuun apteekissa ja luontaistuotekaupassa. Käymme pitkää keskustelua näistä aiheista ja yritän selvitä jaloilleni. Särky on voimakasta ja kuin pieniä neulasia olisi pitkin kehoa. Paukuttelen niveliä ja venytellessä selkä pitää hyvää meteliä Nappaan aamupillerit - siis niitä mitä edellisenä päivänä metsästettiin - ja tarkistan päivän ohjelman.
Kameran patteritkin muistan tarkistaa ja tsekkaan edellisen päivän kuvat. Ei mitään suuria määriä, mutta muutamia. Sopiva määrä tähän mennessä. Kameran unohtaa niin helposti, kun keskittyy itse tapahtumaan.

Aamukeskustelussa on Kanadalainen Atom Egoyan, joka valottaa taustojaan ja elokuviensa taustoja. Emme ehdi ihan alkuun, mutta riittävästi. Egoyan on edelleen jännän oloinen, eikä hänelle voi olla hymyilemättä. Tulee mielihalu nähdä enemmän hänen kuviaan.

En pysty seisomaan haastattelua loppuun asti, joten poistumme tarkastelemaan paikalla olevia kirjoja ja korttivalikoimaa. Tajuamme samalla ettei meillä ole tälle päivälle yhtään lippuja Haemme lippukassalta liput päivän elokuviin ja olemme samalla hyvin ovelia - ostamme loputkin haluamamme liput samalla. Tämä osoittautui viisaaksi teoksi lopulta.

Päivän aloittaa virallisesti Leffaraati
Jukka Virtasen luotsaaman levyraadin pohjalta Minna Joenniemen ideasta lähteneenä eteemme saapuu Kari Väänänen, Atik Ismail, Minna Joenniemi ja Neil Hardwick. Arvostellaan lyhytelokuvia.
Ensimmäisenä nähdään mukahauska kökköily, jossa mies yrittää pitää tervetulopuhetta, mutta mikrofoni pistää hanttiin kaikin keinoin. Elokuvan kokonaiskesto on 7 minuuttia, joista 5 on liikaa. Tervetuloa hyvät naiset ja herrat saa 28 pistettä. Raadissa annetaan nollat, ysi ja muistaakseni vitonen. Hajanaista siis on.

Seuraavana sukellamme Puolalaseen johonkin aivan utopistiseen musiikin sävyttämään visualiseen tykitykseen. Epäselviä värihahmoja tunkee kuvaruudulle ja välkkyy. Penkissa istuva Kiba voi välillä pahoin. Punainen väri hallitsee aika paljon. En ymmärrä alkuun ollenkaan mitä tapahtuu. Peruukkianimatio, jossa rupuinen peruukki käy läpi pöydällä olevia esineitä hajottaen kaiken on selkein ennen kuin näytetään miten nainen suutelee miesmallinuken pään hajalle. Silloin ymmärrän. Kyse on siis jostain sellaisesta ihmissuhde-kriisitä. Teoksen nimi on Talo ja se on vuodelta -59. Sen kyllä huomasi.
Talon arvostelu saa aikaan hämmennystä. Minna Joenniemen mielestä tässä on jotain hienoa ja kaunista ja sukupuolirooleja. Muut näyttävät tältä , , . Kieltämättä Talossa oli hienoja puolalaisia Jazz-muusikoita. Talossa oli myös käytetty tekniikkaa "ensin ääni, sitten kuva", kun edellisessä ne olivat toisinpäin. Tätä kritisoi raadissa Hardwick, joka ei vaan ymmärtänyt miksi tässä piti yrittää kikkailla tällä tavalla, kun se on ihan tosi syvältä. "Eihän tässä ole mitään järkeä ja katsojaa sattuu vain silmiin" 24. pistettä.

Kolmas elokuva kertoo mustalaisperheiden elämästä ruotsissa. Mustalaismusiikki soi ja kokonaisuus on kovin selkeä ja samalla sykähdyttävä. Pidän kovasti vanhanajan (tämä oli vuoden -48) mustalaismusiikista ja tanssista. Kymmenessä minuutissa saatiin myös kerrottua miten elivat lapset, miten aikuiset ja vanhukset. Jokaiselle tarinalle oli aikansa ja viimeinen kuva on jatkuva tie. Edelliseen verrattuna ihanan konkreettinen, ei mitään abstraktia ja silmä sai rauhassa seurata tapahtumia.
Arvostelu oli hauska, miten Joenniemi oli aivan eri maailmassa - taas Väänänen piti kovasti kuvakerronnasta ja selkeydestä. Joenniemi nosti taas sukupuoliroolit esiin
Lähtö 30 pistettä. Ismailin pisteitä nosti pelattu jalkapallo

Neljännen elokuvan aikana nauroimme kippurassa. Elokuva nimeltä Lambeth Walk oli englantilaisen ohjaajan tuotos, jossa kyseinen musikaalikappale esitettiin saksaksi - humppana - ja taustalla koottiin Hitlerin aikaisista marsseista, puheista ja muista rytmiin sopivaa kuvaa. Aivan totaalinen killeri . Tehty vuonna -48, joten aikansa aikamoinen kannanotto myös.
Arvostelukeskustelussa kaikki jäsenet toivat esille sen, miten nykyaikana tätä katsotaan varmasti eri silmin ja miten tuo on jo ns. "normaalia" youtube ja facebook-aikana. Joenniemi kritisoi elokuvaa idean puutteesta. Hardwickin mielestä tämä oli nerokas oivallus, josta on ehdottomasti saatava tietää lisää! Hardwick kertoi myös siitä, miten alkuperäinen kappale on tanssivampi ja millä tavalla saksalainen kappale istui paremmin ja kuulosti ihan eri kappaleelta. Että jos ei nimeä olisi lukenut paperissa, ei hän olisi osannut yhdistää näitä kahta toisiinsa. 34 pistettä.

Seuraavaksi saimme taas Puolalaista. Saimme Polanskia vuodelta -62. Imettäväiset jossa kaksi miestä taittaa matkaa. Toinen vetää kelkkaa ja toinen istuu kyydissä. Vuoro vaihtuu niin, että vetäjä keksii isomman vamman kuin edellinen. Ensimmäiseltä menee nenä, toiselta nilkka, seuraavalta käsi ja edelleen. Jossain kohtaa kaivetaan jo sidetarpeet esiin ja sidotaan itseään kilpaa. Kaiken keskellä kelkkakin katoaa ja matka jatkuu sitten jalan. Kunnes toiselle tulee vamma ja häntä pitää kantaa ja kierre alkaa alusta Elokuva oli ehkä hieman pitkähkö ja venytetty, mutta hauska. Arvosteluraadin silmiin tuli Polanskin visuaalisuus ja joitain yksityiskohtaisia elokuvamaailman jippoja kehuttiin kyllä. Minna Joenniemen mielestä tärkeintä oli elokuvan sukupuolettomuus .
32 pistettä.

Viimeisenä heijastettiin kankaalle Suomalaista vuodelta -81. Puolalaisen Talon ohjella ainoa värillinen filmi.
Muiden elokuvien alussa näytettin nimi, mutta tässä käytiin suoraan asiaan. Näytettiin metsässä sijaitsevaa talo ja kuvaan ilmestyy pitkäpartainen mies, joka alkaa puhumaan maalle muuttamisen ihanuudesta. Miten agraariyhteiskunnassa sitä ja tätä ja maalla on mukavaa, kun voi keskittyä vain elämään, ja muuta maaseudun ihanuutta. Omavaraisuus nostetaan esiin. Jokaisen kuvan idea on kuitenkin siinä, että mies puhuu, polttaa piippua ja taustalla pieni, raskaana oleva nainen tekee kaikki työt. Keittää pyykit, kuokkii maan, työntää iso heinäkasaa kottikärryillä, kantaa raskaita vesisankoja ja tätä rataa. Viimeisenä kuvana ja puheenvuorona mies kehuu maaseudun rauhaa ja sitä, miten Elsakin on viihtynyt, jonka jälkeen tulee ruutuun teksti: "ELSA, JOKA KODIN TARPEESEEN".
Elsa ei ollut miehen vaimo, vaan ostettu hyödyke.
Elsa oli myös elokuvan nimi.
Raadin arviossa tämä sai hienot pisteet; 39! Voitti koko jutun ja sai aikaan keskustelun taiteesta, maaseudusta, niistä helvetin sukupuolirooleista ja vaikka mistä.

Leffaraati oli kyllä huima kokemus! Virtainen vitsailemassa itselleen, herjaamassa yleisöstä huudeltuja kommentteja sarkastisesti. Väänäsen ja Hardwickin puheet teatteritaiteen ja elokuvataiteen yhteneväisyydestä ja eroista. Tietyllä tapaa jopa sen Joenniemen outous, jota myös kommentoitiin. Väänänen aika suoraankin ("noniin, nyt puhutaan varmaan sukupuolirooleista, perkele") ja Ismailin rauhallinen ymmärtävä ote kaikkeen.

Leffaraadin jälkeen pieni tauko, joka kyllä kului jonottamisessa seuraavaan. Syön jonossa ensimmäisen metsäsieniletun ja keskustelemme leffaraadin annista. Siitä miten se puolalainen hörhöily sai pään soimaan ja muuta. Kehumme raatia ja nauramme siellä heitetyille jutuille. Puhumme myös huumorintajujen eroista, joka lähtee Joenniemen erilaisuuden silmiinpistävyydestä raadissa.

DENIS CÔTÉ on seuraavan pätkän ohjaaja. Curling ei suinkaan kerro urheilusta, vaan isän ja tyttären välisistä suhteista. Curling on Kanadan ranskalainen tuotos ja hyvin outo. Isä pitää tytärtään täysin erossa maailmasta ja yrittää itse tehdä sen verran töitä, että pystyy elättämään molemmat. Likka ei käy edes koulussa. He asuvat pitkän matkan päässä pikkukylän "keskustasta" ja näin kaikki on helpompaa. Elokuva sijoittuu talveen, joka edistää eristyneisyyttä ja sen tuntua ympärillä. Kaikessa outoudessaan on tosiaan lumen keskeltä löytynyt ruumiskasa, josta tyttö ei kerro isälleen, vaan käy leikkimässä sen ympärillä, makoilemassa ruumiiden päällä. Ruumiita taas tehtailee joku selvittämättä jäänyt sarjakaveri. Isä jättää myös tämän 12-vuotiaan tytön yksinään kotiin lähtiessään hermolomalle. On niin väsynyt, että tarvitsee lomaa ja hankkii tytölle tarvittaman määrä ruokaa. Palattuaan isä on kuitenkin tajunnut sen verran, että höllää otettaan ja tyttö pääsee yleisötapahtumiin. Muuta ei oikein ole tästä sanottavaa. Välillä meinasin nukahtaa, kun teltassa oli hämärää ja elokuvassa pitkiä hiljaisuuden hetkiä. Kuitenkin isä-tytär-suhteen friikkiys piti hereillä. He puhuivat keskenään hyvin vähän ja olivat täysin tunteettoman oloisia. Tämä olisi hyvä elokuva isommalle ryhmälle alustukseksi, koska varmasti tästä saa herätettyä keskusteluja. Tämän jälkeen olisi taas ollut mahdollista kuunnella ohjaajan haastattelua, mutta emme kumpikaan halunneet kuulla tämän perustuvan tositapahtumiin - sen verran kamala se oli.

Ja ei kun seuraavaan leffaan. Vesipullojen täyttö, vessaretki ja kahvia ja jonoon.

ATHINA TSANGARI :Attenberg.
Kreikkalainen ohjaaja, joka asuu yhdysvalloissa ja tämä oli hänen ensimmäinen kreikkalainen elokuvansa. Isä - tytär suhteesta .

Tämäkin oli vähän outo. Tässäkin oli hiljaisia hetkiä. Loppujen lopuksi kuitenkin hieno kertomus nuoren naisen kasvamisesta ja muutoksesta. Alussa hän harjoittelee hyvän ystävänsä kanssa kielisuudelmia. Seksistä puhutaan elokuvassa paljon enemmän kuiten sitä tehdään. Oikeastaan seksiin annetaan kaksi kuvaa: irstas ja tutkiva.
Elokuvassa on hirveän hienosti fyysisesti tehtyjä eläintyyppejä. Siis ihmisten tekemiä eläinhahmoja, vähän kuin leikinomaisesti. Elokuva on oikeastaan oivallista opetusta näyttelijäntyöstä, alastomuuden käsitteistä ja läheisyydenpuutteen ilmenemisestä. Myös sitä vähätunteisuutta on tässä. Mikä on hämmentävää. Ihmisten jatkuva analyyttisyys ja tunteiden puute on outoa. Attenbergissä on myös jonkinlaista suomalaisen sketsiohjelman tuntua, kun välissä tapahtuville kävely-kuville huomaa huvittuvansa Ranuan Kummeja ajatellen (varsinkin niitä ufoja ja sukkahousupäitä ).
Itse Tsangari on sympaattinen tyyppi. Vaatimaton, hämmentynyt suosionosoituksista ja herkän oloinen. Kertoo paljon elokuvan taustoista ja kieltää elokuvan olevan millään tapaa omaelämänkerrallinen. Hän on ohjannut ja opiskellut elokuvaa euroopassa ja yhdysvalloissa.

Tämän jälkeen poistumme. Olemme puhkipoikki ja väsyneitä.
Käymme hakemassa iltapalaa. Edellisenä iltana söimme porokebapia ja nyt tilaan muikkuja. Viereisellä pannulla paistuu lohi, jota on myös pakko saada. Siis lohta ja muikkuja. On aika makusta, etten sanoisi.
Ilta sujuu nopeasti käyden keskusteluja elokuvista, suunnitellen seuraavaa päivää ja hääräillessä. Syömme hyvin ja rojahdamme katsomaan televisiota. Aika pian toinen osapuoli nukahtaa ja huomaan katsovani sitä telkkaria yksin. Yritän välissä myös fordata, mutta aivot ovat niin toisessa tilassa, että siihen jaksaisi keskittyä.
Nukahdan salamana.

[Kibaya]

Oli pakko pitää hetkellinen tauko .

Lauantai 18.6.

Heräsin lauantaina siihen, että kanssamatkustaja huutelee "tiedän sun olevan hereillä, kuunteles tätä.." lauseita ja lukee hallitusohjelmaa. Niveliä särkee ja hermot on taas vähän tiukalla. Sormet, polvet ja nilkat huutavat jäykkyydessään armoa, mutta ei auta. Sitä hallitusohjelmaa se nyt lukee ja kello on kait kahdeksan aamulla. Ei, kymmentä vaille Jestas sentään.

Nojoo. Hallitusohjelma tulee käytyä tärkeimmiltä osilta läpi. Aamupala on virkistävä ja niveletkin alkavat taipumaan venyttelyn ja jonkinlaisen rääkkäyksen jälkeen.

Menemme kuuntelemaan aamukeskustelua, jossa afrikasta, Malilta kotoisin oleva Souleymane Cisse kertoo historiastaan ja elokuvistaan. Cisse ja Peter von Bagh ovat myös huumorilinjalla
- "Sen voi tarkistaa googlesta.
- Mutta minä asun aavikolla, ei siellä ole googlea"
Cisse on muutenkin vähän sellaisen vekkulin tapainen puhuja. Paljon sanaleikkejä, vitsejä, mutta kuitenkin rankkaa asiaa. Erityisesti minua koskettaa puhe ihmisoikeuksista ja rahan vallasta Malilla ja sen historiassa. Myöskin tarina siitä, miten Cisse on päässyt ainoana maasta opiskelemaan Neuvostoliittoon elokuvan tekoa ja miten hänet on myös elokuviensa vuoksi joutunut vaikeuksiin kotimaassaan. Hänen tekemisiään on useasti tarkkailtu, koska hänen elokuvansa ovat ottaneet kantaa. Kaiken tuon kertominen on kuitenin myös huumorin sävyttämää.
Tänä päivänä Malilla on kuitenkin vain yksi elokuvasali, jonne pääsevät vain rikkaat ja etuoikeutetut. Hänen lapsuudessaan elokuviin pääsi kuka vain ja se maksoi n. 5 rahaa, kun tänäpäivänä hinta on yli 20 00 rahaa. Aiemmin elokuvasaleja oli ympäriinsä, mutta ei enää. Hallinto ja juridiikka ajoivat salit alas ja näin elokuvat saatiin kiellettyä kansalta. Siitä tehtiin vaurauden merkki.
Malilla taas ei paljoakaan yhdysvaltalaista "paskaa" (PvB:n sanat) nähdä, sillä levitykseen tuodaan itse elokuvia. Aika paljon eurooppalainen väestö tuo omia elokuviaan näytille. Se jenkkiroska siis ei välity koko maailmaan
Lähdemme vähän ennen loppua, sillä seuraavan ohjelmanumeron tärkeys on suuri. Haluamme kahvit ja letut myös ennen sitä, sillä jostain syystä aamupäivisin on nälkä!

Ryysäämme kovalla vauhdilla lettujonoon, tilaamme ja hamuamme paikkaa. Näitä lettuja ei voi syödä seisallaan, sillä ne vain leviäisivät pitkin poikin. Kysyn eräältä pöydän vieressä seisovalta mieheltä, joka selkeästi a) etsii jotain ja b) varaa paikkoja mahdammeko mahtua pikaisesti syömään eväämme ennen seuraavan ohjelmanumeron alkua.
Hän kertoo, että mahdumme hetkiseksi kyllä syömään kun meillä selkeästi on kiire. Istumme ja syömme hiljaisuudessa. Mies soittaa jollekin.
- "No Mika tässä terve."
- "Niin, joo, Kaurismäen Mika"

Meinasi mennä lettu väärään kurkkuun.
Me ei tunnistettu Kaurismäen Mikaa.
Miten niin super- a!!
HALOO!!!

Nauramme itsellemme suunnatessamme jonoon.
Haluan olla tämän tapahtuman ensimmäinen jonottaja.

Kotimaisten tekijävieraiden keskustelupaneeli + Runoraati Paneeli on ilmainen ja telttaan mahtuu vain 200 ensimmäistä. Tämä on tärkeää.
Paneelissa on paikalla Anssi Mänttäri, Dave Berg, Otto Kylmälä, Zaida Bergroth, Elina Knihtilä, Jan Forsström, Dome Karukoski ja Irina Krohn. Juttua vetää Liselott Forsman.
Keskustelun aiheena on elokuvantekijöiden tekemisen palo. Puhutaan rahasta. Sen merkityksestä ja miten tässäkin maassa tehdään paljon pienen budjetin elokuvia. Samon elokuvia ilman rahaa. Miten Hyvä Poika - elokuva lähti siitä, että ei oikeasti ollut yhtään rahaa, kun päätös kuvaamisesta tehtiin ja miten apurahat tulivat huhtikuussa, kun kesäkuussa alkoivat kuvaukset. Ja että miten Napapiirin sankareiden tekoa raha määritteli (sponsoreita Ruottista, joiden ehtona että sillä rahalla pitää kuvata ruotsissa ja editoida ruotsissa ja sama italialaisten kanssa ) tuotantoa pidemmällekin. Kun taas Dave Bergin elokuvassa ei ollut rahaa yhtään! Rahaa on tullut vasta kuvaamisen jälkeen, jolloin on päästy eroon veloista. Tämän kaiken oheen sitten liittyi keskustelu siitä mikä ajaa ihmiset tekemään elokuvaa, elokuvan ja teatterin eroista, tavoista vaikuttaa jne.
Yksi keskustelun parhaimpia hetkiä oli kuitenkin Domen, Elinan ja Anssin puheenvuorot siitä, miten nuorten tilanne tässä maassa on huolestuttava. Kouluttaudutaan työttömiksi, koska yhteiskunta pakottaa, haetaan minuudelle oikeutusta vääristä paikoista, koska pidetään sitä jotenkin "hienona" ja tuhotaan oma ura ennen kuin mitään on edes päässyt alkuun. Ainakin näistä näkökulmista, joita hekin kaikki edustavat.
Kieltämättä sitä ajautui itse pohtimaan omaa tilaa ja sitä, että missä sitä oikein mennään. Mitä mä haluan - suht nuorena - tehdä elämässäni. Mikä on mun sisäisen intohimon syvin palo?

Tästä hyvin kevyestä keskustelusta siirryimme Minna Joenniemen alustukseen runoraadille. Runoraadissa esiteltiin 5 mykkäelokuvaa, joiden kommenttiraitana toimivat Anna Paavilaisen ja Samuli Niittymäen lukemina eri tekijöiden runot, jotka oli valittu aiemmin.

Yksi elokuva + runo oli ihan toimiva ja loput ei.
Sitä keskittyi enemmän joko vain runoon tai elokuvaan, ei molempiin. Paula Vesalan tekemä "laulu" oli aivan kamala ja mietin, että kuka ne PMMP:n biisit sitten oikeastaan tekeekään. Vai oliko vikana vain Paavilainen
Jotenkin se vaan tökki todella pahasti että runoilla yritettiin alleviivata filmejä, eikä suinkaan toimia niiden kanssa yhdessä. Jooei. Enkä mä kyllä sitä runoraatiakaan ole sieltä töllöstä koskaan tajunnut

Tultiin ulos keskustelusta. Oltiin häkeltyneitä. Itse olin myös vielä enemmän siinä omassa pohdinnassa.
Ison teltan jono Le Havreen oli valtava! Seuraavan elokuvan alkuun olisi monta tuntia. Lähdimme kylille. Kävimme kahvilla, syömässä naposteltavaa ja ihan vain ottamassa iisisti. Alueella oli taidenäyttely, jonka kiersimme myös. Ihan mielenkiintoista, mutta ei sykähdyttävää.

Seuraava elokuva oli aamukeskustelussa olleen Cissen work.
Elokuva kertoi afrikkalaisesta elämästä työssa ja työelämässä tehtaalla. Porvariston tavoista ja ammattiyhdistysliikkeen noususta. Elokuvassa oli paljon mielenkiintoisia elementtejä ja hienoa näyttelijäntyötä. Myös miehen ja naisen kulttuurieroja ja kieltämättä salissa kuului huvittunut kohahdus repliikin
- "hän (nainen) luulee olevansa samanarvoinen kuin minä (mies) ja kuvittelee voivansa puhua minulle miten haluaa. Ei mitään kunnioitusta." jälkeen. Tämä nainen kuoli lopussa miehen käsien kautta. Eikä suinkaan siksi, että uskalsi puhua miehelleen kuin mies, eikä alistunut.
Hyvin koskettava tarina myös siitä, miten työelämä afrikassa toimi (elokuva oli selkeästi aiemmilta vuosikymmeniltä).

Tullessamme pois ja lähtiessämme kohti autoa kuulimme miten edellisen elokuvan päätökseksi isossa teltassa laulettiin Kansainvälistä. Sekin oli mykistävää - erityisesti sen vuoksi, että aamuun sisältyi se hallitusohjelma ja tulimme elokuvasta, jonka teemoihin Kansainvälinen sopi äärimmäisen hyvin.

Illalla katsoimme televisiota tyhjentääksemme päätä.
Nukahdimme molemmat sohvalle arviolta 10 minuutin katsomisen jälkeen.
Ei uskoisi elokuvien katsomisen olevan näin raskasta. En jaksa edes ajatella mitään. Pää lyö tyhjää, mutta onpahan valoisaa. Nautin siitä iltaisin. Nukahdan ennen kuin pääni koskettaa tyynyyn. Olen niin poikki.

[Kibaya]

(halusin, että Sunnuntain matkaraportti on se 1000:s viesti )

Unohdettu pätkä lauantai 18.6. päivältä!

Elokuvatekijöiden tapaamisen ja Cissen workin välissä on pätkä aikaa. Lähdemme Luostolle! Ihan tosta vaan toinen matkapuoli käskee hyppäämään autoon ja suuntaa ajokin nokan Luostolle.
Tunturi!
Matkalla ihastelen maisemaa. Kaunista on, on niin kaunista. Lampi ennen itse tapahtumakeskusta osuu minulla johonkin tunteeseen. Meinaa tippa tulla linssiin. Tunturi on komea ja kaunis. Ihailtava! Siitä on aistittavissa liikettä, lämpöä ja voimaa. Seison sen juurella hetken ja vain katson sitä. Katson pelkästä katsomisen riemusta ja jos tunturia voisi halata, tekisin sen heti. Olemme samalla aallolla - minä ja se.

Luostolla on myös matkapuolen tutun pitämä kahvila. Pistydymme siellä. Tuhlaan roposia turistipostikortteihin, joista kaksi lähetän Tuusille Poron ja karhun. Jutustelu on mukavaa ja miellyttävää. Ajan kulua ei huomaa.
Matkapuoli haluaa vielä käydä ametistikaupassa. No, käymme. Ostan pikkuisen ametistin lompakkooni. Laitan sen Tuusin kuvan viereen. Nyt minulla ja Tuusilla on yhteinen kivi. On vähän ikävä sitä pirulaista siellä korvessa. Se olisi niin ihmeissään.

Ajamme takaisin Sodankylään täydessä hiljaisuudessa. Tunturi vaikutti.
Sitten menemme sinne elokuvaan, Work.



Sunnuntai 19.6.

Herään aamulla ennen kelloa. Kahvi on valunut ajat sitten, matkapuoli hörppii kupistaan ja lukee netistä lehteä.
Tänään on viimeinen päivä elokuvaa. Siinä ajatuksessa ei voi viipyä, sillä en haluaisi lähteä vielä.
Toki arki on pohjoisessa "aivan sama kuin etelässä", mutta valo ei. Kieltäydyn ajattelemasta pimeyttä nyt, kun ulkonakin sataa.
Koko pohjoinen valtakunta on avautunut minulle uusin silmin.

Nirhin aamupalani apetta hiljaisena. Matkapuoli paukauttaa koneen kiinni ja hihkaisee iloisena "nyt lähdetään". Tommonen se sitten on innostuessaan. Naurahdan ja mietin, että hänellä lie joku mahtava idea, mutten kysy mitään - ei siitä olisi hyötyä. Saisin ehkä korkeintaan naurua osakseni.
Puen pikaisesti päälleni. Puen enemmän, koska olen varma paleltumisestani. Ulkonakin kun kerta sataa.

Sade itsessään ei ole kuitenkaan kylmä. Mutta kaikki muu on.

Autossa ajamme ensin sityyn ja hiippailemme turisti-kaupan luona josko se olisi auki. Onhan se!
Olemme ainoat kaupassa, kunnes sinne pelmahtaa muitakin. Tämä on ilmiö, jolle nauramme lähes jatkuvasti. Menemme paikkaan x, jossa ei ole ketään ja kohta se on tulvii väkeä. Kai se johtuu siitä, että olemme niin hiljaisia, hmm.. !

Nomutta kuitenkin. Pitkällisen pohdinnan jälkeen ostan kaksi tuliaista. Hienoa, hienoa.

Tämän jälkeen kuljettaja suuntaa auton nokan kohti Pohjoista. Pidämme kelloa koko ajan silmällä, sillä ensimmäinen elokuva alkaa 12.45. Niin, puolelta ollaan viimeistään takaisin!
Poroaitaus, poro (!), tie, maisema ja lopulta suoaukea vilistävät siinä ohi. Käännymme ajoissa, mutta en saa suomaisemaa irti verkkokalvoilta. Rintalastan alla painaa ja tiedän mikä se on. Se on itku. Itkettää niin perkeleesti, mutta en itke. En anna itseni itkeä missään autossa! Pirulauta! Palaamme täydessä hiljaisuudessa ja kipitämme elokuvapaikalle. Hitsipilli se alkoikin puolelta. Onneksi kello on puoli ja pääsemme juuri ja juuri saliin. Se on aivan täynnä!

Sillä:
Bergroth - Hyvä Poika.
Paikalla on koko näyttelijäkaarti ilman Knihtilää.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja on myös.
Alkuun on lätisty jotain, mutta en tiedä yhtään että mitä. En malta odottaa.
Yleisö reagoi todella voimakkaasti HP:n tapahtumiin. Useille vitseille nauretaan. (Alastomuudelle nauretaan ) Ilmeistä on, että äitiä kritisoidaan toimistaan ja Poikaa ymmärretään. Mikään ei muutu. Elokuva on edelleen hämmentävä. Väkivaltakohtauksessa yleisö kohahtaa. Kuulen takaa kuiskauksen "onko tämä todellista?". Mietin samaa itsekin.
Hyvä Poika näyttää minulle uudet kasvonsa elokuvamaailmasta. Teknisen puolen. Niin konkreettisen teknisen, siis kamerat, äänet, valot kuin näyttelijäteknisen myös. Tykkään aivan mielettömästi muutamista kohtauksista ja pidän itseäni hulluna. Lähteä nyt katsomaan elokuvaa, joka vaikuttaa minuun syvällä. Ja vielä viimeisenä päivänä. Matkapuoli ei onneksi istu vieressäni.
HP:n jälkeen seuraa keskustelua tekijöiden ja yleisön välillä.
Minua huojentaa, että elokuvan nuorinta poikaa on suojelu väkivallalta. Hän ei ole ollut niissä kuvauspaikalla pahimpia otoksia tehdessä.
Häntä on myös suojeltu koko tekijäkaartin toimesta. Se on hyvä, sillä katsottuaan elokuvan uudestaan huomaa miten häiriintynyt se on. Ja miten siellä häiriintyneisyydessään ihmiset yrittävät selvitä.
Miten kaksi yksinäistä yrittävät löytää toisensa, mutta kommunikaatio ei toimi ja kaikki räjähtää käsiin.
Keskustelu on avartava ja keventävä myös. "Unto" on kirjoitettu erään oikean pojan pohjalta, siis luontokuvaaja-dokkari-pojaksi. Luonto- ja hyönteiskuvat ovat myös oikeasti hänen esikuvansa kuvaamia. Se on hienoa! Zaida Bergroth kertoo muutenkin enemmän syitä sille, miksi tämä elokuva on tehty. Miksi juuri tästä aiheesta halutaan kuvata näin voimakassävyinen kuva.

Poistuessani salista olen hämmentynyt, mutta myös huojentunut. Istun hetken aikaa kostealla kivirappusella ja vain tuijotan eteeni.
Näen Bergrothin ja muun porukan ( Vuokko Hovatta ) muutaman askeleen päässä. Intuitioni sanoo "mene". Kiitän Bergrothia elokuvasta. Kerron myös molempien katsomiskokemuksien hämmenyksestä (myös Pascalin hämmenyksestä...) ja siitä, miten toinen kerta avaa jotain uusia kulmia ja varsinkin Sodankylän kontekstissa. Keskustelu kestää ehkä 4.5 minuuttia.
Bongaan matkapuolen toiselta puolen katua ja kiittämisen jälkeen poistun Bergrothin seurueen luota.

Matkapuoli ei tykännyt elokuvasta. Hänen mielestään se oli kliseinen ja ennalta-arvattava. Ei mitään uutta, koska tuollaisia dekkareita on tullut luettua satoja. Mielipiteemme eivät kohtaa. Olen ehkä pettynyt, sillä en osaa kuvailla hänelle mikä siinä tarkalleen minuun vetoaa. Toki oidipus-kompleksi on käsitelty aihe. Toki tekniset asiat ovat hänestä hyviä pointteja, mutta emme vain pääse samalle kanavalle tämän suhteen .

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives on seuraava elokuva. Se on Thaimaalaisen ohjaajan Weerasethakulin Cannesissa viime vuonna palkittu pätkä.
Olen ehkä liikaa kiinni Hyvässä Pojassa, sillä en alkuun tajua ollenkaan mitä tapahtuu.
Vanha äijä on kipeä ja yhtäkkiä ympärillä on kasa haamuja. Sitten ne haamut katoaa. Sitten tehdään töitä. Sitten ne haamut tulee taas. Sitten kävellään mettässä. Mitä hel-vet-tiä! Sitten alkaa kuitenkin avautumaan. Thaimaalaista kulttuuria tuodaan enemmän auki - ainakin siltä tuntuu.
Tätä elokuvaa on vaikea sanallistaa. Siinä on väriä, rauhaa, kuolemaa ja asioita jotka eurooppalaisessa elokuvassa tehtäisiin tehostein. Tässä ei. Elokuva on mielenkiintoinen ja erilainen. Puhetta itseään on kovin vähän, mutta eleitä ja merkityksiä sitäkin enemmän.
Huomaan pitäväni kummitus- ja haamu-ajattelusta. Miten jo kuollut, "vanha ystävä" johdattaa kuolemaa tekevän rauhaisaan paikkaan ja kuolema on rauhaisa tapahtuma. Kuolemaa kuvataan vain askeleena eteenpäin ja matkan jatkamisena. Ahdistus lipuu pois ja rauhoitun elokuvan aikana suunnattomasti. Tulee osittain sellainen "life as it should be"-tunne, mutta siitä jää uupumaan paljon.
Hieno kokonaisuus, jossa on myös huvittavia piirteitä. Vähän sarjakuvamaisia tapoja kuvata asioita.

Seuraavan elokuvan alkuun n. 3 tuntia.

Sunnuntai-iltana Sodankylässä esitetään vielä yleisön toiveuusinta. Tällä kertaa se oli Mika Kaurismäen Mama Africa, johon olimme ostaneet liput jo edellisenä aamuna

Siis kolme tuntia aikaa. No.. jos vaikka syötäisiin! Kiersimme noin puolitoistatuntia pohtien mitä haluamma ja mihin menemme.
Lopulta päädyimme kaikkien miljoonien keskustelujen jälkeen linja-autoaseman kahvioon
Lapinukon keitto on taivallista
Ruoka on niin hyvää, että olemme taas vaiti! Aivan käsittämätön makuelämys!

Kokonaisuudessan koko odotteluaika kuluu tuossa kahviossa. Pieni Mikko-poika viipottaa menemään ja viihdyttää kaikkia kahviossa olevia. Mukavaa ja leppoisaa olemista
Pihalta lähtee kolme bussilastillista ihmisiä. Tuntuu levolliselta ajatella, että meidän ei tarvitse lähteä tänään. Me lähdemme aamulla ja saamme ajaa rauhassa kotiinpäin.

Tallustelemme hitaasti takaisin elokuvateatterille.

Mama Africa. Mirim Makebasta tehty dokumentti.
Se Kaurismäki hiipii viimeisenä sisään. Nyt tunnistan hänet kyllä.
Mama Africa on hienoa musiikkia, järkyttävä ja todellinen tarina yhden ihmisen kohtalosta, Etelä-Afrikan historiasta ja ihmisistä.
Etelä-Afrikan historia kun kuitenkin on verinen ja rasistista taistelua. Sitä on myös MA:ssa.
Dokumentissa valoitetaan myös Makeban taustaa ihmisenä, äitinä, isoäitinä. Se on kaunis tarina.
Musiikin historiaa käsitellään myös vahvasti ja hämmästyn että miten paljon dokumentti sisältää tuttua musiikkia.

Tämä on niitä, joita ihmisten pitää nähdä itse. Katsoa se avoimin mielin ja yrittää ajatella pois omasta elämästä, pois omasta itsestä.
Miltä tuntuisi elää maanpaossa, kun kotimaahan palaaminen on kielletty. Kahdesti. Kun omaa väestöä istutetaan vankilassa ei mistään syystä ( Nelson Mandela ). Miltä tuntuu, kun maan ovet avataan ja voi palata kotiin. Kotiin, johon ei ole ollut mahdollista palata yli 20 vuoteen. Kotiin, maahan, jossa oma äiti on ollut haudattuna pitkään, eikä itse ole kertaakaan käynyt haudalla.
Esityksen jälkeen aploodit raikuvat salissa. Itken. Niin tekee matkapuolikin.
Tämä on kaunis päätös näille festivaaleille.

Casa Villaan päästessämme suunnittelemme kuitenkin jo kotimatkan reittiä.
Varmistamme missä on taloyhtiön roskikset ja törmäämme koiranpentuun ja ulkoiluttajaan
Koiranpentu on villi ja vauhko ja innoissaan meistä. Se hyppii ja ottaa naskalihamapaillaan kädestä kiinni. Voi, voi sitä riemua!
Housuni likaantuvat, mutta se ei haittaa. En aio laittaa farkkuja jalkaani kotimatkalle. Ihana pieni koiruli.

Laittelemme itseämme katsomaan taas televisiota. Sieltä tulee Wallander. Matkapuoli nukahtaa aika pian, mutta minä katson sen loppuun. Älkää toki kysykö mitää siinä tapahtuu. En minä muista!
Illalla paistaa aurinko.
Makaan ja tuijotan valoa kunnes nukahdan.

[Kibaya]

Last one.

Maanantain 20.6.

Nyt soimassa on myös oma kello.
Herään kuitenkin jo seitsemältä ensimmäisen kerran.
Painan pään tyynyyn ja nukahdan vielä hetkeksi.
Herään ennen kelloja kamalaan vessahätään.

Haikeuttaa. Hörpin kahvia sekalaisessa tunnelmassa. Katselen ulos ikkunasta ja yritän painaa kaiken mieleen. Kaiken sen valtavan upean tunnelman, jonka olen täällä löytänyt itsestäni.
On ollut kivaa, haastavaa, opettavaista ja rauhaa. Sitä erityisesti. Rauhaa itselleen, rauhaa ympärillä, ripauksella magiaa. Tuijotan ulos ja ymmärrän niitä kaikkia jotka tänne palaavat uudestaan. Niitä, jotka hylkäävät etelän kiireisen ilmapiirin ja muuttavat tänne.

Kaikki tavarani ovat levällään pitkin Casa Villaa.
Matkapuoli pakkailee omiaan rauhassa ja hyräilee. Hänen asenteensa kotiinpaluun suhteen on toisenlainen. Tiedän, vaikka emme ole puhuneet sanallakaan koko aamuna. En usko että jos hän ajattelisi nyt samalla haikeudella, että olisimme edes lähdössä kotiin. Siksi emme puhukaan. Molemmilla on tilaa yrittää sivuttaa oma haikeutensa ja suunnata ajatukset kohti kotia. Teatterikoira odottaa häntä ja kissat minua.

Saan tavarat pakattua ja tarkistan vielä Casa Villan, että se on suurinpiirtein samassa kunnossa kuin saapuessamme. En enää muista missä asennossa verhot olivat, mutta toivon ettei sillä ole merkitystä. Voi olla, että Casa Villan omistaa lynkkaa minut tulevaisuudessa ( ). Kiitän asuntoa ja poistumme. Pakkaamme tavarat autoon, viemme roskat. Tuuli hivelee vielä kerran poskea ja liikkuu pitkin puiden latvoja. Sataa vettä, mutta niin sataa sisällänikin. Kuin jossain utopiassa nousemme samalla hetkellä autoon. Pam. Kotia kohti.

Ajamme vielä Sodankylän läpi ja huikkamme "momoi, ensi vuoteen!" huudot.
Ajamme Kitisenjoen yli kohti Kemijärveä En ensin edes tajua sitä, mutta tajutessani käsitän myös että siellä on siis uudet maisemat! Kemijärvi , Kuusamo ja niin edelleen

Ensimmäisenä Kemijärvi!
Voi jestas! Niin kaunista, niin kaunista!
Matkapuoli ajaa tahalteen Taivaan Tulien poliisilaitoksen ohi ja nauramme hieman. Myös baari, hotelli Kemijärvi ja kahvila on samalla tiellä. Pysähdymme kahville toiseen kahvilaan ja seuraamme ympärillä olevia ihmisiä. Meidät tunnistetaan turisteiksi aika pian ja juttelemme mukavia muutaman ihmisen kanssa. Sitten taas nokka kohti kotia.
Tai Kuusamoa.
Kemijärven jälkeen tulee kuitenkin kohta, missä Matkapuoli käskee kaivamaan kameran. Kuvaan minkä ehdin ja saan siitä huimaavasta maisemasta ehkä muutaman onnistuneen kuvankin.
Tunturit ja vettä
Pakahdun siihen paikkaan. Melkein itkettää, mutta ei ihan. Ei ole sanoja kertomaan niitä ihon alaisia väristyksiä siinä hetkessä. Kai se on jotain elämää suurempaa, kun se niin vaikuttaa.

Aika pian tulee Ruka. Tipahtelen taas. Vaikka paikalla on turismia ja se on hyvin näkyvissä nautin ympäröivästä maisemasta suuresti. Nopeasti se on myös ohi.
Kuten elämäkin. Niistä molemmista pitää nauttia nyt. Tässä. Eikä miettiä mitä voisi tai olisi mahdollisesti voinut tehdä - joskus. Imen itseeni sen sateisen maiseman, tuoksun ikkunasta ja kaiken.

Juttelemme niitä näitä, mutta selkeästi molemmat ovat vaisumpia kuin menomatkalla.
Kaivan ipodin ja kuulokkeet. Kuuntelen hieman Heli Kajoa ja tuijotan ulos ikkunasta. Haikeaa on. Karu maisema lisää haikeutta itseään. Koen suurta halua hypätä auton kyydistä ja lähteä juoksemaan suolle.
Haluaisin myös huutaa ja kiroilla.
Teen sen kaiken mielessäni.

Ajaa posotamme eteenpäin. Tauot ovat pikaisempia mitä mennessä.
Päämääränä on Kuopio ja matkapuolen veljen koti.

Siilinjärvi. Ahaa, se on siis täällä ja siellä näyttää tältä. Okeih.
Iisalmi.
Kummitäti asui aikoinaan siellä. Lienee kuollut jo, en tiedä. Ei ole mitään yhteystietoja olemassa.
En edes nimeä muista. Hävettää hieman. Mutta vain hieman. Such is life.
Iisalmesta Kuopioon on taas niitä matkoja kun tuntuu ettemme ole ikinä perillä.
Puijon torni on hämmentävän näköinen tiellepäin

Viivymme Kuopiossa sen verran, että alkaa hämärtää. Tippa kihoaa linssiin, sillä kaipaan valoa. Tässä se sitten on. Tähän tottuminen vie aikansa. Koen kulttuurishokkia valon kanssa. Piiskaan siitä itseäni.

Kuopiosta pasatamme suoraan ja pitkään pysähtymättä. Jossain ties missä ennen Lahtea pysähdymme tankkaamaan ja ehdimme saamaan huoltoasemalta viimeiset kahvit ja leivät/pullat. Pitävät meille paikkaa minutin ylimääräistä auki, kun huikkaamme tulevamme Sodankylästä. Ulkona venyttelen ja käytän mielikuvaharjoitteita kivuttomuuden eteen. Hermo on herkässä ja se ärsyttää vielä lisää.
Venyttely onneksi helpottaa ja pohkeiden sykkiminen vähenee. Hypin ja hölkkään matkapuolen tankkaamisen ajan ja mietin, miten hyvin kroppa kuitenkin sitten on kestänyt kaiken. Miten reilassa on myös mieli. Olen itseeni tyytyväinen ja matka jatkuu.

Alkaa vaikein osuus.
Hämärä on lisääntynyt ja yritämme jutella siitä.
Matkapuoli kysyy edellisen illan Wallanderia
Yritän kaivaa muistista niitä asioita joita siinä oli. Jotain jalkapallokenttää ja ruumiita
Lopulta toteamme yhdessä nauraen että ehkä se wallander pitää lainata kirjastosta ja katsoa uudestaan.
Eikä aikanaan pistää mua katsomaan ja muistamaan mitä siinä tapahtuu!
Tunnelma vapautuu ja höpöttely jatkuu.

Jestas että väsyttää.
Ei ihme, kello on lähempänä kahtatoista.
Yritän hillitä väsymystä, sillä matkapuoli on varmasti yhtälailla väsynyt.

Hollola.
Pikajuna Hollala - Lahti on laulahdettava taas. Stella. Impro.
Tajuan ymmärtäväni asioita, joita en ole aiemmin edes ajatellut. Vielä matkan tässäkin vaiheessa minulle aukeaa uusia asiota.
Paine rintalastan alla muljahtaa. Mutta keskityn siihen että ulkona on hämärää. Sen pitämiseen loitolla.

Lahden moottoritie alkaa ja huomaan kaipaavani toisenlaisia maisemia
Tiellä on kovin hiljaista ja me ajamme kovaa.
Tuskan-tunti on taas vaikein.

Laskemme montako tuntia ajoimme.
Selkä huutaa!

Kotipihalla iskee valtava ikävä karvanaamoja.
Lätisemme niitä näitä ja kiitän matkasta - mahdollisuudesta.
Matkapuolen silmistä kuvastuu syvä ymmärrys.
Halaamme ja hän jatkaa matkaansa vielä hetken, kotiinsa.

Vedän eteisessä syvään henkeä.
Avaan oven. Olen kotona.
Kissat ryntäävät vastaan. Kaikki kappaleet. Tervehdin heidät heti.
Shinyalta saan tassusta. Ettäs kehtasin olla poissa.
Vessassa Shinya tönii päähän, Nellu tuijottaa ovella ja Myyy kiehnää jalkoja.
Joo, mulla oli ikävä myös

Annan misuille ruokaa, katson postin ja katson ulos.
On niin pimeää. On niin.. erilaista.
"Mjau" sanoo Nellu.
Koppaan kissan syliin ja halailen. Nellu ei siedä sitä, mutta ei pyristele pois.
Väännän verhot takaisin kiinni, kaivan kaapista yöpaidan. Matkalaukku jääkööt eteiseen odottamaan.
Makuuhuone.
Vilkaisen sänkyyn ja saan sätkyn.
Sen värit ahdistavat ja tuskastuttavat. Revin vanhat lakanat irti, kaivan uudet ja vaihdan ne pirulaiset.
Tämä sattuu selkään vielä lisää, mutta en välitä.
Tasaisempi värimaailma on parempi. Vaaleat sävyt ja miellyttävämmät tyynyliinat. Ei punaista, mustaa, eikä tummaa. Liila on ainoa väri, jonka jätän, sillä sitä on samaa sävyä useammassa kappaleessa. Muutoin on beessiä ja luonnonvaaleaa.
Olen tyytyväinen suoritukseeni.

Kissa hyppää kainaloon ennen kuin ehdin painaa pään tyynyyn.
En laita valoja. En aio lukea.
En edes avaa radiota.
Kuuntelen asunnon ääniä ja olen miettimättä mitään.
Tuijotan eteenpäin ja kuuntelen kissojen hengityksen ääntä. Myyy pesee mun varpaita.
Neleya tuhisee ja Shinya on kietoutunut käteni ympärille.

Tuntuu kuin olisin ollut kuukausia poissa.

Sodankylä. Kiitos.
Palaan ensi vuonna.

[marenkienkeli]

Jatkan vihdoin ja viimein kirjoittamista Rauman reissusta. (Vapaapäivä. )

pe 17.6. - tapaaminen isän serkun kanssa

Perjantaiaamu alkaa takkuisesti. On vaikea päästä ylös. Käyn aamupalalla ja lähden kävelemään kohti työpaikkaa. " Ai, niin isän serkulta oli tullut viesti." Luen viestin läpi ja kerron todellakin olevani maisemissa. Yllättävää, miten kaikkialta löytyy tuttuja. En tiennyt kyseisen henkilön asuvan Raumalla. Illalla tapaamme pitsan merkeissä. Rivierassa on mielettömän hyvät pitsat. Valitsin listalta "37. CHEVRE" (Tomaatti, juusto, vuohenjuusto, parsa, kaltattu tomaatti, oliivit, sipuli, basilica). Vaihdoin tosin oliivit rucolaan. Meinasi mennä pasmat sekaisi, kun kysyttiin, mitä haluan oliivin tilalle. En ollut ollenkaan varautunut siihen, että saisin samaan hintaan jotain tilalle. Ja pitsa oli todellakin aivan mahtavaa. Melko rasvaista tosin, mutta hyvää. Ruokaseuran kanssa on oikein mukavaa jutella. Juttelu sujui hyvin, vaikka ikäeroa taitaa olla noin 20 vuotta - ehkä enemmänkin - ja edellisestä tapaamisestakin on reilu 10 vuotta.

Ruoan jälkeen kävimme isän serkun kodissa. Sain kasan Rauman karttoja ja muuta materiaalia Raumasta. Lisäksi sain lainaksi pikkuserkkuni polkupyörä, sillä hän ei sitä tarvitsisi mökkeillessä. Vastineeksi lupasin kastella heidän tomaattinsa, kun toisin pyörän takaisin. Talo oli oikein nätti. Pyörän satulan noston jälkeen lähdimme polkemaan kohti vanhaa kaupunkia. Torin laidalta löytyi kiva kahvila, jossa joimme pienen pannullisen minttuteetä ja söimme leivonnaiset.

Tiemme erkanivat hotellini luona. Hän lähti kiireesti kauppaan ja minä suuntasin hotellihuoneeseen. Ajatuksena oli lähteä pyöräilemään vielä samana iltana, mutta sade muutti suunnitelmat. Edessä oli taas kerran ilta tietokoneen kanssa.

la 18.6. - töitä, pyöräilyä, lukemista ja taivaallista ruokaa

Töitä oli lauantainakin. Onneksi vain 5 tuntia. Pyöräilemään olisi tehnyt mieli, mutta sateisesta säästä johtuen sulkeuduin hotellihuoneeseen lukemaan. Avasin siis kolmannen Potterin kannen ja päädyin taikamaailmaan useammaksikin toviksi. Välillä olin tietokoneella, mutta ilta meni pitkälti Potterin. Välillä, kun ei satanut, kävin kuitenkin pienellä pyörälenkillä. Iltaan kuului oleellisena osana kuitenkin myös Jukola. Sitä jaksaa ihmetellä, miten sitä jaksaakin aina innostua Jukolasta, vaikka muuten suunnistus ei kiinnosta. Seurasin tuttujen suunnistusta tietokoneen väliajoista ja kärkijoukkueita tv:stä. Gps-paikantimet tuovat aivan uusia ulottuvuuksia suunnistukseen. Nukkumaan menin taas kerran kärkijoukkueiden 4. osuuden aikana. Ei vaan jaksanut pysyä hereillä.

Illallisella kävin Vanha Nyyper -nimisessä ravintolassa. Söin pitkän kaavan kautta. Alkuruuaksi tilasin kesäisen salaatin. Salaatti oli todella hyvää ja olin jo tässä vaiheessa tyytyväinen siihen, että menin Vanhaan Nyyperiin syömään. Pää ruuaksi tilasin Nyyperin paahdettua maksaa ja pekoni-sipulipaistosta. Yleensä en juurikaan pidä pekonista, mutta maksan kanssa se sopii todella hyvin. Annos oli runsas ja sisälsi edellä mainittujen aineksien lisäksi muusia, puolukkahilloa ja paistettuja kasviksia. Maksaa oli runsaasti. En edes jaksanut ihan kaikkea syödä. Totesin kuitenkin, että paistettu maksa on enemmän mun juttu kuin paahdettu. Vaikka olinkin tässä vaiheessa jo todella täynnä, päätin kuitenkin tilata jälkiruokaa. Piparminttujäädykettä ja suklaa-shotti oli oivallinen jälkiruoka. Jälkiruuan jälkiruuaksi join vielä rommitotin (joka muuten oli todella rommisen makuinen verrattuna siihen, mitä ne yleensä ovat. Ruuan jälkeen lyllersin hotellihuoneeseeni. Olo oli todella täysi.

muoks. Väärän päivän ruuat lipsahtivat lauantaille.

[marenkienkeli]

su 19.6. - taidetta ja paikallista perinneruokaa

Sunnuntaina heräsin taas kellon soittoon. Piti varmistaa, että heräisin ajoissa aamiaiselle. Kyseessä kun oli ainoa päivä, jolloin en joutuisi aamupalan jälkeen kiiruhtamaan töihin. Normaalista poiketen söin aamiaisella jopa paistettua kananmunaa.

Aamiaisen jälkeen seurailin vielä hetken Jukolan tilannetta (kaikki tutut joukkueet eivät vielä olleet maaliin päässeet), minkä jälkeen suuntasin Rauman taidemaailmaan. Ensin olin suunnitellut meneväni Rauman merimuseoon, mutta Rauman taidemuseo vei voiton. Ja onneksi vei. En totisesti joutunut pettymään!

Maksettuani sisäänpääsymaksun, sain panttia vastaan mukaani kuulokkeet, joiden avulla sai kuunnella esittelyjä tauluista. Alakerrassa ja osittain yläkerrassa oli Vexi Salmen taidekokoelta. Kokoelma oli monipuolinen. Osa teoksista ei puhutellut yhtään, mutta osa oli todella taidokkaita ja hienoja. Vexi Salmen kokoelman tauluesittelyt oli puhunut Vexi Salmi. Niistä en valitettavasti saanut paljon irti. Tove Janssonin taulut olivat pienoinen pettymys. Mutta kyllä hän silti pysyy edelleen kirjailijaidolinani. Yllättävä juttu oli eteistila, jossa sai kuunnella Vexi Salmen sanoittamia kappaleita. Muun muassa Kirkaa jäin toviksi kuuntelemaan.

Vexi Salmen kokoelmasta erottui selkeästi muutamia lempiteoksia. Eräs lempiteoksistani käsitti 4 mustavalkoista kasvokuvaa 4:stä pikkutytöstä. Kauempaa katsoin, että kyseinen teos koostui valokuvista. Kun menin lähemmäs, huomasin, että kyseessä olikin ristipistotyö. Todella pieniä pistoksia ja osittain oli saatu kuvaan jopa kolmiulotteista vaikutelmaa. Vau! Samassa huoneessa oli myös suurikokoinen valokuva, jossa nainen makasi laiturilla veteen kurkottaen. Alaosaa naisella ei ollut päällään. Voi, miten kaunis se olikaan. Niin kaunis alaselän kaari! Yläkerrasta löytyi kaksi muuta kokoelman suosikkiani. Toisen teoksen nimi oli kaksi pöllöä. Kyseisessä teoksessa oli kaksi vanhaa sahaa, jotka totisesti muistuttivat kahta pöllöä. Oli korvat ja silmät ja pyrstö. Siivet oli lisätty maalilla. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Viimeinen neljästä kokoelman suosikkiteoksestani on teos, jossa oli ilmeisesti jostain valkoisesta massasta tehty jalan luuranko nilkasta alas päin. Teoksessa oli käytetty myös hiekkaa. Vaikea selittää, mutta teos oli hieno.

Yläkerrassa oli myös museon pysyvä näyttely. Taulut olivat huomattavasti vanhempia kuin Vexin kokoelman taulut. Jokainen taulu oli todella taidokas ja istahdin useammaksi toviksi tuijottamaan Kööpenhaminan satamaa kuvaavaa taulua. Aivan mahtava taulu! Myös omituiseen muotoon kasvanutta puuta kuvannut teos oli puhutteleva.

Näyttelyn kohokohta tuli kuitenkin viimeisenä. Taulu oli jo itsessään puhutteleva. Pieni tyttö laittaa jalkaansa raidallista, kärjestä rikkimennyttä sukkaa. Hyvin kaunis taulu. Sitten kuuntelen, mitä taulusta on kerrottu. Näin se alkoi: "Jos nurkassa oleva keinutuoli on vapaana, voit istua siihen ja kutoa." "Miten niin kutoa?" Silloin huomasin maassa edessäni korin, jonka päällä oli kaksi kerää lankaa - tismalleen saman väristä kuin tytön sukka - ja aloitettu sukan varsi. Itkuhan siinä meinasi päästä. Poimin lankakerät ja neulomukset käteeni, istuuduin keinutuoliin ja kudoin kierroksen "tytön uusiin sukkiin". Tuo jos mikä puhutteli minua. Onneksi kyseessä oli viimeinen taulu. Kokemus oli jollain tavalla niin puhutteleva, että en voinut enää palata muiden taulujen luo, vaan suuntasin pois näyttelystä - hymyssä suin. Kehuin neulomisideaa myös pääsylippuja myineille tytöille. Ihanaa!

Lähdin kävelemään päämäärättömästi pitkin vanhan kaupungin katuja. Niin kaunista, niin ihanaa. Huomasin sattumalta erään rakennuksen ovessa julisteen, jossa kerrottiin sisällä olevan tilkkutyönäyttely. Menin sisään ja katselin työt läpi. Jostain syystä ne eivät juurikaan puhutelleet. Sen sijaan saman henkilön tekemät nahkalaukut olivat todella hienoja! Sellaista minäkin olisin mielelläni käyttänyt.

Sitten jatkoin taas kävelyä ja päädyin lopulta hotellille. Kohta alkoikin sataa, joten lueskelin Potteria ja odottelin parempaa säätä, jotta voisin mennä syömään kastumatta.

Suuntasin ravintolaan, jota olin jo aiemmin netistä katsellut ja jota isäni serkku minulle suositteli. Tavoitteena oli syödä paikallista perinneruokaa lapskoussia (joka tosin kyseisen paikan ruokalistassa kirjoitettiin "lapsskoussi"). Rosmariini osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi. Samaan hintaan kuin lapsskoussi olisi saanut lohikeittoa, jota minun teki kovasti mieli. Olin kuitenkin päättänyt, että lapskoussia pitää saada sinä aikana kun Raumalla olen. Valitsin siis kyseisen annoksen. Lisäksi annokseen kuului salaattia ja leipää. Erityisesti maltaita sisältänyt leipä vei kielen mennessään. Lapskoussi tuotiin pikaisesti eteeni. Ulkonäkö ei ollut mikään silmiä hivelevä, mutta se maku! Se oli todella hyvä! Pehmeää muhennosta, jossa oli ainakin perunaa ja ohuita soiruja lihaa. Perunan lisäksi siinä taisi olla muitakin juureksia, mutta en tunnistanut, mitä. Päällä oli kunnollinen määrä voisulaa. Ah, varsin herkullista ruokaa.

Ruuan jälkeen ostin torilta itselleni mansikkasorbetin ja suuntasin hotellille. Muutama minuutti sinne saapumisen jälkeen satoikin jo lähes kaatamalla.

Illalla luin loppuun Potterin.

ma 20.6. - ja taas sataa

Maanantai oli taas kerran sadepäivä. Pihalle en astunut kuin työmatkan ajaksi. Nysväsin hotellihuoneessa koko illan. Mitään ihmeellistä ei oikein tapahtunut.

ti 21.6. ja ke - viimeiset hetket Raumalla

Tiistain luvattiin olevan aurinkoinen ja olihan se. Töiden jälkeen olin hetken hotellilla ja lähdin sitten pyörällä kaupoille. Monenlaista alennuskolttua oli tarjolla, mutta mitään sopivaa ei löytynyt. Lisäksi suurin osa liikkeistä meni kiinni jo klo 18, joten en minä niihin ehtinyt, sillä olin töissä klo 17 asti. Siispä pyöräilin isäni serkun luo, palautin pyörän, kastelin tomaatit ja lähdin takaisin hotellille hiljalleen kävellen. Seuraavana päivänä olisi lähdettävä. Ilta menikin Fordella notkuessa ja tuskaillessa pakkaamattomien tavaroiden kanssa. Lopulta sain pakattua osan tavaroista. Osa jäi kuitenkin aamuun.

Keskiviikkoaamuna pakkasin loput tavarani, söin aamiaisen (hotelliaamiainen ) ja kävin töissä. Töiden jälkeen hain tavarani hotellilta ja lähdin kohti bussipysäkkiä. Matkalla kävin kuitenkin nappaamassa hetken mielijohteesta pienestä kahvilasta italialaista jäätelöä. Kohta olinkin jo laukkuineni bussipysäkillä. Känninen nainen kommentoi matkatavaroiden määrää ja laihuuttani. Kyseinen nainen tuli vieläkin kännisemmän miehensä kanssa samaan bussiin. Onneksi hän ei enää kommentoinut minulle mitään ja he jäivät pian pois bussista. Bussimatka sujui kahta lehteä, joita en ollut reissun aikana ehtinyt lukea, lueskellen. Olo oli hivenen haikea, mutta kyllä sitä jo odotti Miehekkeen näkemistä ja neljää vapaapäivää.

[Lyyra]

Villi Venäjä kutsuu!

Passi on, viisumi on, ja muutapa ei sit juuri tarvikaan. Matkaan lähdetään patikointimeiningillä, eli mukana koitetaan kantaa kaikki mitä tarvitaan. Yöpymiset joko teltassa tai jossain mökissä. Melkein toivoisin telttailua, koska pidän telttailusta. Tarkoituksena on käydä katselemassa koskimaisemia, ehkä oikeaa Salla-tunturia, ja suvun vanhoja (pre-talvisota) huudeja. Kassotaan sit, josko saan kehitettyä jonkinlaista matkarapsaa reissun jälkeen. (Ei kannata kyllä pidätellä hengitystä. )

[Pascal Lemoix]

Mulla seuraavat matkakohteet ovat Kristianstad ja Köpis Elokuun alussa räjähtää!

[marenkienkeli]

Saatan lähteä ulkomaille viikon kuluttua. Äkkilähtö olisi tarkoitus ottaa Miehekkeen ja tämän äidin sekä Miehekkeen äidin miehen kanssa. Kivaa! Kohde ei tosin vielä ole selvillä, mutta tärkein on hoidettu eli Miehekkeen äidin ja tämän miehen koirille etsitty hoitopaikka.

[Pvi]

Ai niin!
Mä lähden huomenna melkein niinkun työmatkalle.
Palkkaa ei tuu, matkatkin saa maksaa itse, mutta paikan päällä pitäisi saada jonkunlaisen patjan ja pienen kulhollisen keittoa päivittäin. Saattaapa olla leipäviipalekin keiton ohessa tarjolla.

Matkaan, matkaan!

[Emilia]

Ostin matkalaukun!

Perässävedettävä, kovakuorinen ja tummansininen. Kuva
Ainakin myyjä sanoi, että on hyvä. ( ) On ainakin viiden vuoden takuu.

[marenkienkeli]

Huomenna aamulla Wieniin.