luettu, luettavana, luettavaksi?

[Suvi]

Oon mä ainakin saattanut lukea jopa yhdessä illassa jonkun kirjan. Esimerkiksi yhden Karin Alvtegenin Dekkarin aloitin joskus ehkä kahdeksan aikoihin illalla ja olin lukenut sen joskus vähän puolenyön jälkeen. Ja esim. Harry Pottereita on tullut luettua yhdessä päivässä, siis yksittäisiä kirjoja, ei koko sarjaa.

Mutta se vaatii kyllä semmoisen tosi kiireettömän olotilan, esim. vapaapäivän, tai semmoisen päivän ettei vaihda yökkäriä pois ollenkaan, eikä tee mitään muuta kuin lukee.

[puolikarkea]

Meinasin tulla sanomaan, että Sookie Stackhouset on tosi nopeaa luettavaa, mutta taiskin olla kyse tuosta Hypnotisoijasta. 600 sivua neljässä tunnissa.
Heartless on jonkinlainen superkeijo.

[heartless]

Superkeijo. Kyllähän mä suht nopeesti saan kirjan luettua kunhan vaan sit keskityn pelkästään siihen lukemiseen. Kuten Suvi sanoi, vaatii tietyn mielentilan että saa sen hyvän lukemis-flown päälle, silloin kun uppoudun lukemaan en näe enkä kuule mitään muuta. Ehkä vähän rasittavaa kanssaihmisille.

[kermit]

Mikä vika minussa oikein on? Finlandia-palkitut kirjat ovat systemaattisesti sellaisia, että ne ovat mahdottomia lukea loppuun. Pirjo Hassinen kuulostaa takakannen kuvauksessa niin kiehtovalta, mutta itse kirjat ovat pitkäveteisiä ja painuvat usein ihan skitson puolelle. Kiitelty Mikko Rimmisen Nenäpäiväkin oli minusta tavattoman piinaavaa. Pitkiä pätkiä oli pakko hyppiä vauhdilla yli, kun mikään ei tuntunut kulkevan, etenevän eikä tekevän. Mikä siinä kirjassa on niin hyvää?

Sen sijaan aidon skitsot kuten Maarit Verrosen Karsintavaihe pystyy ahmaisemaan kertaheitolla. Viime kesänä luettu Ron McLartyn Polkupyörällä ajamisen taito resonoi silloisiin tunnelmiin niin, että vieläkin muistelen.

Lowen ja MacArthurin Onko minussa jotain vikaa vai onko kaikki paskaa? (itse kirja on tajuttoman paska, minussa ei ole mitään vikaa) ja Timothy Ferrissin 4 tunnin työviikko (tämä se vasta paskaa onkin). Kartan nykyään kaikkea self-helppiin vähänkään vivahtavia opuksia. Joutaisi roviolle koko kasti.

[Kibaya]

Mikä vika minussa oikein on? Finlandia-palkitut kirjat ovat systemaattisesti sellaisia, että ne ovat mahdottomia lukea loppuun. Pirjo Hassinen kuulostaa takakannen kuvauksessa niin kiehtovalta, mutta itse kirjat ovat pitkäveteisiä ja painuvat usein ihan skitson puolelle. Kiitelty Mikko Rimmisen Nenäpäiväkin oli minusta tavattoman piinaavaa. Pitkiä pätkiä oli pakko hyppiä vauhdilla yli, kun mikään ei tuntunut kulkevan, etenevän eikä tekevän. Mikä siinä kirjassa on niin hyvää?

Sen sijaan aidon skitsot kuten Maarit Verrosen Karsintavaihe pystyy ahmaisemaan kertaheitolla. Viime kesänä luettu Ron McLartyn Polkupyörällä ajamisen taito resonoi silloisiin tunnelmiin niin, että vieläkin muistelen.

Lowen ja MacArthurin Onko minussa jotain vikaa vai onko kaikki paskaa? (itse kirja on tajuttoman paska, minussa ei ole mitään vikaa) ja Timothy Ferrissin 4 tunnin työviikko (tämä se vasta paskaa onkin). Kartan nykyään kaikkea self-helppiin vähänkään vivahtavia opuksia. Joutaisi roviolle koko kasti.

En mä nyt sanois, että vika on sussa.
Pikemminkin niissä kirjoissa
Tässä syy miksei niitä palkittuja kirjoja lue suht tavalliset ihmiset. Nenäpäivää yritin kerran lukea edes takakannesta Liian scheisse, jotta olisin edes vaivautunut lainaamaan kirjastosta. Ei.
Onkohan niissä palkintojen kriteeteissä joku "tylsyys-aste", jolla nousevat sitten voittajiksi

Polkupyörällä ajamisen taitoa yrin lukea säästellen. Pidän sitä yöpöytäkirjana, koska se on äärimmäisen herkullinen.
Annan itseni lukea vain maks. yhden luvun illassa ja joskus joudun taistelemaan että pistän kirjan pois.

Kävin tänään pyörimässä suomalaisessa kirjakaupassa hakemassa kesäinspiraatiota.
Aika heikolla kantimilla oli, kun mieleeni jäi vain että pitää käydä filosofisten teosten puolella ja lainata ehkä sodankylän reissua varten jotain jännää.

Kesälukemista varten otetaan vastaan suositteluja

[kermit]

Kevyemmäksi kesälukemistoksi suosittelisin ruotsinkielentaitoisille David Batran kirjoja, Det här var ju tråkigt, Vän av ordning ja Den som inte tar bort luddet ska dö. Hulvattomia opuksia tilanteisiin, joissa pitkien pätkien lukeminen kerrallaan ei onnistu tai sellaisiin kausiin, jolloin pitkä keskittyminen ei tahdo onnistua.

Skitsoista kirjoista pitää vielä mainita Margaret Atwoodin Herran tarhurit, joka pyörii myös mielessä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Verrosen Karsintavaiheesta pystyn sanomaan, että pidin siitä, mutta Herran tarhureista en pysty edelleenkään muodostamaan mielipidettä. Jos hyvän kriteeriksi riittää se, että sitä ei pysty laskemaan käsistään, sitten Herran tarhurit on hyvä. Mikään hulvattoman hilpeä se ei ollut, mutta hilpeyshän nyt ei ole hyvän kirjan välttämätön tunnusmerkki.

[L-S]

Mikä vika minussa oikein on? Finlandia-palkitut kirjat ovat systemaattisesti sellaisia, että ne ovat mahdottomia lukea loppuun. Pirjo Hassinen kuulostaa takakannen kuvauksessa niin kiehtovalta, mutta itse kirjat ovat pitkäveteisiä ja painuvat usein ihan skitson puolelle. Kiitelty Mikko Rimmisen Nenäpäiväkin oli minusta tavattoman piinaavaa. Pitkiä pätkiä oli pakko hyppiä vauhdilla yli, kun mikään ei tuntunut kulkevan, etenevän eikä tekevän. Mikä siinä kirjassa on niin hyvää?

Olen samaa mieltä kuin Kiba, että vika ei ole sussa, mutta osin eri syystä.

FInlandia-palkinto on kieltämättä joku ihan oma lukunsa. Tuntuu joskus että voittajiksi valitaan kirjoja, joilla yritetään ikään kuin miellyttää kaikkia (ilmankos, koska Finlandia-palkinto on Suomen tärkeimpiä kirjallisuuden myynnin edistämisen keinoja), mutta lopulta ei miellytetä ketään, ts. kirja on sen verran sisäsiisti ja perusromaani, että moni muutoin kirjallisuuden suurkuluttaja ja uutta luovasta kirjallisuudesta kiinnostunut ihminenkin ohittaa ne olankohautuksella. Pääsyy tähän on ehkä kuitenkin se, että kotimainen proosakin on yleisesti ottaen melko tasapaksua.

Finlandia-palkittuja kirjoja mun on kuitenkin vaikea nähdä mitenkään sellaisina, etteivät niitä voisi "tavalliset" ihmiset lukea, nehän jos mitkä ovat kuitenkin yleensä perusproosaa. Paitsi ehkä RImminen, jolta en tosin ole lukenut kuin Pölkyn, jota ei palkittu... Rimminen on kielellisesti kiinnostava tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei välttämättä sitten enää.


Aiheeseen: mä olen lukenut viime aikoina mm. Annie Proulxin novelleja. Proulx yllätti, luulin tylsemmäksi. Wyoming-osaston lisäksi mukaan mahtui pari tarinaa Saatanasta, joka hallitsi Helvettiään kuin liikeyritystä. Se oli vähän ennalta arvattava asetelma sitten lopulta, mutta ihan hauska.

[Pascal Lemoix]

Harjunpää ja rautahuone makasi pitkään koskemattomana kasassa aloituksen jälkeen. Oli kuullut, että siitä on ilo melko vähissä ja että siinä on outoja kielikuvia ja koukeroista kieltä. Alku olikin oudohko eikä oikein houkuttanut lukemaan. Nyt kesällä tartuin teokseen uudestaan ja ahmaisin sen loppuun kahdessa illassa.

Stadilaista poliisislangia ja slangia yleensä on ihan kiva lukea. Elokuvat ovat vaikuttaneet siten, että Harjunpää on mulle edelleen Kari Heiskasen näköinen, Piippis taas Kari Sorvali, vaikka ovat eri versioista. Onervan kasvotkin tulevat tästä uudemmasta, samoin Elisa on Irina Björklundin näköinen [ja se hahmo puhuukin yhtä hurahtaneita juttuja kuin Irina Björklund lehtihaastatteluissa ]. Mutta Peter Franzén EI OLE Harjunpää, se on taivaan tosi

Itse Rautahuoneessa on hetkittäin jopa liikuttavaa toivoa siitä, että maailmassa voi olla jotakin hyvää ja ihminen voi aidosti pitää toisesta ja jopa rakastaa. Sitten se kaikki tuhotaan mahdollisimman julmasti Entiset poliisit eivät ole yleensä mitään toivon suurlähettiläitä (vrt. Nykänen). Kai ammatti yksinkertaisesti pakottaa uskomaan, että kaikki hyvä maailmasta katoaa vauhdilla.

Noin muuten tuli tempauduttua varsin hyvin mukaan ja todettua, että Joensuun rinta-analyysit ovat edelleen melko samanlaisia nekin Ja seksiäkin yleensä on melko runsaasti, mutta siitä on perinteisesti viety kaikki kauneus, romantiikka ja kiihottavuus. Sellaista lakonista poliisin toteamaa, faktat kirjaavaa.

Dramatiikkaa on tungettu liiaksikin. Vähempi rikosmäärä olisi riittänyt. Poliisit ovat jääneet jo huomattavan pieneen rooliin, enemmän toteajiksi: Taas monta vainajaa. Kyseessä ei oikeastaan ole dekkari, vaan jonkinlainen kokonaisesitys.

[Kibaya]

Polkupyörällä ajamisen taitoa yrin lukea säästellen. Pidän sitä yöpöytäkirjana, koska se on äärimmäisen herkullinen.
Annan itseni lukea vain maks. yhden luvun illassa ja joskus joudun taistelemaan että pistän kirjan pois.

Kirjoitusvirheestäni huolimatta, olen nyt lukenut Polkupyörällä ajamisen taidon.
Tykkäsin tästä kovasti!
Mähän aina kritisoin ennalta-arvattavuutta. Miten taitavasti se oli osattu tehdä ja siitä huolimatta pysyi yllä mielenkiinto ja jännite. Siis lopussa. Kyllä siitä tiesi loppua kohden selkeämmin ja selkeämmin mihin tarina tulee päättymään.
Kaikesta sekopäisyydestä, epätoivosta ja sen sellaisesta huolimatta kirja oli mielestäni myös todella kaunis. Alusta alkaen. Ainakin itse näin siellä jotain todella kaunista alusta lähtien. En niinkään niissä sairaissa pätkissä, joiden kanssa jouduin välistä taistelemaan tietynlaisen ymmärryksen ja omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Teki pahaa lukea sellaista, joka herätti muistoja, ahdistusta ja asioita, jotka haluaisin vain unohtaa. Siitäkin huolimatta kirja oli hyvä.

Sitten onkin vuorossa Justin Croninin The Passage, joka jäi käteen ihan vain kannen kuvan ja todella kiehtovan takakannen vuoksi.
Ainakin alku on ollut koukuttava ja pakottaa lukemaan eteenpäin.

[Pascal Lemoix]

Luin lähes serkkuni runokokoelman ja siinä oli jotakin omituista, kun luki tuttavaansa intiimisti. Intiimimmin kuin mitä ikinä on puhuttu. Varsinkin, kun se oli sellainen parisuhteen nousu, kehitys ja tuho + jälkifiilikset. Ääriviivat olen kuullut muutenkin. Se oli vielä niin peittelemätöntä tekstiä.

Täytyy miettiä, haluanko itseäni joskus avata noin tarkkaan. Omakustannehan tuokin oli, kuten nykyään vähän kaikki runous on.

[kermit]

Luin lähes serkkuni runokokoelman ja siinä oli jotakin omituista, kun luki tuttavaansa intiimisti. Intiimimmin kuin mitä ikinä on puhuttu. Varsinkin, kun se oli sellainen parisuhteen nousu, kehitys ja tuho + jälkifiilikset. Ääriviivat olen kuullut muutenkin. Se oli vielä niin peittelemätöntä tekstiä.

Miltäköhän tuntuu parisuhteen toisen osapuolen lukukokemus. Ihmiset kokevat eri asiat niin mahdottoman eri tavoin. Jo pelkät värit voi nähdä niin monin eri tavoin. Kiistelen vieläkin kaverin kanssa siitä, olivatko entiset sohvatyynyni ruskeat vai violetit. Mitä se sitten on, kun mennään sanalliseen kommunikaatioon. Pelkkää erilaisten tulkintojen ja tulkintamahdollisuuksien taivasta rajattomine mahdollisuuksineen.

Olis kyllä pahuksen pelottavaa, jos joku ex kirjoittaisi minkä tahansa teoksen, edes 160 merkin tekstiviestin entisestä suhteestaan.

[Pascal Lemoix]

Kyllähän eräätkin Saarikosken ex-vaimot ovat luoneet kirjallista uraa kirjoittamalla, millainen se Pena oikeasti oli. Kuinka paska siis.

Yleensäkin kaikki päiväkirjat ja muu tunnustuksellinen kirjallisuus...

[kermit]

Yleensäkin kaikki päiväkirjat ja muu tunnustuksellinen kirjallisuus...

Niinpä. En minä sitä aja takaa, että kaikista elämäkerroista pitää siivota ihan kaikki muihin ihmisiin liittyvä pois, mutta joku yksityisyyden suoja pitää silti olla. Missä raja menee? Mitä kaikkea on ok kirjoittaa puolisostaan tai muista perheenjäsenistään vain siksi, että ovat asuneet samassa taloudessa tai muuten hairahtuneet avaamaan elämäänsä ja ajatuksiaan jollekin, joka joskus saa päähänsä levittää kaiken julki?

Minun piti olla lukematta mitään hömppää nyt, kun kirjatentti ja muut tentit odottavat syksyllä ja kirjat ovat jo valmiina mahdollistaen lempeän tentteihin valmistautumisen.

Päätös ei pitänyt. Kahdessa päivässä tempaisin Ulla-Maija Paavilaisen Äkkilähdön ja Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt.

Lemmikkikaupan tytöt jäi näistä kirjoista päällimmäisenä mieleen. Ei siksi, että se olisi ollut parempi tai muuten kiinnostavampi. Se oli friikimpi. Teinitytöt päätyvät kokemuksia etsiessään töihin Wet Pet Shopiin, jossa julkisivu on minkä tahansa lähiön lemmikkikauppa, mutta jonka takahuoneessa ja lemmikkikuvausstudiossa alaikäiset tytöt duunaavat jollain kriteerein klubiin valikoituja setiä. Tarinan kertojana on tyttö, joka eksyy touhuun kaverinsa johdolla. Kaveri kuolee ja kertoja päätyy yhden sedän matkassa jonnekin, julistetaan kotimaassaan kadonneeksi eikä koskaan löydy. Loppu jäi vaivaamaan. Minä olen niitä, jotka haluaisi lukea myös lopun eikä jäädä itse sitä pohdiskelemaan.

Äkkilähtö kuvaa sekin tietynlaista katoamista: päähenkilöltä lähtee samana päivänä työpaikka ja aviomies. Firma konkkaan, miehellä on thaivaimo ja kolmevuotias lapsi thaivaimon kanssa. Päähenkilön kuvaus on paikoin hitaan ja raskaan tuntuista, paikoin taas helppoa ja soljuvaa. Äkkilähdön loppu tuntuu selvemmältä ja siinä mielessä itselleni mukavammalta, vaikkei se varsinaisesti mikään klassinen loppuunkirjoitettu "... ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka"-tarina olekaan. Pidin rehellisestä ja realistisesta eron tunnekuvauksesta, vaikka se paikoin tuntui riipaisevan liian liki. Toisaalta ärsytti exässä roikkuminen ja rimpuilu sekä uuden vaimon mitätöinti, toisaalta oli muistutettava itselleen sen olevan aika normaali osa eroprosessia. Sitä, mitä itsekin on tullut vastaavassa tilanteessa tehtyä.

Ja koska Suomalaisessa oli kolme pokkaria kympillä, on tällä hetkellä menossa Jonas Gardellin Kummajainen astuu kehiin.

[Pascal Lemoix]

Mulla on kesken:

Wallander: Rauhaton mies
Riikka Pulkkinen: Totta

Lisäksi menin ostamaan Oslosta

Harry Potter and the Goblet of Fire,

jota en varmaan saa ikinä alkua pidemmälle. Se leffakin on digiboksissa, mutta tämä projekti ei välttämättä valmistu ihan lähivuosina.

[L-S]

Omakustannehan tuokin oli, kuten nykyään vähän kaikki runous on.

Koen tarvetta tarkentaa tätä sen verran, että on totta etteivät isot kustantamot julkaise nykyään kovinkaan paljoa runoutta, mutta ei kaikki runous silti ole omakustanteista. Enenevässä määrin löytyy pienkustantamoita, jotka kustantavat ja kustannustoimittavat runoutta. Jos ehkä onkin joku tarvepainatusratkaisu käytössä, mutta kuitenkaan kyse ei ole omakustanteista. Tarkkaa puuhaa.

Viimeksi luin Per Pettersonin romaanin Kirottu ajan katoava virta. Norjalaista kirjallisuutta suomennetaan harvemmin, sikäli ihan jännä. Jotenkin rauhallisen vapaasti määrittyvä tarina ilman pakkoa runtata juonta läpi liian selkeästi. Avioeroa lähestyvä mies ja tämän mahasyöpään sairastunut äiti. Äidin ja pojan suhdekin on vähän harvinaisempi juttu ehkä romaanin keskiössä. Oslon kaduilla kuljetaan kovasti, melkein voisi suositella siellä käyneille.

[damn]

Luettu:
Ian McEwan- Ikuinen rakkaus
Ostin tämän alennuksesta, koska takakannen kuvaus "monisyinen psykologinen jännityskertomus" sai minut luulemaan, että tämä olisi jotenkin jännä. Erehdyin. En oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla mukaan, suurin osa kirjasta oli turhaa jaarittelua. Hetkittäin oli ihan mielenkiintoista lukea, silloin kun oikeasti oli jotain psykologista ja jännää, mutta se ei kyllä kantanut koko kirjan läpi. Tämä pokkari lähtee myyntiin, en jaksa katsella tätä hyllyssä, kun olen pettynyt, että tuhlasin tähän aikaa.

Richard Yates- Revolutionary Road
Olen lukenut tästä jotain arvioita ja tätä on kehuttu vuosikymmeniä. Mutta minun mielestä tämäkin oli aika tylsä. Tai ehkä se johtui siitä, ettei minua juuri nyt huvita lukea ihmisistä, jotka pettyvät elämäänsä, eivätkä ole saavuttaneet mitään. Omassa elämässä on tällä hetkellä pelko, ettei minusta koskaan tule mitään, niin tuntuu kurjalta lukea muiden ihmisten pilalle menneestä elämästä. Kun luin putkeen kaksi tylsää kirjaa, jotka eivät napanneet yhtään, niin tuli olo etten tiedä yhtään, mitä uskaltaisi seuraavaksi lukea.

Vaihdoinkin kevyempään ja harmittomampaan luettavaan, ja lukaisin muutamassa päivässä ensimmäiset kuusi osaa Harry Pottereista uudestaan. Ihan kivaa luettavaa, harmi ettei viimeistä osaa löydy itseltään, niin jää sitten se lukematta.

Luettavana:
Mario Puzo: Kummisetä
Hävettää myöntää, mutta en ole nähnyt tätä edes leffana... Kirjankin ostin divarista joskus vuosia sitten, joten päätin nyt sivistää itseäni ja lukea tämän. Olen aika alussa, niin vielä ei ole oikein muodostunut kunnon mielipidettä. Aika paljon henkilöhahmoja, ensimmäiset muutamakymmenen sivua jouduin aina miettimään kuka on kukakin, mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa.

Luettavaksi:
Thomas Harris- Uhrilampaat ja Hannibal
Molemmat löytyy itseltä kirjahyllystä, mutta en ole lukenut näitä, leffat vaan nähnyt.

[Pascal Lemoix]

Aloittelen nyt Thorin innoittamana Eddan jumalrunoutta (Aale Tynnin käännös). En siis sitten kuitenkaan ihan alkukielisenä... Esipuhe on jo luettu.

[Pascal Lemoix]

Wallanderin sain loppuun. Ja todellakin loppuun, koska tarina päättyi. Rauhaton mies kertoi niistä kuuluisista 80-luvun alun sukellusvenehavainnoista, joille on naurettu Suomessakin.

Aloitin nyt Prostin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan viimeisen osan Jälleenlöydetty aika, joka on siis sarjan kymmenes. Kolme ekaa osaa luin viime kesänä taistellen ja ihan samaa kerrontaa on tämä viimeinenkin. Prousthan ei pidä mitään taukoja kerronnassaan, että se on samaa non-stop-vuodatusta aina niteen verran ja siihen pieni tauko. Jos olisi koululaisen aine, niin huomauttaisin Tai on nyt sentään välimerkit ja kappalejaot, mutta ei juuri muuta.

[skray]

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa kirjastossa, kun halusin hakea vähän kesälukemista.

Mukaan tarttui Hugleikur Dagssonin Nyt on vitsit vähissä.
Nää Dagssonin järkyttävät sarjismaiset piirrokset on aika hauskoja. Osalle ei todellakaan voi edes nauraa, kun ne on niin typeriä tai oikeasti kamalia, mutta viihdyttävää selattavaa silti. Kirjanhan selaa lävitse sekunneissa melkein, eli en tiedä voiko tätä edes sanoa luetuksi. Mutta no, selattu on läpi ja muutamat naurut naurettu. Tää oli viides ja viimenen osa näistä sairaista pikkukirjoista. Eka (Saako tälle edes nauraa?) mulla on omassakin hyllyssä ja se oli kyllä parempi kuin tämä pätkä.

Lisäksi lainasin Agatha Christien Hiirenloukku-kertomuskokoelman.
Siinä oli 8 lyhyttä rikoskertomusta, osassa oli myös Neiti Marple tai Hercule Poirot. Ihan mielenkiintoisia tarinoita, joista olisi mun mielestä voinut jatkaa vaikka minkälaisiin romaaneihin ja elokuviin. Moni tuntui jäävän jotenkin kesken tai ratkeavan sillä tavalla, että välistä on jätetty jotain pois. Hyvää kesäluettavaa kuitenkin ja täytyy sanoa, että kertaakaan en arvannut kuka murhaaja on.

Edellinen kirja oli mukana junassa ja sain sen luettua jo menomatkalla loppuun joten paluumatkaksi oli ostettava pokkari. Ostin Agatha Christien Herkuleen urotyöt.
Se sisältää 12 lyhyttä Hercule Poirot -tarinaa, jotka on nimetty Herkuleksen urotöiden mukaan. Jokaisessa tarinassa on joku henkilö, henkilöitä tai pointti, joka voidaan jotenkin yhdistää kreikan mytologian Herkuleksen urotöihin. Olis ehkä kiva lukea nekin joskus, niin näkis, että onko tuossa Christien Poiroteissa mitään niihin liittyvää oikeasti.
Muuten taas sama homma kuin edellisessä kirjassa, että olisi taas voinut jatkaakin tarinoita ja kirjoittaa vaikka kokonaiset romaanit jokaisesta. Ja tässä oli vielä enemmän sitä, että tarina jäi kesken jotenkin.

Nyt pitäisi alkaa lukea viimeistä lainaamaani kirjaa, eli Nora Robertsin Sinistä daaliaa.
Päätin tarttua pitkästä aikaa Robertsiin, kun tiedän, että hän kirjoittaa juuri sopivaa hömppää näin kesään sopivasti. Tykkään kesällä lukea rikoskertumuksia ja rakkaushömppää. Rikoksia ratkottiin jo ja nyt on aika siirtyä rakkauden pariin. Uskon ja toivon, että tääkin Roberts on just sellasta palavaa unelmarakkautta, mitä ne muutkin lukemani kirjat olivat.

[Pascal Lemoix]

Proust-projekti tuottaa ihan hyviä ajatuskuvioita. Teoksen kertoja esittelee kaikenlaisia mielipiteitä. Tässä poimintaa:

Ihminen on todella onnellinen vain silloin, kun onnistuu olemaan ajan ulkopuolella. Tämä onnistuu parhaiten, jos muistaa jonkin tuoksun tai äänen onnellisilta ajoilta. Kaksi aikatasoa sekoittuvat ja ihminen on hetken onnellinen.

Tätä ajatuskulkua voisi valaista Reijo Taipale -esimerkillä Eli oletetaan, että ihminen ilahtuu kuullessaan Reiskan Satumaan. Hän kuitenkaan ei ilahdu nähdessään Reijo Taipaleen nykyisellään, vanhana miehenä - sehän olisi aivan väärä kuva. Hän ei myöskään halua katsoa kuvatallenntta vuodelta 1963, jossa Taipale on nuori, koska se toisi Taipaleen tähän aikaan, jossa ei ole mitään onnellista. Se onnellisuus oli silloin vuonna 1963 ja Taipaleen ääni muistuttaa kokijaa kokijasta itsestään vuonna 1963.

--

Kirjaa lukiessaan kirjailija antaa ikään kuin näkölaitteen lukijalle, joka lukee ennen kaikkea itseään.

[Tr*ina]

On taas tullut luettua suomalaista kirjallisuutta.


Maarit Verronen: Kirkkaan loistavaa. Kirja on samaa sarjaa Karsintavaiheen kanssa, kuvaa tulevaisuuden maailmaa, missä luonto on tuhoutu ja markkinavoimat murskanneet ihmisen hyötytarvikkeeksi. Nytkin tarinan päähenkilö on pieni ihminen yhteiskunnan alimmassa kastissa. Yhteiskunnan koneisto jyrää, mutta päähenkilö ei anna periksi. Kuvaamalla kuvitteelista maailmaa pystyy sanomaan niin paljon tästä päivästä. Liian vähälle huomiolle jäänyt kirja, viime vuoden parhaimmistoa.

Turkka Hautala: Paluu. Sympaattinen tarina ujoudesta ja tavoista yrittää selättää se. Kirjassa kohtaavat isä ja poika, joille kummallekin alkoholi on ilo ja ongelma. Nuoruuden kuvauksena kirja on yksi osuvimmista aikoihin, dialogi elävän verevää. 2000-luvun Häräntappoase. Turkka Hautala on nuoren sukupolven vahvin ääni suomalaisessa kirjallisuudessa.

Turkka Hautala: Salo. Finlandia-ehdokkaana ollut esikoinen oli nyt toista kertaa kädessäni. Ekalla kerralla jätin sen kesken. Kirja on mosaiikki pikkukaupungin ihmisten elämistä ja tarinoista. Tyyliltään samanlainen kuin muutaman vuodentakainen suosikkielokuva Joki. Tarinoiden vire on melankolinen, mutta toiveikas. Omimmillaan T.H. on kuvaillessaan nuoren miehen tuntoja. Ei Paluun veroinen, minusta.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Tämä on niitä kirjoja, joiden päätyttyä on pakko pirauttaa pikkuitkut. Niin lämpimän, kaihoisan tunnelman kirja jättää. Elämän nyrjäyttämän päähenkilön, Irman, tarinassa on vahvan inhimillinen ote. Kirjassa ei selittele, eikä kirjassa tapahdu paljon. Puhelin soi, autoa ajetaan ja sitten istutaan vieraissa keittiöissä ikkunasta ulos katsellen. Välillä mielessä kävi jopa epäilys: Olisiko tiivistetty novelli riittänyt? Kielellisesti aivan taiturimainen, kieltä uudistava. Finlandiansa ansainnut.

Markus Nummi: Karkkipäivä. Toisilleen vieraat mies ja poika kohtaavat. Kirjassa on voimakas tarinallinen imu, elokuvamainen rytmitys. Kirja alkaa pätkällä, jossa lukijalle heitetään täky: Näin kirja päättyy, ehkä. Ovela ratkaisu, toimiva. Kielellisesti ja tyylillisesti kirja on hieman sekava, liikaa erilaisia äänejä. Itse en pitänyt lapsen kieltä uskottavana. Kokonaisuudesta jäi paikoin pinnistelty maku, kaikesta hyvästä huolimatta. Oli Finlandia-ehdokkaana ja ilmeisesti tämän kirjan takia Markus Pääskysen Enkelten kirja ei saanut ehdokkuutta; käsittelevät jokseenkin samanlaisia teemoja.

Riikka Pulkkinen: Totta. Valtava pettymys. Tarina on lattea, kuvaus yhdentekevä, kieli tavanomaista. Vanhuusteema tuntuu kosiskelevalta. Pakottamalla luin loppuun asti - ja pakko olikin ainoa tuntemus, joka kirjasta jäi. Kirjan parhaimmat kohtaukset sijoittuvat Pariisiin ja paras idea on toistaa samaa tarinaa kahden henkilön elämässä.

Riku Korhonen: Lääkärikirja. Tykkäsin kirjan alkupuoliskosta aivan valtavasti. Tarinassa ja henkilöissä on sellaista epäsovinnaisuutta, että kirjaa tuli luettua aivan kiihkossa. Tykkäsin panokohtauksistakin. Pidin myös ideasta, jossa kohtauksia kerrattiin eri henkilöiden näkökulmasta. Hyvä rytmi. Mutta valitettavasti kirjan keskivaiheilla tyylisuunta muuttuu. Kokonaisuus hajoaa, panot alkavat puuduttaa ja mikä ikävintä - päähenkilö alkaa tuntua vastenmieliseltä. Olisiko kirjaa sittenkin kannattanut kuljettaa johonkin toiseen suuntaan? Lopusta jäljelle jäi vielä epäusko. Oliko viimeisiin kappaleisiin kätketty jokin jekku, joka jäi tajuamatta? Kirjailijana Korhonen on kuitenkin omanlaisensa, jännittävä ja älykäs, aion lukea koko tuotannon.

Petri Tamminen: Enon opit. Tykkäsin kirjasta, vaikken ihan tarkkaan muista miksi. Ytimekäs ja hauskakin se taisi olla, karua suomalaista maalaisromantiikkaa.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Lähinnä kokoelma pakinoita ja kommentteja, joita yhdistää mieheys ja häpeä. Alku valivalivalia, mutta lopussa myös hillittömän hauskoja tarinoita. Tammisella on arjen komiikan tajua, silloin kun unohtaa itsesäälissä rypemisen.

Kesken jääneet.

Mikko Rimminen: Pölkky. Onneksi luin Nenäpäivän ensin. Se, mikä Pölkyssä ei onnistu, Nenäpäivässä jo toimii. Rimmisellä on aivan oma tyylinsä kirjoittaa, hetkessä kulkeva, ajatuksia ja ympäröivää tarkkaileva. Pölkyssä tyyli pettää ja kirja on tappavan tylsä.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara. Niin paljon kuin tykkään juoksemisesta, en jaksanu tätä muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Vielä latteampi kuin toisen juoksijan, Pulkkisen, kirja. Kielessä ei mitään tenhoa. Vähän kuitenkin kaivelee: olisiko sitten pitänyt viitsiä sinne, mistä juokseminen alkoi?

Alexandra Salmela: 27. Jonkun mielestä tämä kai on ilakoiva ja hauska kirja, mutta minua tyylikikkailun tilkkupeitto ei lämmittänyt. Sisältöä en kokonaisuudesta löytänyt.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Ehkä ajoitus kirjalle oli huono, olin jo tekemässä lähtöä Suomesta, kuin otin tämän pikalainahyllystä. Kielellisesti haastava, lauseet ovat välillä tavattoman pitkiä ja monimutkaisia. Tästä syystä en päässyt kirjaan helposti sisälle. Mutta nyt kun olen kuunnellut kirjaa YLE:stä kuunnelmana, olen taas innostunut siitä. Tämä ei voi olla huono!

ja sitten.... ainoa vieraskielinen:

Ally Condie: Tarkoitettu. Verrosen jälkeen päätin kokeilla amerikkalaista sci-fiä, kun kirjaston hylly sitä tyrkytti. Kirja oli kuin amerikkalainen nuorisosarja: kiillotettu, kaunis ja tyhjyyttä kumiseva. Outoa, että kirjassakin jokainen henkilö on ulkoisilta piirteiltään täydellisyyyttä hipova. Tulevaisuuden maailma oli pelkkä trendikulissi harlekiinitarinalle. Taisi olla joku teinikirja.

[Tr*ina]

Mikä vika minussa oikein on? Finlandia-palkitut kirjat ovat systemaattisesti sellaisia, että ne ovat mahdottomia lukea loppuun.

FInlandia-palkinto on kieltämättä joku ihan oma lukunsa. Tuntuu joskus että voittajiksi valitaan kirjoja, joilla yritetään ikään kuin miellyttää kaikkia (ilmankos, koska Finlandia-palkinto on Suomen tärkeimpiä kirjallisuuden myynnin edistämisen keinoja), mutta lopulta ei miellytetä ketään, ts. kirja on sen verran sisäsiisti ja perusromaani, että moni muutoin kirjallisuuden suurkuluttaja ja uutta luovasta kirjallisuudesta kiinnostunut ihminenkin ohittaa ne olankohautuksella.

Itse vilkaisin Finlandia-voittajat vuodesta 2000. Kahta en ole lukenut. Muista vain kahta pidin keskinkertaisena (Hannu Väisänen Toiset Kengät ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran) ja yhtä huonona (Antti Hyry: Uuni). Kuudesta voittajasta olin pitänyt. Joukossa on suomalaisen kirjallisuuden kaksi suurinta kansainvälistä menestystäkin: Puhdistus ja Ennen päivänlaskua ei voi.

Puhuttiinkohan edellisissä kommenteissa sittenkin mielikuvasta Finlandia-palkituista?

Itse tykkään lukea suomalaista kirjallisuutta. Se on hallittavissa oleva kokonaisuus. Tykkään siitä, että tunnen kirjailijan taustat. Koska suomalainen kirjallisuus on esillä mediassa, sitä on helppo seurata. Ulkomaalaisista nykykirjailijoista en tiedä juuri mitään. On myös vaikea tarttua kirjaan, josta ei tiedä yhtään mitään, josta ei ole kuullut halaistuakaan sanaa. Takakansi- ja lieveteksteihinkään ei voi luottaa. Ne vasta kusetusta ovatkin.

Toisekseen haluan kirjoista samastumisen elämyksiä. Olen kai hieman rajoittunut ja sulkeutunut, kun ajattelen, että helpoimmin se löytyy kotimaisen kirjallisuuden piiristä. Ja kai se on laiskuuttakin.

[skray]

. On myös vaikea tarttua kirjaan, josta ei tiedä yhtään mitään, josta ei ole kuullut halaistuakaan sanaa. Takakansi- ja lieveteksteihinkään ei voi luottaa. Ne vasta kusetusta ovatkin.

Hassua kuinka mielipiteet ovatkin niin erilaisia kuin olla voi.
Mä oon sitä mieltä, että en halua välttämättä tietää mitään kirjasta, jonka seuraavaksi luen. Jos monet ovat kehuneet kirjaa tai se on suuren suosion saavuttanut kriitikkojen ylistämä ja palkittu kasvatan niin isot odotukset kirjaa kohtaan, että petyn melkein aina lukemaani. "Höh, eihän tää nyt NIIIIIN ihmeellinen ollu, vaikka kaikki väitti niin". Ja tää, vaikka kirja olis varmaan ollu oikeesti ihan hyvä. Liian suuret odotukset vaan useimmiten latistaa tunnelmaa.
Tapaan kirjastossaki vaan kulkea hyllyjen välissä ja tartun kirjoihin silleen kannen perusteella tai jos oon lukenu samalta kirjailijalta muitaki kirjoja. Lisäks käyn aina läpi uuttushyllyn ja juuri palautettujen kirjojen kärryn. Varsinkin palautettujen kirjojen kärry on kiva, sillä siitä tietää mitä muut on lainannu. Ehkä jopa jotain lukemisen arvoista. Oonhan toki lukenu paljon tunnettujen ja kehuttujen kirjailijoiden teoksia, sekä kirjallisuuden klassikoita, mutta mieluummin luen jotain, josta en tiedä mitään ennestään. Esim. Puhdistus on sellainen, josta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, koska haluaisin lukea sen joku päivä. Nyt vaan on niin paljon hyristelty siitä, etten voi tarttua siihen, koska varmaan pettyisin, kun se ei olekaan muka niin hyvä kuin kehuttu on. Pitää oottaa niin kauan, että kohina loppuu ja voin ihan yksikseni muodostaa mielipiteeni ilman suuria odotuksia.

[Lyyra]

Mä oon sitä mieltä, että en halua välttämättä tietää mitään kirjasta, jonka seuraavaksi luen. Jos monet ovat kehuneet kirjaa tai se on suuren suosion saavuttanut kriitikkojen ylistämä ja palkittu kasvatan niin isot odotukset kirjaa kohtaan, että petyn melkein aina lukemaani. "Höh, eihän tää nyt NIIIIIN ihmeellinen ollu, vaikka kaikki väitti niin". Ja tää, vaikka kirja olis varmaan ollu oikeesti ihan hyvä. Liian suuret odotukset vaan useimmiten latistaa tunnelmaa.

Esim. Puhdistus on sellainen, josta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, koska haluaisin lukea sen joku päivä. Nyt vaan on niin paljon hyristelty siitä, etten voi tarttua siihen, koska varmaan pettyisin, kun se ei olekaan muka niin hyvä kuin kehuttu on. Pitää oottaa niin kauan, että kohina loppuu ja voin ihan yksikseni muodostaa mielipiteeni ilman suuria odotuksia.

Mulla toi sama pätee leffoihin ennen kaikkea. Jonkun verran myös kirjoihin. Potterit, Sormusten herrat, Linnunradan käsikirjat jne. kaikki on jääneet liiallisen hypen takia lukematta. Puhdistusta mua ei kiinnosta lukea muutenkaan.

[Pascal Lemoix]

Pääsin Proustin loppuun 1. päivä tätä kuuta lainasin ja 17. lopetin, joten aika äkkiähän se meni.

Pulkkisen Totta on kesken ja voin yhtyä aika pitkälti Tr*inan arvioon sen tavanomaisuudesta ja siitä, että se kieli ei vain innosta ahmimaan teosta.

Jotenkin tekisi mieli hujauttaa loputkin Proustit (4-9), kun pää on auki, mutta se projekti voisi venähtää.

Sadan kirjan listaankin voisin palata tämän Proustin aiheuttaman pitkän harhapolun (tai sanoisinko sivujuonteen) jälkeen. Tuhannen ja yhden yön tarinoihin viitattiin Proustissa, joten se voisi olla jopa seuraava kohde