Kirjoittaja Pascal Lemoix » Su 01 Heinä 2012 02:00
Tuli käyty EM-kisoissa. Bussissa oli jo tympeä tunnelma, ei ole suomalaisilla keskenään hauskaa. Sitten juuri kun pääsin portille, alkoi sataa. Hortoilin stadionin sisäpuolella, etsin sadetakkeja ostaakseni, ei vaikuttanut löytyvän. Otin oluen. Ajattelin, että otetaanpa toinen, mutta sain sittenkin sadetakin. Silti satoi niin paljon, että odottelin vielä noin vartin sisällä ja join sen toisen oluen ja söin yhden grillimakkaran. Jaoin pöytäni eli roskiksen kannen yhden irlantilaisen kanssa. Tarjosi sipsejä, en ottanut. Samalla näin Sandra Perkovicin, jonka tunsin ihan kasvoistakin ja mieliala nousi.
Huomasin, että "call room", josta urheilijat haetaan stadionille oli siinä ihan vieressä ja katselin sen toimintaa. Isä tai valmentaja valoi uskoa Sandra Erikssoniin.
Katsomossa oli kylmää ja märkää, niin kuin on todettu ja aluksi oli vaikea päästä tunnelmaan tai edes kärryille, mitä on menossa. Aluksi olin virallisella paikalla, mutta ensimmäisen tyhjennys ja täydennys -käynnin jälkeen menin katsomon eturiville, kun ei siellä ketään ollut. Aloin päästä paremmin fiilikseenkin siitä paremmalta paikalta.
Aina välillä sade voimistui ja sitten taas laantui. Ihan kivaa kuitenkin oli lopuksi. Kävin katsomassa kolme palkintojenjakoakin tapahtumatorilla kisojen jo loputtua tältä illalta.
"Tunne ei koskaan valehtele."
-Jorma Uotinen