Ihmissuhdeilmoitukset ja -kysymykset

[lumikukka]

Lumikki:
Taidan itsekin olla kommunikointityyliltäni mies.

[puolikarkea]

mä otan yhteyttä jos on asiaa, en muuten vaan. En voi sietää sitä, että pitäisi vaikka puhua puutaheinää puhelimessa ihan vaan siksi, että oltaisiin yhteyksissä.

En tiiä onko tuo nyt sitten minussa mitenkä hyvä puoli, kun ei ilman asiaa soittele. Jokunen kaverisuhde on hyytynyt, kun paikkakunnat on vaihtuneet eikä oo jaksanu/kehannu ilman syytä soitella.

Mie valitettavasti harrastan noita piilomerkityshöpötyksiä.
Inhoan sitä enkä tee sitä tarkotuksella, se vaan tulee luonnostaan. Parisuhteen toinen osapuoli onkin päässyt sillon tällön kuittailemaan, että ei hän ajatuksia lue.

[skray]

Mäkin yleensä soitan vaan jos on asiaa. Ja sama on käynyt mulle; muutama kaverisuhde on hyytyny, jopa samassa kaupungissakin asuessa, jos ei nähdä enää ilman puheluitakin. Esim. vanhoja opiskelukavereita tai työkavereita, joiden kanssa olis kiva olla yhteydessä, mutta ei vaan sitten tuu soiteltua ilman mitään kummempaa asiaa ja oon huono jaarittelemaan. Harmittaa. Tai sitten syytän ainaista kiirettä ja sitä, ettei sinä yhtenä vapaapäivänä viikosta tule sitten sovittua mitään näkemisiä.

[Lumikki75]

Mullakin on tuon yhteydenottamattomuuspiirteen vuoksi hyytynyt useitakin kaverisuhteita. Tai itse asiassa luulen, että kaverit ovat kaikonneet siksi, että mä olen vanhemmiten antanut itseni olla vähän liikaakin introvertti. Sisäänpäin kääntyneenä ja itseni kanssa viihtyvänä ihmisenä jopa puhelimessa seurustelu tuntuu joskus liian rasittavalta, ja aika usein viime vuosina en ole itseäni siihen pakottanut. Ehkä pitäisi vähän useammin? Toisaalta olen ihan tyytyväinen olooni näinkin...

(Toisaalle postattu introverttisarjakuva kertoo muuten niin musta!)

[Nugat]

Sama minulla. Mä en vaan osaa soittaa kellekkään, ellei ole asia Ö. Turhanpäiväistä rupattelua en osaa ja kyllästyn sellaista puhelimessa kuuntelemaan. Ja ah mikä tuska kun itsekkin pitäisi jotain osata kommentoida. Mutta juuri tämänkin vuoksi on moni kaverisuhde hiljentynyt, paitsi eivät nuokaan ole kovia soittelemaan. Mieluummin näen ihmisiä kasvokkain. Ymmärrän paremmin mitä mulle puhutaankin ja mitä puheen taakse kätkeytyy, kun näen kasvot ja toisen henkilön eleet.

Viestittely on enemän mun juttu, se on jotenkin niin simppeliä. Siinä ehtii ajatella ja tiivistää asiansa ilman ööö-äääh-niiiiin-tä?-puhinaa.

[Aranwe]

Yhdyn edellisiin. En tykkää turhanpäiväisestä jutustelusta ilman asiaa, enkä etenkään puhelimesta. Toki toisinaan joidenkin ihmisten kanssa kommunikointi ei vain onnistu tekstimuodossa, vaan silloin on helpompi tarttua puhelimeen tai sopia asiat kasvokkain.

[annastindeli]

Itsekin olen välillä harmitellu kuinka lukioaikaisiin kavereihin ja muihin en ole ollu enää vuosiin yhteydessä, muuta kuin facebookista seuraamalla. Oon syyttäny itteäni, mutta oon tajunnu että ei se yhteydenpito (aiemminkaan) ole ollu ainoastaan minusta kiinni. Ei nekään ole soitellu miulle.

[theia]

Mulla on ollut nyt tällainen pieni... riita kaverin kanssa.

Ollaan oltu ystäviä kymmenisen vuotta, kunnes 1,5 vuotta sitten yhteydenpito jäi.

Yritin kysyä kuulumisia maaliskuussa, ei vastausta. Kyselin kuulumisia nyt uudelleen, ja sain vastauksen.

Kaveri selitti miten silloin 1,5 vuotta sitten oltiin nähty kun oltiin beiben kanssa viettämässä vuosipäivää, ja useamman tunnin tapaamisen aikana en ollut kertaakaan kysynyt kaverin kuulumisia (mitä opiskeluihin, mitä suhteeseen, mitä perheeseen). Hänellä oli ollut iso riita poikakaverinsa kanssa, ja oli siitä surullinen. Sen sijaan kun toinen yhteinen ystävä tuli paikalle - hän kysyi heti. Ja tästä kaveri sitten loukkaantui - koska mua ei kiinnostanut mitä sille kuuluu.

Jälkikäteen ajateltuna - tottakai pitäisi sitä kai kysyä kuulumisia, mutta kyllä mä hyville ystäville myös kerron niitä oma-aloitteisesti. Ja näin 1,5 vuoden jälkeen on aika vaikeaa tietää mitä on liikkunut mielessä, vai onko mitään. Yritin pari kertaa soittaa samaisena keväänä, laitoin viestinkin perään, kaveri ei koskaan vastannut. Ja lapsellisesti siis odotin, että kyllä se ottaa yhteyttä sitten. Eipä ottanut.

Mä en oikein tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.

[skray]

No kuulostaa kyllä hassulta, että kaveri ei itse osannut suutansa avata kuulumisistaan. Varsinkin, jos olette olleet kavereita melkein 10 vuotta.
Onhan toki vaikeampaa avata suutaan huonoista kuulumisista, mutta voihan sen tarinan kerronnan alottaa jostain muustakin.. Tai ehkä kaverisi ujosteli puoliskoasi ja olisi siksi halunnut, että kysytään kuulumisia, eikä tarvi itse avata suutansa ilman kysymistä. Entä jos hän mietti, mitä puoliskosi hänestä ajattelee, jos hän aloittaa valittamalla poikaystävästä ja riidasta?
No, joka tapauksessa olis mun mielestä ihan normaalia kertoa kuulumisiaan ilman, että tarvitsee kysyä. En mä ainakaan ajattele, että mun tarvii mun kavereilta kysyä, mitä niille kuuluu, vaan oletan automaattisesti, että ne kertoo jos on kertomisen arvoista kerrottavaa. Tutuilta ja niiltä, joita näkee harvemmin, tulee kysyttyä kuulumisia.

[urakka]

Komppaan kyllä skrayta, aika erikoinen tilanne... Sen periaatteessa ymmärtää, että alkaa ärsyttää jos ei ikinä kysy mitään kuulumisia, vaan puhuu koko ajan omista jutuistaan, mutta jos yhden kerran, omana vuosipäivänä jättää kysymättä, niin välit poikki? Kyllähän sen ymmärtää, että jos on iso riita takana ja paha mieli, mielellään sitä varmasti purkaa, mutta kyllä minä ainakin aloitan keskustelun siitä ihan ronskisti itse, jos haluan välttämättä puhua. En kyllä joka tilanteessa, enkä silloin jos on jokin erityinen tilaisuus meneillään, kuten esim. toisen synttärit tai just vuosipäiväjuhlallisuudet.

No, meitä on moneen junaan.

Oikeasti, puolitoista vuotta mykkäkoulua tuollaisen asian päältä...?

[Kibaya]

Ihmiset on niin outoja.
Välillä.

Mä ihmettelin samaa kuin urakka. Että jaksaa pitää kaunaa ja vihaa itsessään tuollaisesta noin pitkään. Tai takertuu pikkuasioihin noin pahasti! Siitä mä olin järkyttynyt
Miksi ei ottaa asiaa esille ja kysyä, että oliko teidän välissä kaikki ok, kun et kysynyt miten menee - mitä varmasti useimmiten teet. Oletan tässä suoraan sun tekevän jotain Tiesikö se teidän vuosipäivästä?

Mun mielestä toi, että oot kysellyt aikaisemmin saamatta vastausta on jo itsessään oudohko käänne? Jos kerta kyselet, niin miksei voi vastata? En vaan tajua tämmöisiä asioita. Siis, että oletetaan jotain ja tehdään omia johtopäätöksiä ilman, että vaivaannuttaisiin selvittämään tilannetta.
Mulla oli tätä samaa ihmettelyä kesällä aika paljon, enkä silloinkaan löytänyt siihen mitään järkiperäistä selitystä. Heräsi pikemmin kysymys onko ne ihmiset, jotka tätä harrastaa jotenkin enemmän sekaisin vai mitä hittoa? Kun kuitenkin näiden asioiden selvittäminen puhdistaisi ilmaa ja lisäisi empatiaa ihmisten kesken. Ilman puhumista ja kommunikointia on vaikea ymmärtää toista ihmistä.

Mä en tiedä miten mä suhtautuisin tuollaiseen ystävään jälkikäteen ilman, että asiaa olisi selvitetty kunnolla. Siis puhuttu ne hiljaisetkin kysymykset läpi. Jos vastapuoli ei tähän pysty, niin mun luottamus on ainakin kovan työn takana. Sitä alkaa automaattisesti varomaan ettei tilanne toistu.

[theia]

Joo en mä oikein ymmärrä kanssa. Tiesi vuosipäivästä, joo. Eikä oo yhtään sen kaverin "tyylistä" tällainen. Ja kyllä mä omasta mielestäni yleensä "huomioin" ystäväni - siis että ei se keskustelu vaan mun asioissa pyöri (mutta en kyllä muista face-to-face kuulumisia kyselleeni koskaan - ei oo mun tyylistä, kai. Aina se keskustelu vaan luontevasti siirtyy asiasta asiaan, oli sitten sen toisen juttuja tai omia). Ja ~600 Facebookin inbox -viestiäkin tämän nimenomaisen kaverin kanssa tukee tätä teoriaa...

Kaverikaan ei ole vastannut mun viestiin nyt viikkoon. Ehkä se ei sitten vaan halua enää olla kaveri.

On kyllä vähän paha mieli, mutta toisaalta... Jos noin vaikeaa on, niin ei kai sitä sitten tarvitse pakottaa?

[Lyyra]

Ihmissuhde se on suhde vanhempiinkin.

Rakas äitini, kaikkien maailman päällepäsmärien ylipapitar, jyräsi taas mun suunnitelmat ihan vaan huvikseen, koska kuvittelee tietävänsä paremmin mun jaksamiseni ja mun resurssini. Siskoni kysyi multa viime viikolla, voisinko vahtia hänen koiriaan hänen häämatkansa ajan. Sovittiin, että voin, kunhan hän tuo ja hakee koirat ja heidän tavaransa ja ruokansa jne. Lupasipa hän minulle maksaa jopa vaivanpalkkaakin. Siis RAHAA. Itse odotin enemmänkin koirien suomaa seuraa ja lenkkeilypakkoa sekä sitä, että saisin totutettua kissaani vähän paremmin koirien päivittäiseen seuraan. Koska haluan koiran.

Menin typeryyksissäni taas mainitsemaan suunnitelmasta ennen sen toteutumista.
Ja nyt sitä suunnitelmaa ei ole, koska äiti ja isä menevät siskoni kotiin hoitamaan niitä koiria.
Mulla jää koirien seura ja kissan totuttelu ja RAHAPALKKA väliin ihan vaan, koska äitini kuvittelee, että en jaksa ulkoiluttaa niitä elukoita. Ja sitä ulkoilutusta nimenomaan odotin eniten.

Suoraan sanottuna v**uttaa.
Heittäköön voltin koko muori.

[Maija]

Lyyra

Päsmäröivät vanhemmat. Tiedän tunteen. Asioihin puuttuminen on suurin syy sille, miksi kerron suunnitelmistani aika vähän vanhemmille. Samaan aikaan, kun porukat tekevät mun ja avokin puolesta suunnitelmia, he kiroavat omia vanhempiaan, jotka puuttuvat heidän asioihinsa. Oikea suvun kirous.

[kaneli]

Mä olen tavannut yhden ihanan pojan, johon olen tosi ihastunut. Ilmeisesti hänkin on muhun, eli tunne lienee molemminpuolinen. Mun ongelmani on kuitenkin se, että aikaisemmat suhteet tai suhteen yritykset on aina päättyneet tosi kurjasti, mistä mulle on jäänyt ihan järkyttävä hylätyksi tulemisen pelko. Nytkin koko ajan pelkään, koska toinen saa musta tarpeekseen ja jättää mut. Pelottaa antautua tunteiden vietäväksi, kun aina on käynyt tosi huonosti.

En ole myöskään hirveästi uskaltanut ottaa asiaa esiin tämän toisen osapuolen kanssa, koska suhde on vasta tapailuasteella. Olen kyllä maininnut, että mulla on huonoja kokemuksia, mutta en sen enempää. Oi rakkaat keijot, mitä tehdä? Mistä saada takaisin luottamus toiseen ihmiseen; eihän tämä tilanne kyseisen pojan syytä ole!

[Kibaya]

Maailman paras parishude-expertti tässä, hei.

PIkemmin luottamus omaan itseesi. Se, että olet epävarma huonoista kokemuksista johtuen on ihan normaalia.
Luottamus omaan voimaan on mielestäni tärkeämpi löytää kuin luottamus siihen ettei toinen lähde. Kun olet itsestäsi varmempi ja uskallat antaa tunteille tilaa, katoaa myös epävarmuus toiseen ihimiseen. Väittäisin.
Kuten sanottu, mähän olen se expertti. Not.

Pystytkö makustelemaan tunteita ollessasi yksin?
Miettimään mitä on pahinta mikä tapahtuu? Olethan selvinnyt aiemminkin. Pystytkö miettimään miksi aiemmissa kokemuksissa on käynyt huonosti? Miten niissä olisit voinut toimia toisin tai miten toinen olisi voinut toimia toisin?

Pystytkö olemaan täysin luontevasti uuden pojan kanssa?
Kun pystyt, niin asiasta voi yrittää keskustella. Sillä uskon vakavasti siihen, että puhumalla asioista toisen on helpompi ymmärtää sinusta asioista. Erityisesti, jos teet itsesi kanssa töitä päästäksesi yli edellisten suhteiden huonoista kokemuksista. Se ei tarkoita että tämän toisen pitäisi yrittä olla jotain mitä ei ole. Tai korjata edellisten miesten tekemiä haavoja.

En tiedä onko tästä mitään hyötyä, mutta se tulee mieleen.

[Shay]

kaneli, tiedän kyllä täysin, miltä susta tuntuu.

Itsekin pähkäilen sitä, miten uskallan lähtä edes tapailemaan ketään, kun pelkään, että heti, kun pistän itseni likoon, saan näpeilleni...

Eikä sitä vihti ruveta heti alussa vuodattamaan toiselle kaikkia menneisyyden traumojaan, kun alussa kaiken pitäisi olla
kivaa ja jännää eikä sitä ihanan ihastumisen luomaa hiprakkaa halua latistaa millään.

Viime aikoina oon miettiny, että parasta kai vaan olisi heittäytyä ihastuksen vietäväksi eikä jäädä murehtimaan ja antaa
onnen mennä ohi. Saattaa käydä niin, että näpeille tulee vielä monesti ja siitä seuraa monia unettomia öitä ja itkuisia
hetkiä, mutta ehkä... ehkä sittenkin heittäytyminen tuottaa tulosta ja sitä päätyy onnellisesti yhteen ihanan ihmisen kanssa...
Ei sitä koskaan tiedä. Sehän onkin vaikeinta... kun ei tiedä kehen voi oikeasti luottaa, mutta vain kokeilemalla ja tutustumalla
se selviää.

En minä mitään järkevää osaa sanoa, mutta voimia sulle, kameli

[Aranwe]

Mulle ainakin on ihan totaalinen turn-off, jos vastapuoli vatvoo menneisyyden pettymyksiään tai ei uskalla edetä suhteeseen / suhteessa, koska pelkää että sattuu jos meneekin pieleen.

Nauti hetkestä ja anna mennä.

[Pvi]

Eikös se mee niin, että eroja ja hykäämisiä tulee joka tapauksessa. Paitsi, jos käy niin että ensimmäisen kanssa on niin pitkään, että itse kuolee ensin. Jos sellaista lahjaaja rakkautta odottaa elämältä heti kättelyssä osuvan kohdalleen, niin aika hurjan vaateen on esittänyt.

Erokokemuksia voi olla myös vaikka ei olisi parisuhteeseen asti päädytty, että välttelemälläkään ei aina selviä ilman tuskanhaavoja. Siis täälläkin rohkaisen ottamaan opiksi niistä jutuista, missä mahdollisesti meni vikaan viimeksi ja rohkeutta elää uusia päiviä ja uusia juttuja, yksin tai yhdessä muiden kanssa. Jos pelottaa, niin se on ihan tavallista. Jos pelottaa paljon, niin pitää ehkä vähän miettiä, onko vanhat kummitukset enemmän läsnä kuin uusi rakkaus. Voi olla niin että pitää hetki olla itsekseenkin... Tai sitten ei. Ei sitä oikein muut kuin itse oikeasti tiedä.

Kiballe vielä erityiskiitos kauniista sanoista. Kanelille kiitos kun nostit tämän pelon esiin ja mietinnän alle. Ja muille kommentoijille kanssa kiitos omien tunteiden ja mielipiteiden sanallistamisesta. Tärkeitä asioita nämä.

[Lyyra]

eikä sitä ihanan ihastumisen luomaa hiprakkaa halua latistaa millään.

Siinäkö on jotain ihanaakin?

Ymmärrän kyllä Aranwen kannan täysin. Ei hylkäystä pelkäävää oikein uskalla tai kannata varmaan edes lähestyä.

...

Eikä ajatus juokse just nyt yhtään tämän enempää.
Haluaisin yrittää perustella sanomisiani, mutta ei kerta kaikkiaan pysty taas.

[päivänpolttaja]

Eikös se mee niin, että eroja ja hykäämisiä tulee joka tapauksessa.

Niin, hylätyksi tulemisen mahdollisuus on asia, jonka kanssa on vain elettävä. Kaikissa suhteissa riippumatta niiden laadusta tai pituudesta on aina se mahdollisuus, että toinen sanoo suhteen yksipuolisesti irti. Se mahdollisuus on olemassa, vaikka olisi ollut kymmeniä vuosia naimisissa. Joten sitä kautta on joko vain kyettävä elämään hylätyksi tulemisen pelon kanssa tai sitten opittava siitä pois kokonaan, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Ehkä olisi hyvä miettiä, mitä sitten tapahtuu, jos pelko käy toteen? Onko se todella henkilökohtainen maailmanloppu, vai voiko siitä selvitä? Jos on selvinnyt aiemmin, miksei selviäisi nytkin? Ainakin kannattaa yrittää rakentaa ihmissuhteitaan niin, että kyseessä ei ole minkäänlainen riippuvaisuus toisesta ja toisen tunteista. Oma arvo ihmisenä (tai naisena tai miehenä...) ei ole kiinni siitä, mitä toinen itseä kohtaan tuntee, eikä hylätyksi tulemisessa ole kyse sellaisesta asiasta, joka otetaan henkilökohtaisesti. Tietysti tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty.

Olen myös sitä mieltä, että ihmissuhteissa ei ole onnistumisia tai epäonnistumisia. Niissä vain olemalla ollaan mahdollisesti aiempi elämänkokemus ja -käsitys mukana ilman, että ne olisivat mitään mitattavia tai arvosteltavissa olevia asioita. Niin paljon on kiinni toisesta ja tilanteesta ja kaikenlaisista omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolisista tekijöistä, ettei ihmissuhteessa voi kuin olla omana sen hetkisenä itsenään ja tyytyä sekä itsen että toisen osalta siihen, mitä on. On ehkä epäreilua olla suhteessa vanhat kummitukset mukanaan, mutta toisaalta on myös epäreilua vaatia toista tai itseä heittämään kaikki aikaisemman elämän kokemus yhtä äkkiä pois mielestä. Ei kai sellaiseen kukaan rehellisesti pysty? Ihmisiähän me kaikki vain olemme.

[Shay]

eikä sitä ihanan ihastumisen luomaa hiprakkaa halua latistaa millään.

Siinäkö on jotain ihanaakin?

Eihän siinä muuta olekkaan kuin ihanaa.


Pitäisi vissiin olla nykymaailman kovettama sarjaseurustelija, ettei antaisi menneiden koskettaa. Ei saisi olla herkkä. Herkkyys on heikkoutta...

[Pvi]

Herkkyys on vahvuutta.
Se kun uskaltaa ihan omana itsenään katsoa toista silmiin ja kohdata. Näyttää itsensä ja tunteensa.

[Nugat]

Päiviksen teksti.

Ihastuminen ja rakastuminen ei ole kivaa, jos tunne on yksipuolinen.

[Kuolo]

eikä sitä ihanan ihastumisen luomaa hiprakkaa halua latistaa millään.

Siinäkö on jotain ihanaakin?

Harvemmin