On sen verran houkuttelevan avoimesti otsikoitu ketju, että mun on ihan pakko tulla tänne hehkuttamaan Ilkkaa!

Petrin ja Sadun klassisia levytyksiä en kuitenkaan tunne.

Neljän Ruusun nerokkuus avautui minulle kunnolla viime vuonna (liittymättä Vain elämään). Sitä on tullut pitkään vierastettua koska 4R ja sen jälkeinen suomenkielinen tuotanto on aikalailla tahrannut yhtyeen menneet menestykset (paitsi että
Katkera kuu on ehdoton keijoklassikkoalbumi!). Löyhän trilogian muodostaneet levyt
Hyvää yötä Bangkok (1990),
Haloo (1992) ja
Pop-uskonto (1993) kuitenkin ovat melkoisia mestariteoksia, jotka toivat suomalaiseen rock-musiikkiin rohkeasti uusia elementtejä: elektronisia soundeja, skrätsäystä, Madchester-groovea ja bonomaisen överisti esiintyvän ja pukeutuvan poptähden. Kieltämättä Ilkan soolotuotanto (Ilkka Alanko Orchestran swing-levy
Ruusuja ja synapop-levy
Elektra) ovat paljon kiinnostavampia kuin mikään mitä hänen bändinsä on tehnyt lähes 20 vuoteen.
Sattumoisin myös suosikkilevyni Ismolta on vuodelta 1993.
Jäätyneitä lauluja oli yhdessä Pop-uskonnon kanssa tuon vuoden parhaiten ja rohkeimmin elektronisia suomalaisia pop/rock-levyjä. Ismon levyn soundit eivät ole tosin vanhenneet läheskään yhtä arvokkaasti kuin Ruusujen. Toinen varhainen suosikkini oli
Irti (1996), jolla oli myös kivasti surisevia syntikoita. Noista kahdesta levystä aloitin tutustumiseni Ismon musiikkiin,
Sisäinen solarium (2000) oli seuraava suosikki. Tykkään Ismosta eniten silloin kun hän kokeilee rohkeasti epätyypillisillä soundeilla. Sielun Veljetkin oli siis kova bändi. Se Ismon suoraviivaisempi tuotanto ei kauheasti säväytä,
Maailmanlopun sushibaarillakin minua säväytti lähinnä se avausraita
Tukahdutettu tango.
Vuoden turhimmalla laululla oli kyllä hieno video.
Naapurin saunareissu ja nimikkobiisi taas ovat teksteinä hyviä, mutta
Vanha nuori ja
Kahdeksantoista aina aika hyvin onnistuivat kumoamaan niiden tyylikkyyden. Ne kuulostavat lähinnä siltä että Ismo yrittää parodioida pikkuveljensä lauluja ikuisesta keski-iän kriisistä.
