Neljä kuukautta tapailua takana. Mihin aika vain katosi?

. Meillä on mennyt hyvin tämä neljä kuukautta, kuitenkin olen saanut viime aikoina kauheita ahdistuskohtauksia siitä, että onko tämä nyt menossa yhtään mihinkään. Toisaalta olen kyllä sressannut kaikesta muustakin viime ajat ja itkenyt monta päivää, joten ehkä ei pitäsi antaa ahdistukselle valtaa tässä asiassa. Me ei olla juteltu kertaakaan meidän väleistä ja mitä kumpikin toivoisi tässä tapahtuvan. Ollaan vaan jotenkin automaattisesti oletettu sopimatta, että nähdään joka viikonloppu ja aina jompikumpi päätyy ottamaan yhteyttä. Arkisin harvemmin nähdään, kun meillä on ihan eri vuorokausirytmit.
Mies erosi eksästään vain pari kuukautta ennenkuin me tavattiin ja siitä asti ollaan siis nähty viikoittain. Sen puheista olen käsittänyt, että se haluaa olla itekseen. Sen eksä ei ollut antanut sen tehdä asioita, kuten matkustella kavereiden kanssa yms yms, joten se haluaa omistaa tämän vuoden tavallaan itselleen ja tehdä kivoja asioita, kun parisuhde ei ole rajoittamassa. Minä kyllä totesin, että eihän parisuhteen pitäisi estää tekemästä tuollaista, mutta näköjään joissain parisuhteissa niin vain on... En sitten ole kehdannut hirveästi kiirehtiä ja painostaa toista. Jatketaan nyt tätä hengailua vielä jonkin aikaa, kun kuitenkin tykätään toistemme seurasta ja minun on todella hyvä olla sen kanssa, turvallinen olo. Hetkittäin vain iskee epätoivo, että eikö tästäkään tule mitään. Olen saanut viime aikoina paljon treffikutsuja ja se on laittanut miettimään, pitäisikö sittenkin jatkaa matkaa ja katsella muita vaihtoehtoja. Kerta toisensa jälkeen olen kuitenkin antanut pakit kaikille niille, jotka ovat ulos kysynyneet ja mennyt ja käpertynyt tuon Miehen kainaloon ja ollut kiinnostunut vain ja ainoastaan hänestä. Aika näyttää.