Matkustaminen

[Pascal Lemoix]

Puola ja Tsekki

Päivä 1

Matka alkoi suoraan töistä etukäteen tilatulla taksilla. Lentokentällä huomasin, että melkoisesti tuulee, kun tangot olivat katketa. Matkaseura (myöhemmin M) saapui kohta minun jälkeeni. Kävimme lähtöselvittämässä itsemme ja laukkumme ja jonotimme hyvän tovin turvatarkastukseen, joka meni kuitenkin hyvin. Yhteen kahvilaan syömään patongit ja kahvit. Laitoin vielä elämää risaiseksi munkkirinkilällä ja vadelma-smoothiella.

Kone yksi Varsovaan lähti lähes ajallaan, lastaus vähän kesti. Tuuli röykytti melkoisesti nousussa. M jututti suomalaista lentoemäntää, itse en tainnut ajatella paljon mitään merkittävää. Vettä join, kun tarjottiin. Laskeutumisen jälkeen bussiin, jossa tiesin pitää pipoa edellisestä kerrasta viisastuneena. Varsovan kentällä Transfer Deskiltä saatiin liput Wroclawin-koneeseen. Katselin muuta väestöä ja hyvinpukeutuneilta näyttivät. Bisnesmiehiä ja -naisia palaamassa työpäivän jälkeen kotiin, kenties. Aika moni pärski, mietin, saanko jonkin taudin. Kuormaus koneeseen alkoi ja lipuista revittiin se isompi osa talteen ja itselle jäi vain pikkulappunen.

Toisella lennolla istuimme käytävän eri puolilla, mutta kuitenkin aika vierekkäin siis. Perinteiset suklaapatukat jaettiin heti alussa ja vettäkin vähän myöhemmin. Varsin nopeasti tuntui menevän tämä vajaan tunnin lento. Bussin kautta lentokenttärakennukseen, joka näytti ihan erilaiselta kuin viimeksi. Remontoitu merkittävästi. Saimme laukkumme ja näin oman nimeni kuskin kyltissä. Hetken mietin, pitäisikö sanoa jotakin veden ostamisesta tai heittämisestä, mutta kuski teki niin hanakasti lähtöä, etten sitten. Kun olimme istuneet taksiin, joka oli tilava, kuski arvioi, että kolme tuntia kohteeseen. Tuntui vähän paljolta, mutta mikäs siinä sitten. Ilmoitin Suomeen soittamalla ja viestillä, että ollaan päästy ehjänä alas.

Parikymmentä kilometriä päästiin moottoritietä, sitten alkoivat pienemmät tiet. Pitkään oli tasaista maastoa, jossakin vaiheessa se alkoi nousta, kun vuoristoalue lähestyi. Välillä meinasi pissattaa, välillä nukutti ja oli puolinukuksissa silmät kiinni. Puhuimme suomea takapenkillä tai olimme hiljaa. Kuski kommentoi aika vähän. Sanoi kyllä heti alkuun, että jos pitää pysähtyä, niin sanokaa. Aikanaan ajoimme Tsekkiin. Minkäänlaisia rajamuodollisuuksia ei ollut. Sitten kuskin piti ihan loppumatkasta kysyä tietä, ensin taksilta ja vähän myöhemmin poliisilta. Koukkasimme melko pitkän kierroksen, koska päätie kylässä on yksisuuntainen. Lopulta löytyi. Maksoimme puoli matkaa ja hintakin oli se, mikä etukäteen oli sovittu. Helpotus, koska vähän mietin, mitä jos pyydetäänkin ihan eri summaa. Kuski sanoi odottavansa kymmenen minuuttia siltä varalta, että varauksemme ei olekaan kunnossa ja lähtevänsä sitten kotiin. Sanoi tulevansa sunnuntaina kello kymmenen hakemaan meidät pois.

Hotelliin kiersimme baarin oven kautta, koska vastaanotto oli varsinaisesti kiinni. Kysyin baarihenkilökunnalta check-iniä ja vailla kiirettä sanottiin, että pari minuuttia. Sitten paikalle tuli unisenoloinen mies, luultavasti yöunilta herätetty. Hän alkoi lähes olemattomalla kielitaidolla esitellä, että varsinainen varauksemme on halpaan huoneeseen, mutta 20 euroa enemmän maksamalla saamme paremman huoneen. Vähän aikaa ihmeteltiin siinä ja sitten hän kaiketi meinasi, että paskat... lähdetään katsomaan. Muutamat raput kierrettiin ja sitten vielä yhdet johonkin hiton vintille, jonka huone ei kyllä kutsuva ollut. Sitten kerrosta alemmas ja paremman näköinen huone. Päätimme valita sen, saimme avaimen.

Avainnipussa oli kolme avainta, joista yhtä tarvitsi. Ovi piti lukita aina erikseen ulko/sisäpuolelta. Sen opettelemisessa meni tovi. Soin itselleni yhden tsekkiläisen oluen alakerran baarissa ja mietin, että tänne asti on päästy. Siitä sitten hetken päästä nukkumaan, vaikka toinenkin olut olisi mennyt, mutta sitten niitä olisi voinut mennä jokunen, joten pysäytin itseni ajoissa.

[Pascal Lemoix]

Päivä 2

Heräsin melko varhain, taisi seitsemää käydä. Vähän myöhemmin M heräsi ja kokeilin, näkyykö formuloiden aika-ajot TV:stä. Kyllähän saksalainen RTL ne näytti, joten katsottiin pois. Sitten aamiaista syömään, leipä oli hyvää, melko makeaa sämpylää. Otin sen seuraksi pari keitettyä munaa ja nakkeja. Munakokkelia maistoin, mutta se ei ollut kovin hyvää. Kahvikoneesta onnistuin saamaan ulos ”cafaa”, joka muistutti cappucinoa. Kävimme katsomassa hotellin kissaa, joka oleskeli enimmäkseen ylväästi sisäänkäynnin kaiteella, koska terassilla oli lämmitys. Siinä sen oli hyvä paistatella lämmössä ja turistien huomiossa.

Aulan pystybaarissa näytti päivystävän melko vakiintunut porukka, vaikka mäkituristeja luultavasti olivatkin. Yhden takissa oli Bayern Münchenin logo ja yhtenä joukossa oli Stiegl-lippispäinen herrahenkilö. Stiegl on itävaltalainen olut, joten paikallinen Karjala-lippispää siinä päivysti. Aamupäivällä lippa oli eteenpäin ja myöhemmin se oli vaihtunut niskan puolelle, ilmeisesti jonkinlaisena ajankulun merkkinä.

Aamupäivän oleskelimme huoneessa, katselimme sadetta ikkunasta ja hiihtoa TV:stä. Tuuli vonkui ajoittain hyvinkin kuuluvasti, mikä ei tietysti kauheasti luvannut. Kahdentoista jälkeen teimme pienen shoppailukierroksen, vaikka valikoima olikin pienehkö. Keramiikkaa oli aika paljon tarjolla, mutta sitä nyt ei kaiketi kannata hamstrata lentomatkoille. Ostin jääkaappimagneetteja, muutaman kortin ja pienen tekokissan. Veimme ostokset hotelliin ja aloimme metsästää ruokaravintolaa, mikä oli yllättävän haastavaa. Kävimmeköhän neljässä viidessä paikassa turhaan. Yksi oli legendaarisen Pavel Plocin mukaan nimetty Lopulta löysimme tilaa yhdestä ravintolasta juuri pöydän verran. Tilasin meille schnitzelit (koska M ottaa aina samaa) ja itselleni olutta ja hänelle vettä. Olut maistui hyvältä ja vahvalta, tiesin tilaavani toisen, mikä myöhemmin tapahtuikin. Ruoka ja juoma olivat niin hyviä, että hyvin olisi voinut ihminen jäädä siihen.

Matka jatkui mäelle. Maa tuoksui kostealta ja tallatulta kuin Ankkarockissa, alue oli siis ruohopintainen (myöh. kurapintainen). AC/DC:tä coveroiva bändi veti keikkaa esiintymislavalla ja seisahduimme siinä. Se keikka loppui aika pian ja päätimme yrittää katsomoon. Järkkärit jakoivat ihmisille vihreitä rannekkeita käteen ilmeisesti edestakaisen kulun todistamiseksi. Kauhea tungos syntyi ja hetken päästä alettiin jakaa kullekin vain se liuska käteen, siten, että itse sai kiinnittää. Lopulta istuimme alas.

Tuuli oli melkoista, koekierros kuulutettiin perutuksi. Pidin pientä Tsekin lippua esillä ja tarkkailin tuulen suuntaa ja voimakkuutta. Välillä tuli räntää, välillä pieniä rakeita, sadetakki suojasi jonkin verran. Kisan alkamisaika (klo 16) muuttui ensi puoli tuntia ja sitten vielä tunnin siihen. Tulimme alas ja menimme telttaan, jotta olisi vähän lämpimämpää. Seisoskelua oli paljon, alkoi väkisin tulla kylmä sormiin ja varpaisiin. Söin välillä pari täytettyä leipää ja kysyin kahvia. Myyjällä ei sillä hetkellä ollut vettä, mutta: ”You will get coffee!” Ajattelin, että joo, yhtä varmasti kuin tuo kisa hypätään. Kisa aikataulutettiin uudelleen kello 18:aan ja yllytettiin yleisöä, että hyvät mahikset on, että päästään hyppäämään. Olin jäässä ja skeptinen, M uskoi, että hyvä tulee. Sitten 18.15 piti päästä ihan varmasti hyppäämään... tai 18.20. Ketään ei puomilla istunut. Näin kun Itävallan väreissä ollut mies näytti jääkiekosta tuttua estämismerkkiä ja ajattelin, että olikohan parempaa tietoa. Kohta sanoin M:lle, että tulevat muuten hyppääjät hissillä alas tornista ja sehän ei voinut tietää kuin perumista. Palkintojenjako ensimmäisen päivän tulosten perusteella ja väet pois.

Yleisö oli pääosin puolalaista torveenpuhaltajaa. Uskomatonta, mitä fiiliksiä he siitä saivat. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Mitään pullokontrollia en missään alueella havainnut. Alueen teltoista sai vodkaakin ja omiakin pulloja oli mukana. Osa pannutteli liukkaissa olosuhteissa ja olivat housunperseet ruskeana. Pientä tönimistä ja riidanhaastoakin näkyi. Myöhään yöhön vaeltelivat puolalaiset torviaan töräytellen ja välillä toinen toistaan tukien pääkatua edestakaisin.

M jäi suoraan hotelliin ja minä etsin iltaruokaravintolaa, vaikka mitään ei hirveästi tehnyt mieli. Parin paikan jälkeen totesin, että yhtä täynnä ne ovat kuin päivälläkin ja kävin ostamassa sipsejä ja muuta elintarvikeliikkeestä. Sitten menin hyvin pieneen baariin, jossa oli biljardipöytä tyhjänä, pari pöytäryhmää, pöytäjalkapallopeli ja baaritiski. Baaria pyöritti selkeästi vanhemmat ja heidän poikansa. Sain vapaan tuolin ja istuskelin kaljan kanssa. Pari hyvin juopunutta herraa joi tiskillä. Pöytäjalkapalloa pelattiin kaksimiehisin joukkuein tyyliin isät vastaan pojat. Mietin, että kokoonnutaanko Suomessa ikinä baareihin tuollaisen rennon tekemisen äärelle ainakaan yli sukupolvirajan. Meillähän isät juovat kotona ja pojat baareissa, molemmat änkyrään tähdäten. No, kahden oluen jälkeen suuntasin hotelliin ja katsoin oudohkoa paikallista elokuvaa niiden sipsien seuraksi. Arvioin sen olevan 60-luvulta, mutta vuosi oli 1983. No, samapa se, iltatoimet ja nukkumaan.

[Pascal Lemoix]

Päivä 3

Heräsin herätyskelloon, vaikka jotenkin olin kuullut, että M on jo hereillä. Herätys oli ajoitettu formuloiden starttiin. Katselimme kisaa tasaantumisvaiheeseen asti ja samalla odottelimme aamupalan alkua (klo 8). Vähän yli kahdeksan menimme aamupalalle ja katselimme taas sadetta ja totesimme, ettei taideta hypätä tänäänkään.

Määrä oli, että kymmeneltä tulee kuski hakemaan, joten aamiaisen jälkeen siinä suihkuteltiin ja pakkailtiin. N. 9.45 menimme vastaanottoon ja kysyimme, voimmeko maksaa korunoilla, joita oli jäämässä reilusti yli. Se kävi heille, taas laskelma kynällä paperille. Tuttu kuski odotti meitä jo aulassa ja oli kiva nähdä hänet kuin vanha tuttu. Siirsimme kamat autoon, vaihdoimme pari sanaa päivän huonosta säästä ja kuski sanoi: ”It is time to go home!”

Hetken päästä saavutimme Puolan rajan ja kuski toivotti meidät tervetulleeksi Puolaan, sanoin, että on kiva nähdä taas Puola Tällä sivulla minulla oli hyvin juotavaa mukana ja maisematkin näkyivät paremmin. Paria nähtävyyttä kuskia siinä esittelikin. Yhdessä vaiheessa vastaan tuli huomattava joukko poliisiautoja, olivat menossa jalkapallon paikallisotteluun tappeluita ehkäisemään.

Saavuimme Wroclawin lentokentälle, kättelimme kuskin ja hänen ilmeensä oli hyvin kiitollinen. Mietin, että saattoi olla viikonlopun duunit tuollainen pari pitkää väliä. Olimme modernissa lentokenttärakennuksessa, ostimme vielä vähän tuliaisia. Sitten turvatarkastukseen, jossa soin. Kengät pois ja kopelointi ja sillä hyvä. Hetken ihmettelyn jälkeen menimme yhteen kahvilaan, jossa oli mukava naismyyjä, joka otti tilaukset ja huomasi kysyä hyvin huolellisesti, että tulisiko herroille vettä koneeseen ja saisiko olla vielä jotakin. Hauska myyntitapahtuma. Otimme lämpimät voileivät ja kahvia.

Vähän ennen portille siirtymistä, kaveri penkoo kaikki laukut, korvatulppia ei ole missään. Kysyn, pitäisikö tiedustella jostakin, mutta tiukka ei on ainoa vastaus. Kohta tulee kuormauksen aika ja siirrytään bussilla lähes naurettava väli, mutta tietenkään turisteja ei voi panna pomppimaan lentokentälle vapaasti. Suomalaisia muusikoita on menossa kotiinpäin, heillä on samat yhteydet Suomeen kuin meilläkin, M jututtaa heitä enemmän, koska hän on näitä, jotka ilahtuvat, kun suomella tulee toimeen. Itsehän pidän ulkomailla juuri siitä, että on jotakin erikoista ja että joutuu vähän ponnistelemaan. Minusta ei olisi johonkin Alanyan junttikohteeseen istumaan Suomen lippu pöydässä suomalaisuutta kaivaten.

Varsovaan päästään, mutta kentällä alkaa matkanteko tökkiä. Emme saa lippuja seuraavaan koneeseen, ennen kuin portilta, kunhan tulevat töihin vähän ennen (n. 50 min) koneen lähtöä. Syömme schintzelit ja olemme lähellä riitaa. Olen sitä mieltä, etteivät kuitenkaan myy viinakaupassa, koska ei ole lentolippua. M:n mukaan ilman muuta myyvät. Suostun kokeilemaan ja lippua kysytään, mutta kun on pikkulappu Helsinkiin selvitetystä laukusta, niin pienen nikottelun jälkeen ja säälistä kassatyttö suostuu myymään. Litran pullo Zubrovkaa ei maksa paljoakaan, en sitten tiedä, kuka sen juo ja milloin. Menemme portin luokse istumaan. M selvittää kotimaisen liigan tulokset netistä. IFK ja Jokerit pullahtavat molemmat ulos.

Lopulta saamme liput, käyn vielä ostamassa kanapkan ja Kokiksen. Viimeinen lento menee osaltani aika yhdentekevissä ajatuksissa, kaveria sattuu korviin laskeutuminen. Laukkujonossa menee jonkin aikaa, koska junttilentoja etelän lomakohteista on myös laskeutunut. Kovin kauaa ei mene ja sitten taksiin ja ihmettelemään, kuinka vähän ehtiikään nukkua.

[L-S]

Pascalin rapsat

Jotenkin kuulostaa vähän ankealta reissulta, varsinkin kun hyppääminenkin jäi väliin ja vettä satoi. Ilmeisesti rapsoista päätellen Pascalille kuitenkin sopii juuri tämäntyylinen matkailu, että on vähän outoa ja vierasta ja sikäli mielenkiintoista. Tavallaan pidän sellaisesta itsekin, en viihtyisi ihan etelänmatkaturistikohteissa minäkään (vaikka tänä talvena onkin tehnyt mieli etelään, mutta varmaankin Kanarialla olisi kuitenkin liikaa suomalaisturisteja, eikä mulla ole edes aikaa matkustaa - valitettavasti).

[Pascal Lemoix]

Ehkä se on vähän suhtautumisasiakin. Laskee odotuksia, niin kaiken saa hyväksi. Yritän välttää liian tarkkoja suunnitelmia.

Mutta olisi tuo kieltämättä vähän aurinkoisempikin matka voinut olla.

[Lyyra]

Sain joululahjaksi jotain SAS:n vouchereita 250 euron arvosta ja ne pitäis käyttää kesäkuuhun mennessä. Ei huvita yhtään. Pitänee myydä ne.

Ja nyt mainostan niitä häikäilemättä. Ostakaa: huuto.net.

[damn]

Matka Skotlantiin suunnitteilla. Ja nythän me lähdetään ihan varmasti! Katsellaan saako kaveri lomaa samaan aikaan kuin minä kesällä, vai lähdetäänkö syksyllä. Ensin oli tarkoitus, että oltaisiin isommalla kaveriporukalla lähdetty, mutta tultiin siihen lopputulokseen, ettei puolella porukasta varmasti ole rahaa lähteä, joten lähdetään sitten kaverini ja jonkun hänen kaverinsa kanssa.

[Pascal Lemoix]

Kööpenhamina-rapsa (2.-5. heinäkuuta)

1. päivä

Aamulla pakkailtiin ja varmisteltiin viimeisiä juttuja, kaveri oli sovittu yhdeksän aikoihin tulemaan hakemaan (?). No, onpa edellinen lause tai ei, niin kumminkin saavuimme hiljaiselle lentokentälle. Kiitokset kyydistä ja sujuvat lähtöselvitys ja laukunjättö. Turvatarkastuksessa soin ja sitten tutkittiin.

Pari tuntia fiiliskuopassa palasi mieleen ikiaikaiset lentokenttätyperyydet. Katseltiin Muumi-kaupassa hehkuvasilmäisiä hattivatteja ja muita tuotteita. Juotiin kahvit ja teet ja taisi siinä joku munkkipossukin saada ennenaikaisen joulun. Koneeseen, koneessa ja koneesta pois – ei mitään kauhean mainittavaa. Korvia meinasi särkeä, mikä on harvinaista.

Kastrupissa saimme laukut pitkän kävelyn jälkeen sujuvasti. Hetki pyörittiin, ennen kuin löydettiin informaatiotiski ja siitä ostettiin Copenhagen-kortit molemmille kolmeksi päiväksi, ne riittäisivät vielä paluumatkaankin. Korttiin sisältyy liikenne, myös lentoasemalta ja -asemalle, monia pääsymaksuja ja tietyistä paikoista saa alennusta. Pääsimme sujuvasti metroon ja sitten alkoikin tuntua, että Tanskassa ollaan

Kööpenhaminan metro on automaattinen. Junan molemmissa päissä on avoin maisemaikkuna. Aluksi olimme perän puolella ja seurasimme pysäkkejä Kungens Nytorviin. Lähinnä, että monesko, koska kuulutuksista ei montaa sanaa kostunut. Joskus kuulutettiin jotain pidempää. Kyseisessä Nytorvissa sitten noustiin ja päästiin rappuset ulkoilmaan, mutta sitten menikin tovi karttaa käännellessä ja öö... ööö... Käveltiin viisi metriä ja uusi tsuumailu. Alettiin sitten päästä järjellistä vauhtia eteenpäin, sijoituttiin kartalle ja sitten ei enää mennytkään kauan, kun iso, valkoinen ja jokseenkin merellinen rakennus näkyi etuoikealla.

Kirjautuminen oli sujuva ja saimme huoneen 517. Hissit olivat mielenkiintoisia kopperoita, joihin näki heikosti sisään ja joissa oli metallinen väliovi. Joskus tunnelma oli hyvinkin tiivis ja virhepainamia tuli itselle ja muille reissun aikana. Huone oli sinänsä viihtyisä, mutta näytti, että rakennuksella oli ikää ja päälle oli tehty jonkinlainen ehostusremppa. Jääkaappi oli tyhjä, joten ei tarvinnut latoa minibaarin tuotteita edestakaisin sitä käyttääkseen. Suurin miinus oli kylppäri, jossa lattia oli tehty kivistä, mikä ei ollut hassumpi jalalle, mutta siellä vettä oli aina lätäköinä tai virtoina ja ei se oikein koskaan kunnolla kuivunut. Pyyhkeitä kului, kun piti olla lattiallakin jotain.

Siinä sitten levähdys- ja virkistäytymispaussin jälkeen päätettiin ruokailla hotellin ravintolassa. Ruokasalia elävöitti kärpänen ja sitten pari kappaletta julmahuvilaisittain: repariiremennen! Jotain ne siinä tikkaitten ja muiden kanssa yrittivät paremmaksi saada. Ensimmäinen Tuborg meni janoon ja alkoi olla rennompi olo. U sai Chicken Ceessar -salaatin ilman chickeniä, minkä vuoksi tämä jäi ainoaksi käynniksemme kyseiseen ravintolaan. Oma hampurilaiseni oli varsin ok ja toinen Tuborg kenties ok:isti sitä lisää.

Vähän myöhemmin lähdimme kiertämään paikkoja, kävelimme aluksi lähimmän korttelin ympäri. Näimme vohvelibaarin ja myyntipisteitä, joista sai Carlsbergin to go. Milloin meillä? Teatteritalon vaiheilla oli rakennustyömaa ja ihmisiä istui rupattelemassa laituriterassilla. Hankkiuduimme bussiin numero 66 ja ajoimme sen reitin alusta loppuun ja katselimme maisemia ja minä jotakin muistin edellisestä reissusta. Erottajaa muistuttaneella päättärillä jäimme ja janoissamme menimme kioskiin ostamaan janojuomat. Kolikot jättivät nippanappa vajaaksi, joten tyylikkäästi kaksisatasella piti maksaa. Sitten kävimme Irma-lähikaupassa, joka mainosti luomua ja alkoholiakin olisi saanut. Ostelimme sipsejä ja salmiakkisuklaata ja juomia ja maksoimme melko kalliisti.

Takaisin tulimme samalla tavalla kuin menimmekin, vaikka alkoi tuntua, että niitä mutkia ja pyöriä ja pyöräilijöitä on loputtomasti. Hotellissa katsoimme Bones-sarjan jakson tanskalaisilla teksteillä ja mietimme, että kummasti sitä pysyi kärryillä, vaikka ei ollut aina varma, kummalla kielellä vastaanotti. Taisi siinä jotain sekalaistakin tulla ja lopuksi luin itseni uneen Larssonin teoksella ”Tyttö joka leikki tulella”.

[Kibaya]

Mun pitäisi siirtää junassa kirjoitettu Sodankylä-rapsa tänne, mutta kuten näkyy, ei ole näkynyt.


Sen sijaan.

Tallinna kuin Tampere 15.-16.7.2014

30 seconds to Marsin keikka Tallinnassa. Alunperin keikan piti olla maaliskuussa, mutta peruivat ja mä toivoin hartaimman kautta että saisin matkan järjestymään. Siinä hetkessä oli tiedossa sairasloman loppuminen heinäkuun loppuun ja moinen keikka olisi ns. kesän huipentuma.
Oli se sitä kyllä nytkin vaikkei sairasloma lopukaan. Keikkarapsa erikseen.

Aamulla täpisevänä ylös sängystä. Pakkasin illalla pestyjä vaatteita, pohdiskelin vaatevalintoja ja laukun painoa.
Sain lopulta aika kevyen vaatetuksen matkaan ja ylle. Lehmänhenkäys-sää aiheutti vähän ylimääräistä pohdintaa.
Lähtöminuutit. Laukku selkään ja matkaan. Äää! Vähän lähtötärinää junassa.

Liput siellä ja liput täällä. Kahvi, koska hermostuneisuus esti aamiaisen valmistuksen.
Lopulta pääs laevale, tai siis metallipurkkiin, joka oli aikasti pieni. Ahtaat istumapaikat ja jännät paikat.
Melkein itketti epätodellisuuden vallassa. Jotenkin vaikea selittää sitä onnistumisen riemun määrää.
Mun matka. Mun juttu, ei muita. Eka kerta viiteen vuoteen! Ei riippuvaisuutta muista, mutta tarkkaan mietityt yksityiskohdat ja luottamus omaan itseen.
Tai lähinnä rajoihin. Mä pystyn tähän! Vaikkakin terveessä jalassa oli kantapäässä iso kipuluupiikki. Mutta se sivuun, koska Mars.

Laivamatkahan oli verrattavissa Turun junamatkaan. Leppoisa ja rento eteneminen, aika kaksi tuntia. Välillä vähän heilutti, muttei mitenkään ylitsepääsemättömän pahasti. Luin vähän Pikku Vampyyri matkalla-kirjaa ja nautin. Ei ressiä! Loma!

Kuumuus meinasi ottaa musta otteen, mutta sain taisteltua vastaan.
Saamani hotelli olikin lähempänä mitä luulin. Virkailija ei meinannut ymmärtää miksi olin tulossa toisen ihmisen nimellä varattuun huoneeseen.
Lopulta solkotin eestin ja suomen yhdistelmää höystettynä saksalla ja englannilla. Ei ollut kielimuuria. Sain huoneen, joka oli ihanan lähellä pääsisäänkäyntiä. Hyviä ja huonoja puolia. Ihmiset pääsivät kulkemaan suoraan ikkunani alta, mutta mun ei tarttenut kulkea pitkää matkaa päästäkseni huoneeseen.

Tavaroiden jättö ja kauppaan hakemaan vettä. En todellakaan maksa puoltatoista euroa vesipullosta.
Lopulta löysin tarjouksen ja maksoin 75 senttiä puolestatoista litrasta.
Sain kaupasta myös täyttävää ja terveellistä syötävää kolmella eurolla. Yritin olla miettimättä suomen hintoja samojen tuotteiden kohdalla.
Kokispullo euron. Kahden litran pullon olisi saanut kahdella eurolla (tarjouksessa, normihinta 2.50 ).

Hotellille einehtimään ja valmistautumaan
Syödessä katselin Holby Cityn sairaalaa eestiksi tekstitettynä.
Syömingin jälkeen oli aika kaivaa meikit. Huomasin kääntäneeni ajatukseni jo eestinkielelle. Täytesanat englanniksi.
Olin aika helpolla tyytyväinen vaatevalintaan.
Sitten vaan menoksi! Aikaa olisi, joten ei kiirettä. Köpöttelin ratikkapysäkille rauhassa ja varmasti.
Pohdiskelin siinä pysäkillä mikä olisi paras reitti ja päätin lähteä Balti Jaamin suuntaan. Balti Jaam on Tallinnan rautatieasema, josta kulkisi useampi vaihtoehto.
Unohdin pienemmän vesipullon, joten kioskista uusi. Hinta 20snt! Siis 20snt hiilihappo- tai lähdevesi. Fuck Evian, Saaremaa Vesi on ihan yhtä hyvä!

Johtobussilla areenalle. Aivan himmeä täpinä. Marssit! Mun Marssit! Ihan pian!
Johtobussi kulki myös aika rauhallisesti. Mietin että mitähän tässä oikein tapahtuu, kun niistä virolaisista kuskeista on vähän niinkuin varoiteltu. Ehdin katselemaan maisemia kaikessa rauhassa. Ihania rakennuksia, mielenkiintoisia kauppoja ja paikkoja ja sitä jotain mystistä, joka saa polvet notkumaan. Vaaleanpunainen rakennus, vaaleanliila rakennus, yksi järjettömän kaunis piha! Eläintarhan pysäkki ja perillä!


Ennen keikkaa rajoittunut ja sulkeutunut persoonani pääsi valloilleen. Keskustelin venäläisten, latvialaisten, saksalaisten ja parin suomalaisen kanssa. Suomalaisten kanssa vähän kuin vahingossa ja lopulta hengattiin ennen keikkaa porukassa. Loput keikkarapsassa

Keikan jälkeen, poistuessani areenalta oli ihan epätodellista. Ihmisiä itki ympärillä, suurin osa onnesta, osa vaan siitä keikasta ja sitten semmoiset kuin mä, koska ei näköjään muutakaan voinut. Taianomaista!
Huoltoasemalla oli järkky jono. Venäläiset yritti kiilata ja töniä. Ne heitettiin sitten pihalle.
Saatiin lopulta vettä ja kokista.
Liikennöintipysäkki oli ihan täynnä ihmisiä. Ihan. Täynnä! Johtobussi tuli ja täyttyi. Siihen könkkäs kyytiin vielä tyyppi jalka paketissa ja ahtautui reunalle seisomaan. Pienen natinan saattelemana johtobussi meni menojaan.
Pysäkille pysähtyi myös outo pikkubussi, tavallinen bussi ja sitten taas johtobussi. Mentiin sen kyytiin, vaikka seuralaisten majapaikka oli toisessa suunnassa. Päädyttiin jälleen Balti Jaamille, mutta käveltiin vanhan kaupungin läpi Virulle. Se olikin aika eksoottista. Ja hippadullaa. Hyvinkin hippadullaa. Raatihuoneen torilla oli porukkaa kännissä, kansalaisuus hyvin esillä. Paidassa luki miehillä Ukkometso.
Virulla seuralaiset halusivat kävellä vielä vähän matkaa mun kanssa mun hotellille päin. Käveltiin sellaiseen paikkaan mistä heidän oli helppoa lähteä takaisinpäin.
Juteltiin siinä risteyksessä pitkät pätkät ja ihan kuin oltais seisty kotoisassa nurkassa ja hengattu kavereiden kanssa.

Mun hotellilla oli porukkaa istumassa ikkunan alla. Ryntäsin suihkuun, koska kuumuus oli järjetön. Söin vähän iltapalaa, luin nettiä ja katsoin televiitsionia. Sieltä tuli draamasari Dallas. Kuuntelin ylen kautta radiotakin hetken aikaa, mutta jätin jonkun eestikeelisen tv-kanavan auki yöksi. Telkkari peitti alleen ulkoa kantautuvat äänet. Jossain kohtaa havahduin unesta ja sammutin telkkarin ja valot.

Kello soi aikalailla aikaisin. Kroppa oli ihan seis. Nappia naamariin, venyttelyjä ja lastenohjelmia. Jonkun ajan päästä aamiaiselle.
Kökkö ja yksipuolinen aamiainen liian suolaisine voineen olin elämys. Leikin turistia ja istuin suomalaisten keskellä ihan hiljaa. Toisella puolen istui saksalaisia, joiden jutut olivat paljon fiksumpia. Suomalaiset suunnittelivat dokaamista ja kaljalastin hakua. Saksalaiset olivat menossa museoon ja vanhaan kaupunkiin katselemaan. Tuliaisia suunniteltiin ja ruokailua. Venäläisten saapuessa tönimään ja kiilailemaan ja huutamaan poistuin. En käsitä. Yritin olla avoimin mielin kaikkien kansallisuuksien suhteen, mutta itänaapureiden törkyily oli yhtä silmiin pistävää mitä kotimaistenkin.

Vielä viimeinen pyörähdys sataman markettihelveteissä. Piti tuoda enolle sätkäpapereita, eikä niitä meinannut olla missään. Siis missään. Löysin kuitenkin viimeisimmästä paikasta ja pääsin pakkaamaan.
Pakkasin nopeasti, levähdin ja poistuin hotellista.
Satamassa oli aika hauskaakin, vaikka myös vähän ahdistava kun se oli selkeästi joku vanha varasto minkä läpi kuljettiin. Jotkut kiroilivat kun eivät olleet tajunneet että sieltä pitää kiertää, vaan yrittivät astua laivaan ilman virallista reittiä

Laivassa harmitti. Olisin halunnut jäädä Viroon.
Kyllä mä vielä senkin teen. Pidän oman seikkailun ja kierrän tärkeitä paikkoja. Nyt tulin kuitenkin sitten kotiin.
Sulkeutunut ja rajoittunut persoonani oli taas valloillaan ja juteltiin vierustovereiden kanssa koko matka. Hauskoja naisia. Keski-ikäisiä, ehkä mun äidin ikäisiä, jotka olivat olleet myös keikalla. Mielenkiintoiset tarinat ja motiivit lähteä keikalle ja muita tarinoita.
Paluumatka keinutti enemmän, eikä niin tuntunut enää junamatkalta.
Suomen puolella tekstiviestiin piipahti että äiti ja Tuusi olivat tulossa Helsinkiin asioille. Aika hauska yllätys!
Törmäsin heihin rautatieasemalla ja tultiin yhdessä Hyvinkäälle.
Tuusi yllättyi ja kaikki kuulivat ilahduksen kohtaamisesta. Oli kiva palata

Nyt väsyttää poskettomasti.
Ja olen ottanut jo päikkärit.

Viro
Mars

[Pascal Lemoix]

Päivä 2

Heräsimme ensimmäiseen päiväämme Köpiksessä joskus kahdeksan jälkeen. Aamiaistarjoilussa oli hyvin näyttävästi esillä hedelmiä, muun muassa keltaista vesimelonia. Itse en niin valtavasti innostunut hedelmistä, vasta viimeisenä päivänä maistoin. Noin muuten aamiainen noudatteli vähemmän yllättävästi Scandicin yleistä linjaa. Juustonleikkuukonekin oli, mutta juusto, jota maistoin oli aika pahaa.

Munakokkelia söin runsaasti, pekoni oli hyvin rapeaa, jopa liian kuivaa makuuni. Hotellissa kuuli suomea turhankin paljon. Pysyttelimme ihan hiljaa aina kun sitä esim. samassa hississä kuuli. Amerikkalaista aksenttia oli esillä ja sitten ilmeisesti ihan tanskalaisia. Aulassa oli liitutaulu, johon asiakkaat saivat jättää terveisiä. Laitoimme jokaisena päivänä ”A U” Se taulu ilmeisesti pyyhittiin kerran päivässä. Jotkut olivat laittaneet ihan asiaakin, että ”tavataan klo 11” ja vastaavaa.

Lisäksi aulassa oli tarjolla Kicker eli sellainen jalkapallopeli, jossa molemmat hallitsevat neljällä kepillä jalkapallojoukkuetta. Siniset ja punaiset miehet seisovat linjoina. Kokeilimme ja alkuun oli tasaista, mutta sitten aloin olla niin ylivoimainen, että hauskuus kärsi. Toisena päivänä pelattiin niin, että minä käytin vain maalivahtia ja alinta linjaa, mutta meinasin olla niilläkin liian hyvä, kun U:lla meinasi mennä pallo omiinkin suht usein... Mutta ihan hauska peli!

Kokeilin tanskalaisten Conchita Wurstille neuvomaan kikkaa ottaa kaljaa heti aamusta. Tällä pitäisi saavuttaa tila, jossa henkilö on ”hüggelig” eli juo itsensä mukavaksi. Pikemminkin tämä olut teki kyllä uniseksi. Joka tapauksessa lähdimme liikkeelle ja suunnitelmissa oli päivälle kanavaristeily ja tivoli. Risteily kuului kohteisiin, joihin pääsi Köpis-kortilla, ehdimme yhdentoista paattiin. Näitä matalia risteilyaluksia kulkee näin kesäsesonkina ihan solkenaan, niissä on opas ja kuljettaja. Tämän kerran kuskina oli Erik, ehkä viisissäkymmenissä ja oppaana ehkä 25-30-vuotias tumma, italialaistyyppinen nainen, joka kertoo heti aluksi saaneensa työn, koska on lyhyt, mahtuu tunnelien alituksissa seisomaan. Matkustajien pitäisi istua alitettaessa tunnelia, mitä joillekin peräosan urpoille sai toistaa välillä useitakin kertoja.

Paatissa vallitsi yleinen hälinä ja lasten äänet ja ei selostuksesta oikein aina saanut selvää. Olinhan minä ennenkin nähnyt kyseiset maisemat, mutta se kerta oli jotenkin parempi. Nyt jää aika lähelle keskivertoa. Rantauduttamme kävelemme Strädet-kadulla, joka on kuuluisan Strögetin ohella tärkeitä kauppakatuja. Ensin menemme aika lailla umpimähkään, sitten alamme etsiä postia. Onnistuneen suunnistuksen jälkeen löytyy posti ja kirjoitamme kortteja Suomeen. Sitten tarvitaankin jo ruokaa. Löydämme ruokapaikan aika vahingossa, kun jäämme katselemaan lelukaupan näyteikkunassa tutisevaa ukkoa. Sitten huomaamme kellariravintolan, joita on muuten aika paljon keskustassa. Tästä paikasta tilaamme pita- ja hampurilaisateriat, jotka ovat huomattavan edulliset.

Seuraavaksi turistikohteista on vuorossa Rundetaarn eli pyöreä torni, joka on erään kirkon yhteydessä. Ylös pääsee aluksi leveätä liuskaa, mutta ihan huipulle vie kapeat portaat, jotka ruuhkautuvat helposti. Huipulla on klassiset näkötornivarustukset. Katselemme kiikarillakin parin kolikon verran, mutta ei siitä hirveän suurta iloa ole. Alempana tornissa tutustumme vähän aikaa taidenäyttelyyn, joka olisi mielenkiintoinen, jos olisi enemmän jaksamista. Nyt jää vähän puolitiehen. Kävelemme pois tornista ja sitten pyörimme hyvän tovin Nörreportin aseman vaiheilla ihmettelemässä bussilinjojen suuntia ja tietöitä. Lopulta pääsemme kohti hotellia.

Hotelissa käymme Surfacella netissä ja tutkimme tivolin hintoja. Sisään pääsee ilmaiseksi sillä kortilla, ranneke eli paikallisella kielellä ”turpas” maksaa vajaan 200 DKK. Naureskelemme tovin, että ”turpaas saat kahellasataa” Ranneke on aika paljon halvempi kuin Linnanmäellä. Lepäämisen jälkeen matkustamme tutulla bussilla tivoliin. Ostamme turpasit automaatista, eka kone tosin keskeyttää tapahtuman virheen vuoksi. Toisesta koneesta saamme ”turpaamme”

Laitteista ensiksi menemme oikastaan hurjimpaan Himmelskibetiin


jossa on siis ketjukaruselli 80 metrissä Turvallisuus on melkein yhtä tarkkaa kuin lentokentällä. Taskut tyhjennetään lokerikkoon. Juuri kun istun keinuun, turpas ratkeaa auki, hyvin alkaa... Työntekijä sanoo, että sen voi vaihtaa uuteen lippukioskilla. No, turvavyöt kiinni menoksi. Halusi tai ei, niin aika lailla tulee puristettua ketjuja. On se hurjaa hommaa, ja kun pääsee alas, niin ei paljon harmita.

Kun pää on saatu auki, käymme Linnanmäen Breakdancea vastaavassa laitteessa ja satavuotisessa vuoristoradassa. Siinä on ihan täysin pimeitä osuuksia. Linnanmäellähän valo tihkuu lautojen raoista pimeissäkin kohdissa. Tässäkin on kuitenkin jarrumies mukana vaunussa kuten Linnanmäellä. Kiva ja perinteinen rata. Tämän tehokkaan alkurytkeen jälkeen vedämme hetken henkeä ja juomme limut. Mukit ovat paksua muovia ja niille on suunniteltu erillinen palautussysteemi. Mukeilla on viiden kruunun panttimaksu, jonka saa takaisin, kun palauttaa mukin tarkoituksenmukaiseen automaattiin. Toimimme näin ja mietimme, milloin meillä. Tosin ajattelemme, että olisi siinä mukinkerääjällä työmaa, kun yksi kerrallaan noita palauttelisi.

Kiertelemme alueella ja muutaman mielipuolisen kyydin seuraamme tarkoituksella laitteen ulkopuolelta. Paljon on laitteita, joissa matkustetaan osa matkaa pää alaspäin. Erityisesti haluan viedä U:n laitteeseen nimeltä Den Flyevende Kuffert


Siellä hypätään lennosta kyytiin aarrearkkuun ja matkataan halki H.C. Andersenin satujen. Eri sadut on toteutettu puunukeilla, jotka liikkuvat. Mukana on selostus, jonka saa tanskaksi ja englanniksi. Huomattavan tunnelmallinen matka johonkin, jota on vaikea kuvailla. Voisin kuvitella, että Tuomas Holopainen ajaisi aika monta kertaa laitteen läpi. Sopii mainiosti illan viimeiseksi kyydiksi. Mekin päätämme, että ajetaan toisen kerran vielä illan päätteeksi.

Ajamme läpi muutamia laitteita, esim. Odin-Expressenin, joka on sama kuin Linnanmäen Pikajuna (aik. City Express), sitten pelejä piti vähän kokeilla ja niin edelleen. Ajoimme Andersenin läpi toisen kerran, ostimme salmiakkia tuliaisiksi (muun muassa Pohjoismaiden lippuja ja jalkapalloja) ja sitten poistuimme iltaan, joka pimenee aiemmin kuin Suomessa. Söimme paikallisessa Mäkkärissä, jossa erikoista on se, että kaikki ostokset laitetaan pussiin eikä tarjottimia käytetä (ainakaan ilta-aikaan). Siitä sitten hotellille ja nukkumaan.

[Pascal Lemoix]

Päivä 3

Tähän asti oli ollut pilvistä ja sellaista hieman viileää, että takki ei ollut illalla liikaa. Perjantai toi sitten mukanaan helteistä säätä loppuajaksemme. Päivän ohjelmassa oli ajatus ottaa Silta-selfie, tutustua Christianian vapaakaupunkiin ja planetaarioon. Tavoitteet menivät lopulta vähän miten sattuu.

Aluksi siis normaalit aamiaiset ja aamutoimet. Kun lähdimme liikkeelle, kävelimme Kungens Nytorviin ja metrolle, mikä oli nyt jo vähän kaupunkia nähneenä oikeastaan aika helppo tehtävä. Metron maisemaikkunassa alkoi väkisinkin tulla kuuma. Pääsimme lentokentälle ja arvoimme suuntia vähän aikaa. Hiljalleen kävi selvemmäksi, ettei Siltaa pääse lähellekään kuin autolla tai junalla. Menimme sitten rantaan niin pitkälle kuin pääsi ja otimme muutaman meriaiheisen kuvan. Lähellä vietti aikaansa mieskaksikko, joista toinen tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Hetken päästä toinen miehistä meni kuselle rantakivikon päälle ja toinen jäi sitä kuvaamaan...

Kävelimme vähän poispäin ja söimme jäätelöt rantakioskin terassilla. Bussilla lähdimme kohti kaupunkia ja parin bussin jälkeen olimme jokseenkin Christianiassa. Hipeistä tai dullasta ei näkynyt merkkiäkään. Löysimme yhden matkailunähtävyyskirkon



eli Vor Frelsers Kirken. Minä aloin olla kuuman päivän uuvuttama, joten vain U kiipesi tuohon n. 90-metriseen torniin. Soitin alhaalta Suomeen ajan kuluksi. U saapui tornista ja kiipeäminen oli ollut mielenkiintoista, koska siellä oli ahtaita käännöksiä ja muuta hauskaa.

Vähän aikaa kävelimme edestakaisin ja sitten aloimme etsiä kahvilaa tai jotain. Päädyimme Baressoon (eli Esson baariin? ), jossa söimme kohtalaiset sandwichit eli sellaiset suljetut ja paahdetut. Kahvia ja teetä ja vettä koneeseen. Pohdimme välihuilausta hotellissa, mutta jatkoimme suoraan planetaarioon, kun siitä bussilla sopivasti pääsi. Planetaariossa kysytään, haluammeko nähdä elokuvan. Haluamme. Englanninkielistä tulkkausta varten ostamme kuulokkeita 20 DKK/pari. Nousemme pitkät ja jyrkät raput ja huohotamme paikoillemme. Väkeä on vetokykyyn nähden puolitoista kourallista. Tämä teatterisali on siis iso puolipallo, jossa voi katsella 3D:tä. Heti alussa käy selväksi, ettei kuulokkeilla tee mitään, englanninkielinen selostus tulee hyvin hiljaa ja huonossa rytmissä ja parempi ilman ja suoraan tanskaksi vaan. Alkuun tulee pari avaruusaiheista juttua, joissa ei keskitytä oikein mihinkään. Pääelokuva kertoo D-Daystä eli Normannian maihinnoususta. Paljon selostusta joukkojen määrisrä ja ajoista ja paikoista, Saksa selittyy vain vihollisena. Esitystekniikkana jees, elokuvana en liikaa kehuisi. Poistumme sisältä kulahtaneesta planetaariosta huonon vessan ja kortittoman gift shopin kautta.

Aika syödä isompaa ruokaa. Olemme Cafe Emmassa ja puolivahingossa huomaamme, että kortilla saa kymmenen prossaa alennusta. Ruoka ja juoma tulevat sopivaan saumaan ja maistuvat hyvin. Viimeinen viisisatanen kuluu. Ruokaillessa huomaan, että olemme lähellä hotelli Ascotia, jossa yövyin edellisellä matkalla, käymme ala-aulassa pällistelemässä ja muistan sen aika hyvin kolmen vuoden takaa.

Tämän jälkeen on ohjelmassa yleistä kauppojen ikkunoiden tutkimista. Olen luvannut lahjoa kaveria mukilla kyydeistä. Yllättävän hyvin pätee se, että kun etsit mukikauppaa, niin vastaan tulee vain jotain SM-Sex -liikkeitä... Tulemme Strögetille. Lego-kauppa on mennyt kolme minuuttia sitten kiinni. Turistikauppa löytyy ja ostan viimeisellä satasella mukin ja jonkun pienen tuotteen. Olemme samalla silmäilleet, saisiko jostain smörrebrödejä, kun nyt Tanskassa ollaan. Eihän niitäkään silloin tule vastaan, kun pitäisi. Paitsi lopulta. Menemme sisään ja taas kerroksen maan alle. Saksa-Ranska on tilanteessa 1-0, 75 minuuttia pelattu. Otamme muna-katkarapu-smörret ja asiaankuuluvat ruokajuomat. Suomen rahaa menee yli 30 euroa, mutta on kyllä hyvääkin. Ottelu päättyy Saksan voittoon. Kuuntelemme ruotsinkielistä pöytäseuruetta ja puheista ymmärtää melkein kaiken.

Pitkä päivä on tullut iltaansa. Naurahdamme hotellilla, että oltiin sitten vaatimattomat kahdeksan tuntia liikkeellä, vaikkei paljon missään pitänyt käydä. U:lle maistuu uni melko varhain ja minä katson Brasilia-Costa Rica -ottelun. Ulkoa tulvii live-musiikkia varmaan kahteentoista tai vähän yli. Sitten pitää lukea vielä Larssonia, koska se on herkullisessa kohdassa.

[Kibaya]

Tässä se tulee, Lapin rapsa yli kuukauden takaa.
Vei hitokseen aikaa palautua ja sitten tuli kaikkea elämää ja näiden asioiden sulatteleminen jäi. Nyt on sulateltu. Here goes.

Sodankylä 11.-15.6.2014.

Suvin kanssa puhuttiin sivulauseessa että lähdettäisi leffafestareille. Sivulause mainittiin joskus maalis-, huhti- tai toukokuun aikana. Lopullinen päätös ja idea syntyi ihan vain muutama viikko ennen tapahtumaa. Ja voihan poijjaat, niin vaan me lähdettiin. Viimeinen kaksi viikkoa sisälsi tiukkaa tiedustelua, fb-viestejä, sähköposteja ja semmoista etsimistyyppistä juttua. Lopulta olin saanut meille metsästettyä matkat, majoituksen ja varmistanut että homma ehkä sittenkin onnistuu.
Tässä seuraa teille iloisen reissun rapsa, josta suurin osa on kirjoitettu paluujunassa.


Tiistai 10.6.

Lähtöpäivä! Jännittää niin pirusti. Illalla junalla Jyväskylään ja siitä autokyytiin, jolla sitten perille asti. Aamu menee fysioterapiassa ja kissajuttuja järkätessä. Se menee vähän kuin ohi. Pesen pikana koneellisen pyykkiä ja laitan sen luvattomasti naapurin kuivausrumpuun hetkeksi. Ei tule mieleenkään ottaa märkää pyykkiä mukaan. Yhtäkkiä kello on viisi. Alan pakata kamoja. Juna lähtee kahdeksalta. Unohdun kuitenkin johonkin ja kuudelta havahdun taas. Kerään kerrospukeutumiseen rytkyjä ja pohdin mikä on tarpeellista ja mikä ei. Lasken jotain paitojen määriä ja tuskailen. Saan kuitenkin jonkunlaisen paketin kasaan. Juoksen suihkuun, kello on seitsemän. Ju. Lopulta tulee niinkin kiire, että olen asemalla, oikealla laiturilla samaan aikaan junan kanssa. Minuutti ja olisin myöhästynyt.

Vaihto Tampereella, jossa odotan tunnin. Ehdin katsoa yhden tv-sarjan jakson odottaessani.

Junassa Suvi on ovella vastassa. Lievästi täpinöintiä ilmassa. Ei haittaa
Katotaan Läpändeerokselta areenasta Mr.Selfridge. Yllättävän hyvin toimii mokkula siellä jossain metiköissä. Ainoa missä pätkii on tunnelit.
Hyi, tunneleita

Jyväskylässä meitä odottaa kuski A ja kaveri T. Auto pakataan ja matka aloitetaan. Autossa soi musiikki. Beatles! Bowie! Madonna! Joo, tähän kyytiin voi luottaa.
Pysähdytään aika pian, kun joku toivoo vesipullon täyttöä ja vessaa. Ensivaikutelmat miehistä on herrasmiestä ja se kyllä pysyy loppuun asti. Hyvin mukavia herrasmiehiä!
Juttu lähtee lentelemään autossa ja on aika hauskaa. Viitasaarella on onnettomuus. Kuski käy vähän kuvaamassa paikkoja. Ilmeisesti on aika äskettäin sattunut, tai ei ainakaan kovin kauaa sitten. Oletetusti.
Käännymme ympäri ja etsimme vaihtoehtoreitin. Kierrämme jonkun järven ajamalla hiekkateitä rallimeiningillä. Vähän tulee huono olo. Pääsemme kuitenkin kiertämään onnettomuuden ja olemme ainoat tien päällä. Muut ovat siellä Viitasaarella jumissa. Saamme radiossa oman kuulutuksen onnettomuudesta kuljettajan soitettua johonkin yöradion keskukseen tai toimittajalle tai... johonkin. Menee vähän ohi, kun yritän vain olla oksentamatta.

Matka taittuu kyllä nopeaan. Auringonkajoa on vähän kokoajan näkyvissä ja on uskomatonta olla matkalla kohti pohjoista. Suvi torkkuu, etupenkiltä juttu luistaa.

Puhoksessa pysähdymme ja vaihdamme kuskia. Itse siirryn etupenkille, kun siitä ralliryttyytyksestä ärtynyt selkä on vihainen. Laitan Kiborgia kovemmalle ja toivon parasta.

Kuski soittaa leffamusaa. Pilkin jotenkin oudosti. En kuitenkaan nuku, vaikka väsymys on ihan pirullisen kova. Tästä kohtaa matkaa mulla on vaan tosi hataria muistikuvia. Tie kului alla ja aika kului eteenpäin tasaista tahtia.

Rovaniemi! Mitä kello? Puoli kahdeksan – ehkä. Napapiirille pitämään taukoa ja miehet syö puuroa. Itse taistelen valvomisen aiheuttamaa pahoinvointia vastaan. On todella huono olo. Väsyttää ja kaikkea sitä semmoista. Ei enää pitkä matka! Loppu sujuu ihmeellistä musiikkia kuunnellessa ja puhuessa musiikista. Naurua on myös. Paljonkin.

Sodankyläkin tulla tupsahtaa kuin varkain. Sisäinen minä pitää bileitä. Onko vähän superjee! Sodankylä
A ja T esittelee meille kylän paikkoja ja festarijuttuja. Vä-syt-tää. Meidän majapaikkaan pääsee vasta puolenpäivän aikaan. Päädymme miesten majataloon juomaa skumppaa ja höpisemään niitä näitä. Sekin on kyllä kivaa. Kaiken kruunaa kuitenkin se ystävällisyys, joka tästä parivaljakosta huokuu. He heittävät meidät majapaikkaan vielä kaiken päälle.

Majapaikkana on koulu ja sen liikuntasali. Sali on täynnä patjoja ja valinnanvaraa on. Saamme kuitenkin parhaita paikkoja ollessamme niin ajoissa. Pääsemme yöpymään salin lavalle, jossa on vähän rauhaisampaa, kuin siinä ison salin puolella. Itse saan vielä todella hyvän patjan ja jonkinlainen pelko hälvenee. Olen selän puolesta pelännyt salaa, mutta nyt ei tarvitse. Puramme jotain kamoja ja sovimme nukkuvamme hetken.

Puolitoistatuntia sujahtaa heittämällä.
Sitten vain kengät jalkaan ja kohti pääkallopaikkaa. Täpisen sisällä ja tekisi mieli kiljua. Ehkä vähän kiljahdankin.

Mitä kello? Kuka mä oon?

Ei elokuvia tänään. Onneksi. Menisi vain turhaan hukkaan.

Ostetaan sarjalippu puoliksi ja ruvetaan suunnittelemaan mitä halutaan nähdä. Päätetään ekat leffatkin. Vähän käydään kaupassa ja suunnataan takaisin sinne majapaikkaan. Ollaan aika poikki, mutta yritetään pysyä hereillä. Lopulta kaivetaan Läpändeeros, hengataan netissä ja kattellaan juttuja. Kymmeneltä mä uuvahdan ja suuntaan punkkaan. Ei vaan jaksa. Suvi jää katsomaan jotain areenasta.

Itse keskityn seuraavaan päivään ja vähän ennen nukahtamista huomaan hymyileväni aika leveästi.
It's really happenin'.
Yes it is

[Suvi]

Mun on pakko jatkaa vähän tuota Sodankylä-rapsaa. Ei alkumatkaa ilman sekoilua. Kiba oli järkännyt kuitenkin aika pitkälle kaikki meidän matkat, niin mä muistaakseni taisin vasta tarkistaa ehkä maanantaina, mihin junaan pitää mennä. Ajettelin, että junalipun voi tulostaa Ärrältä (tai olin jostain kuullut tai saanut tietää sen). Tulostutan sen sieltä, ennen kuin menen metroon, ajattelin. Junalipun sentään olin ostanut.

Tiistaina pidin lomapäivän ja otin aika lunkisti. Katselin koko päivän jotain Korkeasaari-videoita ja iltapäivällä pakkasin. Pakkaaminen menikin yllättävän nopeasti, mikä vähän niinkuin kostautui myöhemmin lievästi. Sitten olikin aika lähteä kotoa. Menin Ärrälle ja sanoin sinne varausnumeron. Poika tiskin takana sanoi, että kone näyttää erroria. Minä olin ihan , mutta sanoin, että menen metroon, (joka lähti noin minuutin sisään, ja jos seuraavalla olisin mennyt, olisin varmaankin myöhästynyt) ja yritän tulostaa lippua keskustasta. Metrossa iski jännitys ja paniikki: mitä jos en saakaan mistään tulostettua sitä junalippua, vaikka se on ostettu. Varmaan sen olisi jostain saanut, mutta jännitti niin paljon, että en osannut ajatella järkevästi.

Keskustassa menin ensimmäiseksi Kompassin Ärrälle. Sielläkin kone näytti erroria. Paniikissa menin sitten VR:n asiakaspalveluun. Siellä ei ollut jonoa. Hyvä, koska enää 15 tai 10 minuuttia junan lähtöön. Oli lähellä, etten itkenut sille VR:n asiakaspalvelijalle. "Seuraavalla kerralla tulkaa suoraan tänne", hän sanoi. No, opinpahan sen, ettei Ärrällä voi tulostaa jo ostettuja lippuja. Myös sen opin, että kannattaa tulostaa liput etukäteen tai ottaa mobiililiput.

Junamatkaan mulla ei ole oikein lisättävää, mutta mun täytyy myös kehua meidän kuskeja. Tosi herrasmiehiä! Ja oli hauskaa, että juttu luisti. Puhuttiin ainakin musasta, ja jossain huoltoasemalla saatiin joku hieno Muumi vs. Gozilla -leffaidea. Aluksi hetken oli toisesta vähän wtf-fiilis, kun hän heitti huonon vitsin, mutta oikeastaan vain sen hetken. Itse asiassa olen kuullut huonompiakin vitsejä. Ja täytyy mainita, että taisimme olla vielä jossain Jyväskylän seutuvilla, kun autossa soitettiin pyynnöstämme Mikko Alatalon Jos sä menet Lappiin. Kun sanoimme, ettei se tarvitse kuunnella kuin kerran. Mä torkun aika paljon autossa, mutta havahduin välillä kun joku huusi "poro" tai esim. Star Wars -musa soi. "Osallistuin" siinä vaiheessa aina tosi hyvin keskusteluun.

Oho, piti kommentoida vaan lyhyesti.

[Kibaya]

Joo, se taisin olla minä kun sanoin sulle siitä R-kioskista, kun mulle oli sanottu niin vr:n päästä.
Siellä ihan pääkallopaikalla tyyppi sanoi että sen lipun voi ostaa netistä ja sitten tulostaa ärrältä, nyt kun ne olivat ruvenneet myymäänkin lippuja. Mutta eipä vaan voi. Lipun voi varata puhelinpalvelussa ja lunastaa ärrältä, mutta maksettuja lippuja ei voi lunastaa sieltä.
Opimme tämänkin matkan aikana, Suvin kantapäiden kautta.

[Kibaya]

Torstai 12.6.2014

Oikeastaanhan se keskiviikko meni vähän niinkuin ohi ja herättiin torstaihin.
Useamman tunnin kunnolliset yöunet olivat poikaa. Havahduin yöllä vain pieniin ääniin, ei mitään suurempaa. Aamulla kuitenkin oli jengiä alakerrassa suihkussa, suihkun ovet auki ja hirveä möykkä käynnissä. Mutta koska mä nukahdan vaikka mihin outouteen, ei se häirinnyt.

Aamutoimet meni aika nopeaan ja aika vähän ohi. Käpöteltiin alueelle ja suoraan jonoon. Eka leffa.
Jee! Suunniteltiin lähtevämme kevyesti liikkeelle, kotimaista kehiin. Leijonasydän. Mietin ennen leffaa kuulemiani juttuja, mutta aika hiljaista on.
Saadaan ihan kelvot paikat.
Jonkun ajan jälkeen teltta pimenee ja ruudulle tulee teksti ”EMERGENCY CALLS”. Mitvit, eikö tää ollutkaan se Leijonasydän. No, ehkä tää on joku etukäteisjuttu vaan. Ihassama.
Tulee Estonian hätäkutsu. Ei ole ihassama enää. Pala nousee kurkkuun. Tulee Kauhajoen kouluampuminen. Ekat kyyneleet. Tulee lisää Estoniaa ja sitten lähtee, itken ihan hulluna, mutta yritän keskittyä vain hengittämiseen. Pyyhin poskia aina välistä, mutta muuten vain hengitän itkua ja yritän olla nikottelematta. Mä selvitän tästä, ihan kaameeta, mutta mä selviän tästä. Ja sitten se menee poikki. Jamppa jamppanen tulee kertomaan jostain häikästä lipunmyynnistä ja että kohta aloitetaan alusta. ALUSTA?! Itken sen itkuni ulos, yritän pitää itseäni kasassa, vaikka tekisi mieli huutaa suoraa huutoa. Mutta kun ei voi. Sitten se alkaa uudestaan. Se sama Estonia, sama Kauhajoki ja sitten sama kohta mihin jäätiin. Homma pahenee loppua kohden. Lopussa on osattu kuitenkin keventää hieman, vaikka järkytysaspekti pysyy. Itken, mutta saan pidettyä itseäni vähän paremmin hallussa. Silti lopussa tulee järkytyksen, pettymyksen ja muiden kombinaatiota itkuna ulos. Miksen tajunnut tätä? Sitten alkaa elokuva. Toisaalta lyhytelokuva loi pohjan itse elokuvalle ja sen sävy onkin ihan erilainen nyt.

Leijonasydän itsessään on ihan kelpo kotimainen elokuva. Näyttelijäntyö on tarkkaa ja selkeää. Oma rooli osataan. Jasper Pääkkönen on pelottavan ällöttävä. Franzén ei ehkä ihan niin limainen mitä yleensä. Tykkään ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Tykkään ristiriidasta ja teemoistakin, koen myös aiheen aika vaikeaksi. Loppu on aika karmea, mutta niin varmaan pitääkin.
Olen elokuvan jälkeen jossain oudossa tilassa. Väsyttää, väsyttää ihan törkeästi. Olen eniten tyytyväinen että ollaan osattu jättää tähän iso tauko. Hengaillaan ja hoohaillaan, taidetaan syödä jotain?
Sitten päätetään että mennään lastenelokuviin. Leffafestareilla näytetään joka päivä puolen tunnin mittainen lyhytelokuvien kooste lastenelokuvia. Sinnehän me mennään.
Odotellessa paikalle tulee kaksi perhettä. Tai äidit ja jotain lapsia molemmilla. Salissa, ennen elokuvan alkua saan aika mainion kuvan eturiviin parkkeeranneesta pojasta, joka selkeästi flirttaa kameralle.

Tulee Myyrä. Kiven takaa hyökkää kettu pupun kimppuun ja eturivissä istuva tyttö säikähtää kunnolla. Lapset, niin kiinni hetkessä.
Myyrän lisäksi tulee muitakin. Urpo ja Turpo, joku kansansatu animaationa, sitten oli jotain ja perään vielä Dr. Bathazar! Balthazarissa on jotain Tohtori Sykerömäistä ja se hieman huvittaa.
Puoli tuntia kuluu heittämällä ohi. Sitten taas ihmetellään. Meidän seuraava elokuva on The Blues Brothers, singalong!

Sitten se alkaa, jonottaminen. Ollaan kyllä aika hyvillä paikoilla jonossa. Meidän Herrasmieskuskit löytävät meidät jonosta. He ovat pukeutuneet teeman mukaan, toisella on vieläpä vilkkuvat valot kravatissa.
Elokuvan alku on huima. Teltta pimenee ja alkaa suhahdella. Tasainen tölkkien aukeamisesta tuleva suhahdusten aalto on aika koominenkin. Ja sitä kuuluu joka puolelta! Sitten lähtee. Alun kävelyyn tehdään ääni, aivan kaikkeen. On kyllä aika huima fiilis koko leffan ajan. Loppua kohden tunnelma nousee kattoa kohden ja kovaa. Yleisö innostuu joukolla tanssimaankin. Gotta love it! Parasta!

Blues Brothersin jälkeen meillä on yöelokuva heti perään.
Ulkona sataa
Ihan hitosti!
Seistään jonossa ja täristään. Ollaan ihan märkiä. Ja kylmissämme. Päästään sisään. On edelleen märkä, mutta kylmäkin. Elokuvan alussa kylmä hieman hellittää, mutta....

Snowpiercer.
Yöelokuva.
Etelä-Korealainen ohjaaja, mutta selkeästi kansainvälinen ote. Mukana mm. Tilda Swinton!
Dystopia, jossa muu maailma on jäässä ja ainoat eloonjääneet hienon tiedemiehen kehittämässä junassa, joka ei koskaan pysähdy.
Tilda Swinton on lähes jumalainen. Muutkin kyllä.
Snowpiercerissä itä kohtaa lännen onnistuneesti. Vaikka pääosan esittäjät ovat ns. hollywoodilaisia, on elokuvassa aasialainen ote aika hyvin. Toki pientä länsimaalaiskritiikiksi tulkittavissa olevaa sävyä on havaittavissa. Muutoin tykkään kyllä elokuvasta aika paljon. Ihania keijoelementtejä, mutta silti samalla vakavasti käsiteltäviä aiheita. Ei ehkä ihan pinnassa, mutta siinä kuitenkin. Sitten tulee se kylmä takaisin. Hytistää ja täristää. Elokuva alkaa kietoutumaan kohti loppua. Me täristään ja palellaan. Vähän se naurattaakin jopa.
Snowpierceriä suosittelen kyllä. En ehkä yöllä katsottavaksi, mutta muutoin kyllä.

Leffan jälkeen ei niin sada. Tai en havaitse sitä, koska olen aivan umpijäässä. Täristään itsemme majapaikkaan. Suvi miettii matkalla oliko se 4D-elokuva tietämättämme.

Koululla se on pikainen iltapala, hiton kuuma suihku ja nukkumaan.
Ah, ihanaa!

[Kibaya]

Unohdin sitten torstain rapsasta meidän matkan dramaattiset käänteet.
Suvi oli päivällä, ennen Blues Brothersia, leffassa katsomassa Chaplinia, jonka aikana mä selvittelin meille mahdollista kimppakyytiä paluumatkalle.
Olin edellisenä iltana puhunut erään rouvan kanssa ja sovittiin tapaavamme jossain välissä. Suvin mennessä leffaan, mä pistin tälle rouvalle viestiä ja sovittiin treffit kylälle.
Tapaaminen oli kyllä eri jännä. Olin tehnyt selväksi meidän olevan budjettimatkalla, mutta tottakai maksetaan kyydistä. Jutusteltiin siinä niitä ja näitä alkuun ja mun hippadullakarvat nousi siitä naisesta vähän pystyyn. Ajattelin kuitenkin että ollaan nyt avoimin mielin ja katotaan loppuun asti. Kerroin että me ollaan menossa Helsinkiin asti ja että haetaan tätä kimppakyytiä siksikin ettei mun selkä kestä busseja. Kuten asia onkin. Kerroin meidän alkumatkan kyydistä ja että oli hyvä fiiwis jne. Kertaakaan nainen ei hymyillyt. Lopulta hän sanoi että voi ottaa meidät kyytiin 30e/hlö hinnalla. Siinä kohtaa olin tyytyväinen ettei Suvi ollut siinä matkassa. Sain vedottua siihen etten voi yksin päättää moista asiaa ja lupasin palata asiaan. Tämän jälkeen hän kertoi miten oli ajanut pitkän matkan Porista asti ja halusi saada vähän omiaan pois. Tuli vähän hölmistynyt fiilis. Ei kai me nyt kenenkään muun bensoja makseta?! Eihän se ole kimppakyydin idea että yhdet maksaa toistenkin matkan? Vai...häh?

Ei me sitten lopulta menty sen kyydillä.

Tuon tapaamisen jälkeen rehvattiin Mooch! Lapin Muija!
Miten mä olin unohtanut tämänkin?!

[Kibaya]

Perjantai 13.6.2014

Perjantai kolmastoista! Eikä edes tajuttu

Perjantai ei tuntunut perjantailta, filmifestareiden taika oli saavuttanut meidät.
Pirun kylmä oli, mutta meilläpä oli vaatetta mukana ja päällä.

Päivän teema oli ”jonos eka, jonos vika”, samoin Balkan ja anteeksianto. Ei pöllömmät teemat.

Ensimmäinen elokuvakokemus sisälsi kaksi elokuvaa samalta ohjaajalta. Pavel Pawlikowskin Serbian Epics ja Dostojevski's travels. Herra oli itse myös paikalla katselmuksessa.

Serbian epics kertoi dokumentaarisella otteella Serbialaisesta eeppisen runouden perinteestä. Runolaulanta olisi ehkä oikeampi termi tälle taiteenlajille. Mutta. Lopulta elokuva kertoo myös Serbian sodasta, osittain fiktiivisesti ja osittain ei. Radovan Karadžić (joo, googlasin) runoilemassa ja kertomassa omasta lempirunostaan sotavermeissä ja täyden sodan keskellä on aika järkyttävää.
Pawlikowskihan on itse lähtöjään Puolalainen, joten Serbiassa oltiin vain otettuja moisesta elokuvasta tuohon aikaan. Jostain syystä Radovan Karadžić myös antoi ohjaajalle aika isoja juttuja kuvattavaksi. Osaan on toki improttu sisältöä, mutta aitojen asioiden pohjalta. Aika hyytävää. Muun muassa Karadžić ja sotakenraalit istumassa pöydän ympärillä ja päättämässä sotatoimista (joka tapahtui oikeasti), vaikka teksti on ihan omasta päästä keksittyä. Kuvausryhmää käytettiin myös tätä kautta kuvattavien mielestä oman propaganda levittämiseen, tietämättä että ohjaajalla oli eri motiivit mitä hän oli sanonut.
Mutta pysäyttävä se oli silti. Ne kaikki sotajutut ja muut. Hyh.

Dostojevski's travelsissa taas oli huumoria alusta loppuun.
Se kertoi Fjodor Dostojevskin viimeisestä jälkeläisestä. En muista etunimeä, mutta pojanpoika tms. hän oli. Tämä taasen oli puhtaasti dokumentaarinen kertomus miehen halusta saada auto, käyttäen samalla hyväkseen omaa nimeään. Pawlikowski oli auttanut miestä pääsemään saksaan, jotta saisi kuvata hänen elämäänsä siellä. Henkilöt olivat aitoja, vaikka tuntuivat ihan ehdotomasti kirjoitetuilta, mutta ei, jopa sokea autokauppias oli ihan todellinen henkilö!
Sanotaan nyt että miehen nimi olisi ollut Peter. Peter onnistui saamaan itsensä saksalaisen Dostojevski-seuran tapahtumiin puhumaan Dostojevskista ja tämän maailmankuvasta, vaikkei hänellä todellisuudessa ollut hajuakaan näistä asioista. Hän kävi useampaan otteeseen eri paikoissa osallistumassa ja antamassa haastatteluja. Ihan pokkanaamalla vielä ja puhumassa ihan läpiä päähän. Saksalaiset olivat ihan myytyjä ja ostivat roskaa jonkun aikaa. Peter teki myös kuvataidetta ja myi sitä teatterin väliajalla, mutta kaikki tähtäsi autoon. Hän halusi mersun. Tietenkään hänellä ei ollut niin paljoa rahaa mitä vaadittiin, mutta yritys oli kova. Ostikohan hän kaksi vai kolme autoa koko dokumentin aikana? Yksi ainakin hajosi ihan heti alkuunsa ja Peter seisoskeli vilkkaasti liikennöidyn tien varrella auton romunsa kanssa
Peter pääsi myös Dostojevskin romaanin pohjalta tehtyyn elokuvaan, ihan oikeasti!
Lisäksi hän sai koeajalle ferrarin ja ajoi sillä Itävaltaan morjenstamaan setäänsä (tai enoaan, jokumikälie), Kreiviä!
Dostojevski's travels oli kyllä hulvaton pätkä.

Haastatteluosuudessa ohjaaja kertoi aika paljon taustafaktaa molempiin elokuviin. Serbiassa oli ollut pari kertaa aika tiukatkin paikat kuvaamisen kanssa, olihan kuitenkin keskellä sotaa oleva maa. Herra Dostojevski taasen oli yrittänyt pariin otteeseen ottaa Pawlikowskiin yhteyttä ja toivoi yhteistyötä. Hänellä oli hinnasto valmiina ja kun tätä vertasi käytettyjen autojen hinnastoon, pystyi päättelemään mistä hinnat olivat saaneet inspiraationsa

Näiden jälkeen tehtiin taas joitain tärkeellistä. Syötiin, hengattiin, jotain Jonka jälkeen Jonos eka, jonos vika
Vieressä kiertää illan mykkäelokuvan jono, joka on järkyttävän pitkä. Meidän jonossa on vain me Tästä on hieno kuvakin kun Suvi edustaa yksin meidän jonoa.

Circles.
Serbialaisohjaajan tositapahtumiin perustuva elokuva. Jugoslavian sodan aikana tapahtunut asia ulottaa lonkeroitaan pidemmälle kuin luulisi.
Elokuvan nimi kertoo aika hyvin miten elokuvan ihmissuhteista kerrotaan. Kaikkien ympyrät koskettavat toisiaan, eikä koskaan voi tietää kenet kohtaa. Sodan kipeät muistot kun eivät helposti jätä rauhaan.

Circles ei kuitenkaan ole mikään sodalla mässäilevä tai sotaa millään tavalla kuvaava. Se kertoo alussa osan tarinaa pohjustukseksi, hyppää nykypäivään ja vasta lopussa paljastaa tapahtumien todellisen laidan. Katsojana tämä pitää hereillä, kun ei ole ihan täyttä varmuutta tapahtumista. Osa selviää aika piankin, mutta niihin johtaneita yksityiskohtia joutuu vain arvailemaan. Kerronta myös toimii, sillä jos tapahtumat kerrottaisiin heti alkuun, ei ehkä jaksaisikaan keskittyä tapahtumiin niin paljoa. Nyt jaksaa, kun ei ole ihan varma, saa arvailla.

Circles kertoo kuitenkin eniten anteeksiannosta ja eteenpäin menemisestä aika karun koskettavalla tavalla. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Eikä viattomia pidä rankaista, eikä kosto ikinä auta, katkeruudesta puhumattakaan.

Vanha mies antaa anteeksi poikansa tappaneen miehelle tämän pojan kautta, vaikka on alussa vihoitellut tälle aika paljonkin.Yksi tappoon osallistuneistä joutuu kohtaamaan menneisyytensä ollessaan itse avuntarpeessa ja elokuvan kolmannen keskiöhenkilön tarinassa kasvetaan henkisesti.

Tämä kuuluu niihin, että jos joskus tulee eteen, suosittelen katsomaan.

Circlesin jälkeen olo on aika tyhjä. Tarina on voimakas ja tuntuu että kykenen tuijottamaan vain eteeni. Raahustamme majapaikalle. En yhtään muista mitä tehtiin, vissiin katottiin netistä jotain tms. Syötiin ainakin ja juotiin teetä.

Iltatoimet ja unia!

[Suvi]

Mun piti kommentoida taas jotain järkevää, mutta tuosta torstain yöelokuvasta ja sen jonotuksesta tuli mieleen, että siinä vaiheessa harmittelin, ettei tullut otettua enempää vaatetta mukaan tai jotain ekstrapeittoa nukkumista varten, koska tuntui, että palelin koko ajan. Ja mulla oli sentään vähintään kolme paitaa päällekkäin yllä. Olin vielä semikipeä tai jossain allergioissa. Blues Brothersin jonossa Herrasmieskuskien jallukahvi lämmitti ihanasti kurkkua. Muistan jossain vaiheessa sanoneeni, että seuraavalla kerralla pitää ottaa mukaan joku ainakin villapaita (mulla oli kuitenkin paksu fleece mukana), ekstrapeitto alias "golden fleece" ja vaikka viskiä tai jotain muuta lämmikettä ja Honda-termarimuki, jotta saa siihen sen lämmikkeen.

Ja tuo Circles oli aika pysäyttävä. Muistan kun tultiin ulos näytöksestä, hyvä että pystyin kävelemään. Jotenkin niin vaikuttava se oli.

Ei mulla kai sitten muuta, ainakaan tältä erää.

[Kibaya]

Ja tuo Circles oli aika pysäyttävä. Muistan kun tultiin ulos näytöksestä, hyvä että pystyin kävelemään. Jotenkin niin vaikuttava se oli.

Muistan vähän saman. Vaikkei loppuratkaisu ollut mitenkään yllätys, niin silti tapahtumien yksityiskohdat olivat.
Luin tuota tekstiä läpi ennen postausta ja siinä tuli vähän itku. Tositapahtumien pohjalta ja ne tapahtumien lähtösysäykset olivat ihan järkyttävät.
Tämä ja se Emergency calls veivät voimia aika tavalla.

[Pascal Lemoix]

Päivä 4

Lähtöpäivä. Meillä on herätys kuuden ja seitsemän välillä. Aamutoimet ovat menossa ja melkein vauhdista kinataan jo, kunnes U nauraen tajuaa, että olemme laskeneet aamun aikataulun ihan pieleen. Olemme jotenkin tuplanneet kentällä olemisen ajan eli meillä ei ole kiire yhtään mihinkään. No, kun nyt on herätty, niin vähän seitsemän jälkeen pääsemme lähes korkkaamaan aamiaistarjoilun, mikä on aina sinänsä luksusta. Kaikki on freesiä ja pistämätöntä.

Aamiaisen jälkeen tutustumme hotellin niihin osiin, jotka ovat jääneet huomiotta. Aulakuvia otetaan ja muutama hotellista ulkoapäin. Hiljalleen tulee lähdön aika ja kävelemme taas metrolle. Bussikuski avaa toiveikkaasti ovet, mutta me emme enää tule siihen kyytiin. Metrossa tuntuu, että alan hieman hahmottaa kieltä, eikä se tunnu niin vieraalta kuin tullessa. Esim. tanskan ö tuntuu olevan vähän y:hyn päin jne. Vaihtelemme vesipulloja ja kävelemme pitkältä tuntuvan matkan helteiseltä tuntuvaan terminaaliin. Laukunpudotusjonoon pölähtää joku kakssataanelkytseittemän japanilaista juuri meidän eteemme. Usko meinaa loppua, mutta sitten alkavat ohjata lähtöselvityksen tehneitä toiseen jonoon ja tilanne helpottuu huomattavasti.

Turvatarkastuksessa jonoihin ohjaus on aika tehokasta, mutta menen onneksi soimatta läpi. Sitten käydään vessassa, tehdään ostoksia ja aikaa on hurahtanut. Yritetään ostaa hodareita ja siinä menee ikuisuus ja lopulta saa yhden kielimuurin takia. Meinaa ottaa päähän. Myöhemmin löytyy vielä parikin nakkikojua, joista jälkimmäisestä hommaan vielä viimeisen hodarin ja alan rauhoittua lennolle.

Paluulento on hienosti jopa etuajassa... mutta laukut eivät ole. Ollaan menty Alanyan lomalennon kanssa ristiin ja työntekijät ovat kaiketi odottaneet sen ensin. Toteamme katsellessamme sitä junttiporukkaa, että ei ainakaan ikinä tollaisiin turistikohteisiin. Riiteleviä lapsia, stressaantuneita äitejä, huonoa vaatemakua, sandaalien läiskettä... Joskus noin tunnin myöhässä saamme laukkumme ja vielä kyydin kotiin.

[Kibaya]

pitäisköhän mun päättää meidän matkarapsat joskus

[theia]

Häämatka lähenee

New Yorkkiin ollaan sen verran hommattu ohjelmaa, että mennään kattomaan New York Rangersin ottelua Madison Square Gardeniin. Sen lisäksi olisi tarkoitus toki käydä Empire State Buildingissa ja MoMAan haluan mennä. Ruokapaikkoja ollaan katteltu, Tom Colicchion raflaa tai sitten Wiley Dufresnen raflaa ollaan katteltu "sillä silmällä". Niihin ei vaan pöytävarauksia voinut vielä tehdä

Ja sitten Aruba... no sitä ei tarvii varmaan sen enempiä suunnitella, muuta kun että biksut on ostettu

[Emilia]

Parin päivän reissu Madridiin tehty työporukalla. Käytiin tutustumassa firman pääkonttoriin ja yllärinä myös Estadio Santiago Bernabéulla. (Ei kuitenkaan peliä nähty.) Ei se mulle aiheuttanut kovin isoja täpinöitä mutta olihan se mielenkiintoista silti. Jättimäinen paikka kuitenkin, mutta niin tuntui olevan kaikki muukin kyseisessä kaupungissa. Rakennukset on valtavia.

Vapaa-ajalla pyörittiin Pomppiksen kanssa kaupungilla, syötiin churroja ja ihasteltiin surrealistisia taideteoksia Reina Sofian taidemuseossa. Rakastuin tähän kaupunkiin ja ihan varmasti tahdon vielä joskus takaisin. Loistava sää toki edesauttoi rakastumista. Lämpötila huiteli 25 asteessa ja pilvetön taivas koko viikonlopun.

Voitteko kuvitella, että matka maksettiin johtoryhmäläisten bonuksista, ei yrityksen kassasta.

[theia]

Olipa ihana ihana reissu

Ekana oli siis New York, 19.-25.12.
Ostettiin New York Passit, joilla päästiin MoMAan, the Metropolitan museum of Artiin, American museum of Natural Historyyn, Empire State Buildingiin, Top of the Rockiin ja risteilylle Manhattanille (Landmark cruise, josta näki Vapaudenpatsaan ja muita "tärppejä"). Kaikki museot oli aivan jättimäisiä, eikä aika riittänyt läheskään kaiken tutkimiseen. Met oli vähän sekametelisoppa, mutta Natural History -museosta diggasin tosi paljon (dinoja ), kuten myös MoMAsta. Siellä kuitenkin Monet'n Liljat, Van Goghin Starry night, Warholia jne. Siellä olis viettänyt pidempäänkin, mutta jalat oli niin muussina että ei jaksanut.

Joka päivä käveltiin (puhelimen askelmittarin mukaan) 10-15 km, parhaimpana päivänä 26 km Ruokailtiin the Craftissa (maistelumenu viineineen), jossa hinta-laatu -suhde oli pyllyllään, ja sitten jouluaattona oltiin Alderissa, joka oli tapastyyppinen ravintola, mutta ei sitten kuitenkaan yhtään. Siellä sen sijaan oli ihan tajuttoman hyvät ruoat, ja mies sanoi että melkein sellainen että sen vuoksi voisi ihan vaan reissata. Käytiin myös punk/rock/metalli tikibaarissa, jossa kävi vain käteinen Tokihan sieltä automaatti sitten löytyi baarista takaa...

New Yorkista ei ehditty nähä kun Central Parkista alaspäin vähän, pyörittiin aika samalla puolella koko aika. Ground Zerolla käytiin myös.

Ihana, iso, kiireinen kaupunki! Voisin mennä sinne uudestaan millon vaan - tuskin ihan heti kuitenkaan mennään, vaan varmaankin keskitytään muihin maihin ja/tai kaupunkeihin.

25.12. meni matkustamiseen, ensin New York-Miami, ja Miamissa oli kuus tuntia hengailtavaa ennen kuin jatkolento Aruballe lähti. Hotellille päästiin vähän ennen kymmentä illalla, ja siellä meidät istutettiin alas, tuotiin shampanjaa ja annettiin kosteat viileät pyyhkeet, että saatiin taputella naamaa niillä Respansedän lempparisuomalainen oli kuulemma Lola Odusoga

Hotellimme Aruballa oli pienehkö resort, missä oli rafla, spa ja ihana ranta Ihan perushuoneetkin oli superisoja, mukavia, ihania
En tiennyt olevani rantaihminen, mutta sen saatanallisen kävelyn jälkeen se oli aika herkkua vaan olla paikoillaan, nauttia lämmöstä ja suolaisesta merestä, lukea rantatuolissa. Välillä kun janotti, saattoi vaan nostaa lipun, ja tarjoilija saapui luokse ottamaan tilauksen huonelaskulle kaikki vaan

Ruoka oli hyvää, seura parempaa. Ihana reissu

USA:sta jäi mieleen se, että siellä oli joka puolella vessapaperit väärinpäin Ja miten korttiturvallisuus oli aivan pyllystä. Kuuden huntin laskuja kuittailtiin ihan kysymättä henkkareita/pin-tunnuksia

Aruba taas oli ihanan rauhallinen, vaikka kyllä sieltäkin menoa olisi löytynyt jos olisi tahtonut. Meidän resortti oli vaan vähän kauempana keskustasta(pääkaupungista)/Palm Beachin alueesta, jossa oli isompia hotelleja ja sillä enempi meininkiä. Rannalla sai olla rauhassa ja meidän hotelli oli vaan aikuisille, joten siitäkin syystä superrauhallinen.

Kuvia on koneella ~700 reissusta

[Pascal Lemoix]

Theia, mites se matsi?

--

Me olimme hiljattain Lahdessa, jossa yövyimme palkintopisteillä Scandic Lahdessa. Ravintolassa soi aamuin illoin sekoitus, jossa oli ihmeellisiä muzak-kappaleita ja Vain elämää 1 -levyn ihmeitä sekä joitakin muita kappaleita, kuten Boombastic. Aamupalalla Sillanpää lauloi, kuinka aikoo juhlii tänään ja illalla Jonne Aaron lauloi satulinnasta kaukomaan.

Ruuat olivat hyviä, varsinkin munakokkeli aamiaisesta ja iltaruuat kauttaaltaan. Muista vieraista iso osa oli venäläisiä. Siivous oli vähän mitä sattuu ainakin pölyjen pyyhkimisen osalta. Joulun pyhät hotelli ollut kokonaan kiinni ja se oli palkintoluokituksessa halvin Riihimäen kanssa, joten ihan lippulaiva ei taida olla Scandic-perheessä.

Oli ihan kiva hengailla (lähes) ilman aikatauluja joskus. Ja Lahdessa on oma fiiliksensä kuitenkin.