marenkienkeli kirjoitti:Damn, muista, että sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Ihan kokonainen ihminen ilman sitä "toista puolikastakin"!

Juu kyllä mä tiiän arvoni ilman toista puoliskoakin. Kyse ei ole siitä, vaan että mulla itselläni on niin tyhjä olla kun ei ole ihmistä jonka kanssa jakaa arkeni. Minulla on hyviä ystäviä ja kavereita enemmän kuin ihmisillä keskimäärin, mutta ne eivät vie pois sitä yksinäisyyttä mikä on, kun ei ole elämänkumppania. Nimenomaan arjen jakaminen toisen kanssa, ei minun ystävät ole kotonani kun tulen töistä, eivät mene kanssani illalla nukkumaan, laita kanssani ruokaa, katso telkkaria, käy kaupassa, jaa asumiskustannuksia jne ihan normaaleja päivittäisiä juttuja. Juttelen kyllä päivittäin monien kavereiteeni kanssa ja kerron niille kaiken, mitä nyt ikinä mielessä onkin, mutta se ei ole sama asia.
Ärsytti yksi ilta ihan suunnattomasti, kun hyvälle ystävälläni avauduin kuinka paha minun on olla yksin. Se ei voinut käsittää asiaa, mutta miten se voisikaan, kun se on seurustellut 14-vuotiaasta asti saman ihmisen kanssa, ei ikinä asunut yksin ja ollut erossa miehestään vain muutamia päiviä. Se yritti siinä vängätä, että miten voin olla niin kiittämätön, kun mulla on niin paljon ystäviä, en minä voi olla yksinäinen. Suutuin siitä yhä vain enemmän. Arvostan ystäviäni ja tiedän olevani onnekas kun hyviä ystäviä on jo pelkästään kymmenisen kappaletta ja hyviä kavereita toiset kymmenen ja hyviä tuttavia luoja ties kuinka paljon. On minulla aina joku jolle kertoa asiani, murheeni ja iloni. Mutta olisi se eri asia kun on se yksi jolle aina haluaisi ensimmäisenä ilmoittaa asiat, oli ne pieniä tai isoja, jota kaivata, jota ajatella ja jonka lähellä haluaisi olla ja jolle minä olisin etusijalla. Olen kiitollinen elämäni monestakin asiasta, teen asioita joista nautin, eikä kukaan tee minusta kokonaista tai elämästäni merkityksellistä ellen minä itse. Olen ollut aikoinaan yksinäinen myös siten ettei minulla ole ollut kavereita, olen ollut sinkkuna lähes aina, osaan olla yksin, mutta myös kokenut millaista on seurustella, rakastaa ja asua toisen ihmisen kanssa. Ja nuoruuteni ilman kavereita on todellakin saanut minut arvostamaan mun maailman ihanimpia ja parhaimpia nykyisiä ystäviäni ja kavereitani. Mutta onnellisimmaksi minut tekee se jos saan jakaa elämäni jonkun kanssa.
Joo ja itseasiassa tapailen tällä hetkellä ihanaa miestä. Hyvä tyyppi, hyvä ystäväni, huolehtiva ja ihana. Ja mehän muuten seurusteltaisiin jos se saisi päättää. Tykkään siitä miehestä ihan älyttömästi. En todellakaan ole sen kanssa siksi etten osaisi olla yksin, sen takia en ikinä ole tapaillut tai seurustellut kenenkään kanssa. Liikun sen kanssa, koska sen kanssa on hyvä olla. Seurusteluksi en sitä uskalla vielä sanoa, sillä pelkään että tapahtuu jotain pahaa. Minulla on ollut hienoja miehiä elämässäni, mutta myös niin kauheita, minua huonosti fyysisesti ja psyykkisesti kohdelleita, että pelkään. Mutta se tietää sen, hyväksyy sen ja aika näyttää mitä tapahtuu.
Muoks. Niin se siis vielä, että miksi inisen, jos hyvä mies on nyt kuvioissa. Ahdistaa ja pelottaa muiden odotukset ja omatkin odotukset. Tai oikeastaan en uskalla edes odottaa mitään, en uskalla sanoa ääneen kellekkään että tapailen tuota miestä, vaikka kaverit kyllä varmaan alkaa huomata, kun samoissa porukoissa liikutaan ja usein montakin kertaa viikossa nähdään porukalla. Jos olisin vaikka isälleni sanonut, että ei mun tarvii ettiä miestä, kun sellainen on kuvioissa, niin sittenhän niitä odotuksia ja paineita vasta oliskin niiden puolelta. En kestä odotuksia ja paineita ihmissuhteisiini liittyen, kun huonostihan nuo näyttää edellisetkin menneen.