Rakkaus.

[Kibaya]

Käytiin eilen Suvion kanssa irssissä keskustelua rakkaudesta ja siitä onko mahdollista rakastaa kaikkia ja riittääkö rakkaus, kuten laulussa sanotaan.

Itselle tämä aihe on edelleen, kolmenkymmenenkolmen ikävuoden kohdalla mysteeri ja kysymysmerkki. Että mitä se on? Rakkaus on niin monimuotoinen käsite, että mitä se oikein on? Ei se ole pelkästään romanttista, kahden ihmisen välinen jaettu tunnekokemus ja päätös olla yhdessä, vaan se on enemmän. Se, minkä alle mahtuu niin vanhempien rakkaus lapsiin, kumppaneiden puolisoon ja ihmisen rakkaus jotain kohtaan.

Onko rakkauden vastakohta pelkästään viha?
Voiko rakastaa ilman vihaa?
Minkälainen ihminen on se, joka väittää että rakastaa kaikkea ja onko se edes mahdollista.

Jossain sisimmässäni olen ehkä ruvennut hahmottamaan että miltä rakkaus tuntuu, missä se tuntuu kun rakkaus koskettaa ja miten iso asia tämä oikeastaan edes on.

Tänään pohdin pitkin päivää sitä miten mun elämässä rakkaus on ilmennyt. Enemmän se on ollut semmoista, että on helpompi sanoa missä sen puutetta on ollut ja miten se on ilmentynyt, mutta eihän se ollut se pointti. Tietyllä tavalla ajateltuna rakkaus on myötäelämisen kykyä ja lempeyttä. Sitä multa ei puutu. Eikä sitä, ettenkö tunnistaisi rakkautta muissa ihmisissä ja elämässä yleensä.

Itse uskon siihen, että rakkaus vie ihmistä eteenpäin enemmän kuin viha. Rakkaus tuottaa energiaa, kun viha syö sitä. Joku hippi tai hippadullapuoli minussa uskoo myös siihen, että tulee olemaan aika jolloin ihmiset rakastavat toinen toisiaan, luontoa ja elämää enemmän kuin tällä hetkellä ja se riittää. Silloin rakkaus on kaikki mikä tarvitaan. Se ei ole meidän aikana, eikä vielä meidän lasten aikanakaan, mutta se tulee. Ei ole sotia, ei uskontoja, vaikka onkin olemassa rakkauden vastavoima, mutta se ei ole niin voimallinen mitä nyt.
Tässäkin aiheessa tasapaino vaikuttaa. Eikä rakkaus ole tässä semmoista hattaraa ja vaaleanpunaisuutta, vaan enemmänkin tapa elää. Se on rauhaa, luottamusta ja täynnä sitä mitä tässä ajassa loistaa poissaolollaan. Ei ole pelkoja, vaikka onkin valkoisen vastapainona mustaa. Mutta kuten ying-yang - merkissäkin, ei ole ääripäitä, eikä musta ole mustaa ilman valkoista. Sen tavoittaminen tässä ajassa voi tuntua mahdottomalta, mutta uskon että jokainen pystyy saavuttamaan rakkaudellisen tilan omaan elämäänsä. Eihän sekään ihan tuosta noin vain tapahdu, vaan se vaatii halua tehdä sen eteen asioita.

Rakkaus on myös oman vajavaisuutensa hyväksymistä. Sen sietämistä, että ei ole täydellinen ja omien pimeyksien hyväksymistä. Ei se, että hyväksyy oman pimeytensä tarkoita että on jotenkin epäkelpo tai että pitäisi arvostella hyvä - paha-akselistolla itseään (tai muita). Kaikessa yksinkertaisuudessaan se pitää vain todeta että se on ja antaa olla. Ei sitä, että sitä pitäisi tuomita tai vältellä, tai pahimmassa tapauksessa kieltää. Jokaisella on omat pimeytensä, ilman niitä ei ole ihminen.

En tiedä onko tässä nyt enää mitään järkeä.
Voiko tästä keskustella?

[päivänpolttaja]

Monitahoinen ja kiinnostava aihe ja alustus. En itse osaa enää ajatella tällaisia asioita kovinkaan teoreettisesti, vaan käytännöllisesti pyrin elämään ja toimimaan niin, että sekä itsellä että muilla olisi helppo olla ja että ei ainakaan tahallaan aiheuttaisi pahaa mieltä kenellekään. Onko sillä sitten mitään tekemistä rakkauden kanssa, sitä en tiedä. Se on totta, että se oma "pimeys" tai epätäydellisyys pitäisi osata hyväksyä, sillä pahimpia taitavat olla ne, jotka eivät heikkouksiaan näe. Edelleen kuitenkin käytännönläheisesti voisi ajatella, että riittää, kun tekee parhaansa, ja että joskus varmaan pitää olla kiukustunutkin, ettei tule toisten polkemaksi. Viha ja rakkaus ovat sitten sellaisia ääripäitä, enkä tiedä, onko terveellistä tai edes mahdollista olla totaalisesti kummassakaan.

[marenkienkeli]

Pohdiskelin eilen Kibsin innoittamana rakkautta käsitteenä.

Rakkaus on mulle sitä, että välittää toisesta. Hänen hyvinvoinnistaan (henkinen ja fyysinen), elämästään, mielipiteistään...
Se on sitä, että hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on.
Viha on tavallaan myös rakkauden kaveri. Kun rakas ihminen toimii minua loukkaavasti, tunnen vihaa. Mutta koska kyse on rakkaasta ihmisestä, anteeksiantoprosessi on yleensä nopeampaa kuin jos kyseessä olisi kuka tahansa muu. Toisaalta, jos rakas ihminen loukkaa, on loukkaantuminen syvempää, sillä asiaa ei voi ohittaa sillä, että toinen nyt sattuu olemaan idiootti.

Ylempi määritelmä on sovellettavissa toki myös rakkauteen itseä kohtaan.

Voiko kaikkia rakastaa? Siihen voi pyrkiä, mutta vaikeaa se on. Aina löytyy ihmisiä, joiden käytös ja ajatusmaailma ovat sellaiset, että toista on (lähes?) mahdotonta kunnioittaa. Silloin myös rakastaminen on äärimmäisen vaikeaa. Mutta ei ehkä mahdotonta. Tai ainakin vihattomuuteen voi pyrkiä, jos rakkauteen ei pysty. Ja voivathan molemmat tunteet olla yhtä aikaa voimassa. Rakasta myös vihamiestäsi.

Mä en näe, että rakkauden täytteisen maailman täytyisi olla vailla jumaluuden kokemusta tai uskontoja. Niiden perussanoma on kuitenkin hyvä. Se, että jotkut (itse asiassa melko harvat) käyttävät uskontoa (tai mitä tahansa ismiä) aseena, ei poista sitä tosiasiaa, että kokemus siitä, että joku ylempi voima rakastaa sinua pyytettömästi, voi antaa hyvin voimia rakastaa pyytettömästi. Se antaa myös lohtua. Käytännössä kaikissa uskonnoissa pohjimmainen sisältö on rakastaa itseä ja lähimmäistä yhdenvertaisesti. Oli uskonto tai aate mikä tahansa, aina, jos lopettaa ajattelemisen ja ottaa kaiken kirjaimellisesti ylhäältä annettuna, lopputulos on todennäköisesti huono. Ääripäät ovat aina huonoja. Ääriuskonnolliset ja ääriateistit ovat ihan yhtä pahoja. Niin kauan kuin puuttuu toisten ihmisten hyväksyntä sellaisina kuin he ovat (ja sitä kautta kykenemättömyys rakastaa), nuo kaksi ovat ihan yhtä pahoja.

[Aranwe]

Kiitos korvamadosta https://www.youtube.com/watch?v=21otPLoSCdw

Yhdyn aika pitkälti marenkienkelin näkemykseen aiheesta, tosin toi viimeinen kappale menee mun osalta ohi, koska en oikein osaa yhdistää käsitettä uskontoihin tai elämänfilosofioihin yleensä. Koen sen enemmän läheisten ihmisten välisenä voimakkaana tunnesiteenä, en niinkään yleismaailmallisena välittämisenä. Tai ehkä se on vain kiinni omasta henkilökohtaisesta tavasta kokea rakkaus.

[Kibaya]

Mä taas koen sen niin, että ihminen voi olla henkinen ja syvässäkin uskossa, mutta siihen ei tarvitse uskontoa. Se on ehkä sen takana mitä tarkoitan sillä että ei olisi uskontoja. Loppupeleissä kun kuitenkin perusidea jokaisessa uskonnossa on sama, tai hyvin lähellä toisia. Uskonnot itsessään pitävät myös käsissään valtaa ja hamuavat valtaa. Meilläkin ev.lut. kirkko haluaa pitää käsissään sillä hallussaan olevan vallan mm. vihkimisen suhteen. Usko ja uskonto pitää tässä kohtaa erottaa toisistaan, sillä uskonto on se koneisto millä halutaan saada ihmiset yhteen ja levittää sitä omaa sanomaa, pitää sitä omaa sanomaa oikeana. Lievimmilläänkin. Vaikka pohjasanoma uskonnoissa on sama, niin toimintatavat eroavat aika paljon. Uskonnottomuus ei sulje pois uskoa jumalalliseen, mutta ilman uskontojen tuomia valmiita rakenteita se perussanoma pääsisi vähän vapaammin sieltä esiin.
Uskonnoissa kuitenkin pääpointti monessa on päästä taivaaseen, mitä tietty edesauttaa se että rakastaa muita kuin itseään ja kohtelee ihmisiä hyvin.

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.
Itse koen että luonto on minulle ihmistä tärkeämpi. Eläimet, metsät, meret, maapallo ja sen hyvinvointi koskettaa minua usein paljon syvemmältä kuin ihminen. En tarkoita etteikö ihmiset kosketa tai pahoinvointi liikuta, mutta eläinten kärsimys ja luonnon välinpitämätön tuhoaminen on minulle henkilökohtaisesti paljon pahempi asia. Voin kai sanoa että rakastan luontoa. Sitten on niitä jotka rakastavat ihan hirveästi materiaalia, kuten koruja tai vaatteita. Onko se rakkautta, vai jotain muuta?

Jollain tapaa eilisissä ajatuksissa nivoin tähän mukaan myös empatian. Empatia on ehkä jonkinlainen lämpö rakkaudelle. Voiko ilman empatiaa rakastaa?

Ehkä se, jos menee tunteet edellä voi olla vaikea rakastaa vihamiestä tai kunnioittaa väärintekijää. Arvostaa jokaisen ihmisen elämää yhtä paljon kuin omaansa. Miten erottaa teot ihmisestä? Onko rakkautta antaa anteeksi vai olla antamatta?

[L-S]

Hieno keskustelunavaus ja hyviä kommentteja, kuten marengin pohdinta uskonnoista (ja Kibsin kommentti usko vs. uskonto -asiasta tuli sillä välin kun kirjoitin omaa viestiäni, hyvä sekin mutta asian kommentoiminen vaatisi lisäpohdintaa).

Pidän rakkautta jotenkin hankalana käsitteenä. Ensinnäkin se yhdistetään niin helposti nimenomaan romanttiseen rakkauteen (josta en tiedä juuri mitään). Jos taas kyse on Kibsin sanoin myötäelämisen kyvystä ja lempeydestä tai empatiasta, niitä mullakin on ja niitä haluan vaalia. Mutta tuntuu kuitenkin, että rakkaus käsitteenä on usein tarkoittanut jotain enemmän, jonkinlaista syvempää kiintymyssuhdetta, siinä on jotain intensiivistä, mitä ei välttämättä pelkkään myötäelämiseen sisälly. Tässä mennään tietenkin käsitteiden ja sanojen määrittelyn alueelle, mikä on loputon suo.

Jos ajattelee sitä, että rakkaus on jotain intensiivistä, en ole varma onko kenenkään mahdollista rakastaa kaikkia. Jos se tarkoittaisi sitä, että olisi intensiivisesti sitoutunut toisiin ja toiseen ihmiseen. Ihmisten kapasiteetti on kuitenkin rajallinen, kaikelle ei pysty antamaan huomiotaan, tai muuten niin sanottu normaali arki tulee mahdottomaksi. Tietysti jos rakkaus olisi pelkästään myötäelämisen kykyä, ymmärrystä ja kykyä asettua toisen asemaan, olisi suotavaa ja hienoa, jos se olisi kaikille mahdollista, ja jos Kibsin mainitsema tulevaisuus enemmästä, riittävästä rakkaudesta olisi jotenkin mahdollinen. Toisaalta en ole varma miten se olisi mahdollinen. Ok, ei olisi sotia. Entä kaikki muu ikävä, mitä maailmassa tapahtuu? Loppuisivatko vakavat sairaudet, nälänhätä, tavaroiden valmistaminen halpatuotantomaissa, eläinten tehotuotanto, luonnonkatastrofit? Jos joku näistä asioista ei loppuisi, mitä kaikkia ja toisiaan enemmän rakastavat ihmiset tekisivät, kun jotain kamalaa tapahtuisi toisille ihmisille? Millaista arkea rakkaudellisessa maailmassa elettäisiin?

Nyt menen vähän asiasta kukkaruukkuun, mutta mietin tätä ketjua äsken lukiessani viime päivien terrorismikeskusteluja ja erityisesti tätä Vesan linja -blogin kirjoitusta siitä, kuinka ihmisten huomio ei jakaudu tasaisesti. Kaikki kirjoituksessa sanottu on tietysti totta ja tärkeitä huomioita, silti se ärsyttää mua. Mikä vaihtoehto sitten on? Kuten kirjoittajakin myöntää, ei ihminen voi joka päivä järkyttyä kaikesta tapahtuvasta. Mutta eihän vaihtoehto voi sitten olla, että ei järkyty mistään, vaan toteaa olankohautuksella, että jaahas, tää on taas tätä, mutta kun en reagoinut tuohon asiaan, en reagoi tähänkään, mitä kirjoittaja tuskin myöskään tarkoittaa. Parempi sitten reagoida edes jotenkin ja johonkin, vaikka se olisikin vajavaista. Tietyssä katsantokannassa kaikki mitä me ihmiset teemme on jotenkin vajavaista, ja aina jotain tehdessämme otamme riskin, että loukkaamme jotakuta toista, jota emme ehkä edes ole tulleet ajatelleeksi tai josta emme edes ole tietoisia.
[Edit: Totta kai juuri tästä syystä on tärkeää, että pyrkisimme kyseenalaistamaan tekemisiämme ja avartamaan näkemyksiämme, mutta ärsytykseni liittyy kai yleisiin tapoihin puhua tällaisista asioista: siihen, että näissä keskusteluissa ja varsinkin somen ja jatkuvan keskustelun aikakaudella aina joku on osoittamassa, että se ja se teki väärin, kun keskittyi tähän asiaan tai nosti tämän asian esille, ilman että kuitenkaan välttämättä tarjotaan järkeviä vaihtoehtoja.]

(Toissapäivänä irkissä puhuttiin eettisistä kulutusvalinnoista, ja siinä kohden valitin itsekin sitä miten on mahdotonta vaikuttaa kaikkeen ja vaikea valita sitä mihin kannattaisi vaikuttaa, jolloin joskus vaikuttamisen yrityskin tuntuu turhalta - edellä sanomani lienee ristiriidassa tämän kanssa... mutta se ajatus lähtee juuri riittämättömyyden kokemuksesta, siitä että tuntuu että pitäisi välittää enemmän, minkä tarpeen sanomastani huolimatta tiedostan hyvin.)

[theia]

Liian diippii shittii Ei vaan.

Mun mielestä [henkilökohtaisessa elämässä] rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Mä en moniin vuosiin enää oo jaksanut vihata oikein mitään/ketään (ellei nyt puhuta suvaitsemattomuudesta yms). Oon jotenkin nähnyt asian, että vihatessa käyttää niin paljon energiaa, joten se ei kannata, joten vihan tunteet on parempi hylätä. Ja kun ne hylkää, jää jäljelle välinpitämättömyys.

Ugh. Oon töissä ja ajatus ei nyt mene tämän pidemmälle. Mutta tämän halusin tulla kertomaan.

[Kibaya]

Viha tunteena kaluaa samalla energialaarilla missä rakkauskin möyhentää. Joillain voi rakkaus sekoittua vihan tunteeseen ja sitten ollaan siinä kierteessä, että rakastetaan vihaamista ja vihasta saa energiaa. Vihan negatiivisuus sinällään pyörittää samoja aineita elimistössä mitä rakkaus. Kai. Mutu on tämä.
Välinpitämättömyydessä ei liiku mikään.
Välinpitämättömyys on siinä mielessä kyllä rakkauden ja vihan vastakohta. Rakkaudenkin voi hylätä tai luopua siitä, jolloin seurauksena on välinpitämättömyyttä.

Mutta jos siirtyykin pois tunteista. Rakastaminen ja rakastuminen ovat vain pieni osa rakkautta.

Voiko rakkautta käsitellä ilman tunteita? Liittyykö siihen aina joku tunneperäinen reaktio itsessä? Jos ei, onko se samantien välinpitämättömyyden maastoa?

L-S:n pohdinta on hyvä. Palaan siihen myöhemmin

[marenkienkeli]

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.
Itse koen että luonto on minulle ihmistä tärkeämpi. Eläimet, metsät, meret, maapallo ja sen hyvinvointi koskettaa minua usein paljon syvemmältä kuin ihminen. En tarkoita etteikö ihmiset kosketa tai pahoinvointi liikuta, mutta eläinten kärsimys ja luonnon välinpitämätön tuhoaminen on minulle henkilökohtaisesti paljon pahempi asia. Voin kai sanoa että rakastan luontoa. Sitten on niitä jotka rakastavat ihan hirveästi materiaalia, kuten koruja tai vaatteita. Onko se rakkautta, vai jotain muuta?

Onko tässä taustalla se, että luonto ei voi puolustaa itseään? Vähän samalla tavalla kuin lastenoikeusten loukkaaminen saattaa koskettaa paljon enemmän kuin aikuisten. Kun on viaton eikä ole voi puolustautua, on "enemmän väärin", jos sellaisen oikeuksia loukataan.

Mä olen huomattavasti enemmän ihmisten puolella. Ja siitä näkökulmasta katsottuna puolustan luontoa ja koen tarvetta ekologisuuteen. En pidä järkevänä kallisarvoisen elinympäristömme tuhoamista. Monesti olen miettinyt, onko väärin, että en ole juurikaan kiintynyt eläimiin. Mulle tuotantoeläimet ovat tuotantoeläimiä. Syön melko usein kasvisruokaa, mutta usein myös lihaa. Mun mielestä on ekologiselta kannalta "enemmän väärin" pitää lemmikkejä kuin syödä lihaa. (Sarjassamme "tätä ei saisi sanoa ääneen".)

Rakkaus ja kiintymys täytyy myös erottaa toisistaan. Ei kukaan voi oikeasti rakastaa materiaa. Kiintynyt (tai sairaanloisen kiintynyt) voi olla, mutta ei se rakkautta ole. Ellei sitten ole jotenkin inhimillistänyt tavaroita. Tavaralla on lähinnä välinearvoa ja siinä se. Jos tavaroihin on kovin kiintynyt, onko se ennemminkin rakkauden puutteen korvaushoitoa asialla, joka ei tarvetta lopulta tyydytä.

Jollain tapaa eilisissä ajatuksissa nivoin tähän mukaan myös empatian. Empatia on ehkä jonkinlainen lämpö rakkaudelle. Voiko ilman empatiaa rakastaa?

Ehkä se, jos menee tunteet edellä voi olla vaikea rakastaa vihamiestä tai kunnioittaa väärintekijää. Arvostaa jokaisen ihmisen elämää yhtä paljon kuin omaansa. Miten erottaa teot ihmisestä? Onko rakkautta antaa anteeksi vai olla antamatta?

Ainakin minulle empatia on oleellinen osa rakkautta. Tai ainakin rakkauden ilmaisemista. Miten voi toimia oikein, jos ei osaa samaistua toisen tilanteeseen? Mutta tarvitaanko empatiaa rakkauteen. Siihen en osaa vastata.

Minä olen aika "tunteet edellä" -ihminen, mutta se tarkoittaa lähinnä sitä, että otan asiat helpommin henkilökohtaisesti ja koen tulleeni loukatuksi, vaikka vastapuoli ei olisikaan tarkoittanut loukata. Mutta. Se ei tarkoita, etteikö tunteita voisi käsitellä. Antaa - jo itsensä takia - anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Anteeksianto on minulle rakkautta itseä ja toista kohtaan. Ja vaikka olisi anteeksi antanut, ei se tarkoita, että väärintekemisen hyväksyisi. Joskus on kuitenkin myös erotettava tilanteet, joissa välinpitämättömyys (toista kohtaan) on itsensä rakastamista.

Mutta jos siirtyykin pois tunteista. Rakastaminen ja rakastuminen ovat vain pieni osa rakkautta.

Voiko rakkautta käsitellä ilman tunteita? Liittyykö siihen aina joku tunneperäinen reaktio itsessä? Jos ei, onko se samantien välinpitämättömyyden maastoa?

Mun mielestä ei voi rakastaa ilman tunteita. Ennemminkin rakkauteen liittyvät kaikki tunneskaalan tunteet tavalla tai toisella.

[Kibaya]

No tota...
Jännästi oon aihetta pohtinut viime vuonna.
Enkä ole tässä mielipidettäni muuttanut, vaikka elämässäni ehkä onkin monimuotoisempaa rakkautta tällä hetkellä. Olen löytänyt keinon rakastaa maailmaa eri tavalla. Näen rakkaudellisemman tavan elää itselleni toimivampana. Siis sen, että minulla on enemmän rakkautta jaettavana maailmalle. Ehkä se on osa sitä, että olen löytänyt erilaisen tavan olla onnellinen. Tullut tietoisemmaksi oman elämäni pimeyksistä ja pystynyt kohtaamaan niitä.

Rakkaus itsessään on mielestäni kuitenkin todella universaalia. Sitä on kaikkialla, mutta sen havaitseminen voi olla haasteellista joissain tilanteissa. Rakkauden muoto myös vaihtelee. Se romanttinen rakkaus on sinänsä jännä, että meille lapsesta asti tavallaan syötetään sitä että millaista se on. Mimmoista on rakastua ja kaikkihan sitä haluaa ja niin edelleen. Saduissa sitä odotetaan ja se on jotenkin mullistavaa ja ylitsevuotavaa ja lähes aina romanttista. Ei niissä saduissa puhuta mitään arkipäivän rakkaudesta. Siitä, miten ystävät rakastavat ja miten se ilmenee. Ehkä jotain on, mutta se on todella pientä. Sitä viihdemaailman käsitystä rakastamisesta sitten haetaan ja tavallaan siinä samalla haetaan jotain utopistista. Ei kaikki, mutta yllättävän moni. Eikä siinä, varmaan joillakin se on sellaista.

Itse koen muuttuneessa elämässäni että en kestäisi sellaista missä hävittää oman itsensä vain siksi on se rakkaus. Unohtaa että itseäänkin tulee rakastaa samalla voimalla mitä muita. Eikä sen tarvitse olla mitenkään itsekästä tai narsistista itsensä korostamista, vaan juuri sitä että hyväksyy itsestään ne kaikki puolet.

Menee taas jotenkin jankkaamiseksi tämä.

[L-S]

Itse koen muuttuneessa elämässäni että en kestäisi sellaista missä hävittää oman itsensä vain siksi on se rakkaus.

No, eihän sun tarttekaan sellaiseen mennä. Enkä tiedä onko se kenellekään niin hirveän fiksua, mutta kerrankos sitä ihmiset eksyvät ajatustensa ja olemisensa kanssa solmuun, mikseivät sitten parisuhteissa siinä missä yksinäänkin ollessaan. En usko, että itsensä hävittäminen pidemmän päälle toimii kovin monella muutenkaan. Tai mitä se sitten kellekin tarkoittaa, voihan se olla että joillekin toimii. Mun puolesta kukin eläköön siten miten hyvältä tuntuu.

Mielenkiintoinen ketju näköjään ollut tämä, tosin kukaan ei ole vieläkään vastannut mun spekulointikysymyksiini.

[Pascal Lemoix]

Menee taas jotenkin jankkaamiseksi tämä.

Tämän jännän ääreltä olen joskus itsenikin tavannut. Erityisesti päänsisäisessä dialogissa.