Mulla on vähän sama fiilis. Luin Bowien kuolemasta täältä ja olin ihan pihalla (juuri tullut töihin). Ihan hetken luulin, että se oli joku julkisuustemppu (vrt. Ziggy Stardust -kiertueella "This is the last show we'll ever do"). Juurihan se uusin levy oli vasta ilmestynyt. Koko päivän töissä yritin olla ajattelematta asiaa, vaikka selailinkin vähän väliä Facebookista Bowie-juttuja, ja odotin vaan milloin pääsen kotiin keskittymään ja suremaan asiaa rauhassa. Mä en osaa/uskalla itkeä julkisesti, ja sitten taas mietin, ymmärtäiskö kukaan töissä.
Olin varmaan 16-vuotias, kun Bowie kolahti mulle ja lujaa. Ziggy Stardustin hahmossa oli jotain, jonka ulkopuolisuuteen mun oli helppo samaistua, vaikka en mä muuten muistuttanut yhtään Ziggyä tai Bowieta. Bowien kautta tutustuin eri artisteihin ja (pop-)musiikkityyleihin, hän oli ottanut vaikutteita niin monilta ja ennen kaikkea vaikuttanut moniin ja tehnyt yhteistyötä niin monen artistin kanssa. Parhaimmillaan kuuntelin/tai ainakin yritin kuunnella kaikkea, missä vaan mainittiinkin Bowien nimi.

Mä vielä jossain alitajunnassani elättelin toiveita, että Bowie tulisi keikalle Suomeen, tai pääsisin häntä vielä jossain katsomaan. Varmaan yksi eniten mua eniten harmittavista missaamistani keikoista oli Bowien Hartwall Areenan keikka. Vaikka näin hänet myöhemmin Provinssirockissa, ei se kuitenkaan ollut ihan sama.

On tämä vielä jotenkin ihan käsittämätöntä. Tosi vaikea edelleenkin uskoa hänen edelleen olevan poissa. Katsoin kuitenkin vielä uutiset ja Wikipediaa, jonne oli päivitetty Bowien kuolinpäivä ja vihdoin purskahdin itkuun. Vaikka en tuntenut Bowieta, on ihan sellainen fiilis kuin joku "läheinen" olisi poissa.
