Tämä vaikuttaisi olevan hyvä kausi. Vesalan päivä oli myös ihana. Muistin vasta tätä jaksoa katsoessani, että Vesalan päivä taisi olla sillä edelliselläkin kaudella millä hän oli mukana jotenkin tosi täynnä tunnetta. Nytkin oli aika paljon liikuttavia hetkiä. Vesalalla on omassakin taustassaan paljon kaikkea rankkaa, ja kappaleet toivat artisteille mahdollisuuksia avata omaakin elämäänsä.
Antti Tuiskun Joku raja oli ihan kamala ja kaunis, varsinkin sitä taustaa vasten, että Tuisku viime viikolla kertoi aiheeseen liittyvistä kokemuksista.
VilleGallen Pikkuveli ei ollut ehkä esityksenä ihmeellinen, mutta taustatarina ja kappaleen sanat olivat koskettavia. Toivottavasti pikkuveli kuulee biisin ja pääsevät sopuun.
Nyt on lähtö on Vesalan hienoimpia kappaleita, eikä Lauri Tähkän esiintymisläsnäolo sitä ainakaan huonontanut.
Aluksi harmistuin, kun kuulin, että Vilkkumaa esittää En pystyny hengittää, joka on edellä mainitun ohella Vesalan kauneimpia. Epäilin, että Vilkkumaa ei onnistu tekemään sille oikeutta, mutta yllätyin positiivisesti. Esitys oli vahva ja toi kappaleeseen uutta tunnetta.
Mulla on sama kuin Kibsilla, että Vilkkumaa ärsyttää mua usein nykyään, vaikka 2000-luvun alussa ostin hänen levyjään ja tykkäsin niistä. Mutta tuntuu, että Vilkkumaa on mennyt vuosien varrella suuntaan, josta en pidä. Ääni on muuttunut epämiellyttävämmäksi ja hänen omat kappaleensa ovat täynnä jonkinlaista sarkasmia, josta en saa irti juuri muuta kuin ärsytystä. Siihen nähden Tuiskun tuotannosta löytynyt Tragedia sopi Vilkkumaalle kuin nenä päähän, sehän on täynnä tarkoituksellista ironiaa, mutta Vilkkumaan kautta (Tarharyhmästäkään huolimatta) en saa siitä irti itseironiaa, mikä ehkä on kappaleen tarkoitus. Täytyy tosin sanoa, että se ei Tuiskun tuotannostakaan ole lempibiisejäni. Vilkkumaan ongelmallisuudesta hyvänä esimerkkinä mainittakoon Radio Suomessa viime aikoina tiuhaan soinut Pikku Heidi, jossa päähenkilönä on taas joku baareissa viihtyvä nainen, jota kuvataan jotenkin ulkopuolelta. Vilkkumaa ei tunnu harrastavan monissa kappaleissaan autenttisen kuuloista minämuotoisuutta, sen sijaan hän on tarinankertoja, mutta en löydä hänen tarinoistaan samanlaista lämpöä ja ymmärrystä kuvattuja ihmisiä kohtaan kuin esimerkiksi Gösta Sundqvistilta tai Samuli Putrolta.
--
Muuten synkkäsävyisessä VE-jaksossa Erinin Muitaki ihmisii oli ihanan kepeä, ja Elastisen Älä droppaa mun tunnelmaa toi jakson loppuun sopivan draaman kaaren, itkun ja surun kautta iloon, se oli kuin puhdistava ja vapauttava katharsis. Sinänsä en ollut yhtään yllättynyt, että Ela esitti juuri tuon kappaleen, mutta se toimi, eihän siitä voinut tulla kuin hyvälle tuulelle kun katseli sitä heilumista ja leveää hymyä.
