luettu, luettavana, luettavaksi?

[Tr*ina]

Nämä ovat parhaat!

MIKAELA SUNDSTRÖM. ALATI TAIVAAT on omituinen kuriositeetti suomalaisessa kirjallisuudessa. Kirja palkittiin vuonna 1999 parhaana esikoisena ja nimettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Sittemmin Sundström ei ole kirjoja kirjoittanut. Yhden suvun salaisuuksista kertova kirja muistuttaa kirjoitustyyllillisesti hieman Monica Fagerholmia. Tarinasta en innostunut.

ANNE SWÄRD. KESÄLLÄ KERRAN on myös fagerholmilainen teos. Perhe ystävineen kokoontuu kesämökille, salaisuudet kuumottavat. Eroottisella jännitteellä flirttaileva teos on ulkokorea, tyhjä.

MIIKA NOUSIAINEN. METSÄJÄTTI nostaa elävästi mieleen 80-luvun kaikkine pikkunolouksineen. Hauska! Nousiainen kärjistää suomalaista ahdistuksen sielunmaisemaa reippaasti ja taitavasti. Kirja olisi huippuveto, jollei loppu olisi niin siirapoitu.

ROSA LIKSOM: HYTTI NUMERO KUUSI. Kirjan alkupuolella muistelin, etten ole koskaan innostunut Liksomista. Maalaukselliset luontokuvat puuduttavat pidemmän päälle, muuta tarttumapintaa ei ollut löytyä. Päähenkilön tarinasta ei kasva tarinaa. Parhaimmat hetket kirja tarjoaa Neuvostoliiton ja venäläisen miehen kuvauksessa. Yhtä kaikki kirja jättää oudon kaihoisan tunnelman.

VENLA HIIDENSALO: MEDIAHUORA. Tiivistämällä kirja puoleen Mediahuora olisi ollut nokkela näpäytys, nyt 400-sata sivuisena junnaava ja väsyttävä. Kirja kuvaa mediamaailman vääristymiä. Tämän kirjan luettuna ihmettelen, miten kukaan uskaltaa antaa mitään haastatteluja lehdille.

ANJA SNELMANN: Joku kirjailija hämmästeli haastattelussa Snelmannin julmaa itseironiaa. Minä en sitä huomannut, toisaalle suuntautuvaa piikittelyä kylläkin. Nyt Snelmannia vaivaa julkisuustyrkyt ja internetin keskustelumaailma. Mukaan mahtuu myös kuvauksia aloittelevan kirjailijan elämästä 80-luvun Suomessa. Kirjoittaisipa Snelmann vielä kerran nuoruusromaanin!

J.M.COETZEE: KESÄ. Kummallisella kansikuvalla ja vielä kummallisemmalla nimellä siunattu kirja on takakannen mainostekstin mukaan parasta Coetzeeta kymmeneen vuoteen. Kirjassa käydään läpi Coetzee-nimisen kirjailijan elämää kanssaeläjien näkökulmasta tarkkaillen. Tunkkainen ja tympeä.

J.M.COETZEE: MICHAEL K:N ELÄMÄ. Toinen Coetzeen Booker-palkituista teoksista. Hylkiö kulkee pitkin sodassa kouristelevaa Etelä-Afrikkaa. Ankeudessaan kirja on lähes suomalainen. Kohtaukset yksin elävästä ja elantonsa maasta kuopivasta miehestä ovat huikeita, kokonaisuuskin hyvä.

J.M.COETZEE: HÄPEÄPAALU. Kesän suosikkini! Kirja käsittelee rotujen ja sukupuolten välistä taistelua apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikkassa. Raskaista teemoista huolimatta kirja kulkee suorastaan kepeästi, eikä käänteistäkään ole pulaa. Yksi lukukerta ei riitä, niin paljon rivien väliin jää soimaan.

RODDY DOYLE: NAINEN JOKA TÖRMÄILI OVIIN. Toinen Booker-palkittu kirja, toinen vakea teema: parisuhdeväkivalta. Rakenteeltaan kirja on mestarillinen. Loppupuolen inhorealistisia kuvauksia ei olisi pystynyt lukemaan, jollei kirja olisi alkanut onnellisesta lopusta. Irlantilaisen työväenluokan ja 70-luvun kuvaus on herkullinen. Kovin oli elämä rosoista!

TOMEK TRYZNA: MENE, RAKASTA. 50-luvun Puola pistää vielä paremmaksi! Lumoutunut poika kertoo perheensä vuoristoradasta, joka alkaa siitä, kun varas jättää perheen puille paljaille. Kirjan lukee hotkaisemalla!

MICHEL HOUELLEBECQ. KARTTA JA MAISEMA palkittiin parhaana ranskankielisenä teoksena pari vuotta sitten. Tutut Houellebeqc-teemat (turismi, kaupallinen seksi, naisviha) löytyvät tästäkin, mutta nyt vain sivuosassa. Nautinto ei ole enää muodissa vaan kärsimys,kirjan päähenkilö julistaa ja kappas, kirja muuttuukin murhamysteeriksi. Kirjan ensimmäinen osa on rönsyilevä, hahmoton ja löysä, toinen osa taas jämäkkä. Kirjassa kaikki tuntuu äärimmäisen harkitulta ja rakennetulta, hienolla tapaa.

MICHAEL CUNNINGHAM: ILLAN TULLEN. Kuvataide on nyt kovasti pinnalla kirjallisuudessa, tämäkin sinne sijoittuu. Homoeroottinen juoni koukuttaa hyvin ja n. Loppujen lopuksi en ollut varma, mihin kirja pyrki. Olin lähinnä vain ärsyyntynyt.

CAROL SHIELDS: KAIKKIALLA MARY SWAN. Monin tavoin hauska ja nokkela kirja. Kirjan henkilöt ovat loistavia ja juonta liikutellaan dekkarimaisesta. Kirjan avainkysymys paljastetaan lukijalla pikkuhiljaa. Toisaalta kirja tuntuu jopa hieman ilkeältä ja itselleni jäi lopusta hieman ikävä fiilis. Kirja paljastaa kirjallisuusmaailman omahyväisyyden, yksilöiden pikkumaisuuden ja vallantavoittelun, mutta eikö Mary Swania olisi sittenkin voitu pelastaa?

TURKKA HAUTALA: KANSALLISKIRJA. Sivun, kahden kokoisiin tarinoihin kaikki olennainen Suomesta. Hautalalla on harvinainen kyky nähdä arkisissa hetkissä elämän ydin. Tämän kirjan ottaisin mukaan pitkälle matkalle, mutustelisin tarinoita kerta toisensa jälkeen. Hauska ja liikkis.

JUNOT DIAZ: OSCAR WAON LYHYT JA MERKILLINEN ELÄMÄ. Nörtti läski haluaa kirjailijaksi. kirja kuvaa niin Dominikaanisen Tasavallan diktatuureja kuin yhden ihmisiä halua tulla näkyväksi. Hämmästyttävä, hauska!

MARKKU PÄÄSKYNEN: VIHAN PÄIVÄ. Aikaansa edellä ollut kirja kertoi jo vuonna 2007 yhden perhesurman. Synkkä.

VILLE VIRTANEN: MENKÄÄ MIELENHÄIRIÖÖN. Rakastan taiteilijoiden nuoruuden kuvauksia! Tämäkin on juuri niin villi ja hauska kuin tämän genren kirjat ovat. Upea dokumentti Jouko Turkan ajoista TEAK:issa.



Keskenjääneet:

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Alun tieteellis-filosofisinen keskustelu eläimistä ei napannut, mutta aion palata tähän uudestaan luettuani netistä positiivisia arvioita.
Markku Pääskynen: Vastaavuuksia. Hahmoton ja synkkä, suomalaisen angstin raamattu.
Asko Sahlberg: Häväistyt. Lähes yhtä ahdistava. Kertoo sotia edeltäneestä kurjuudesta.
Charles Bukowski: Postitoimisto. Radiossa oululainen sarjakuvataiteilija jutteli kivasti kirjasta. Myös toimittaja sanoi innostuneensa Bukowskista ja ahmineensa tuotannon kertarysäyksellä. Toistamiseen jätin kirjan kesken. En edellenkään ymmärrä, mikä kirjassa olisi hauskaa tai kiihdyttävää.
Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi. Kauniisiin kansiin puettu tyhjänpäiväinen lukuromaani Ranskasta.
Robert M. Pirsig.: Lila. Pulitzerilla palkittu kirja ei napannut 30 sivua enempää.

[Wiggin]

Ooooo! Muutto aiheutti sellaisen lieveilmiön että mullahan onkin nyt aikaa! Ja kun tuo kirjasto on kiven heiton päässä niin suunnistin sitten eräänä sateisena päivänä sinne. Paikat olivat muuttuneet sitten viime näkemän. Hetken itsensäkokoamisen jälkeen aloin hahmottaman tilannetta ja kuinka ollakkaan.. löysin itseni sci-fi hyllyn äärestä. Hetkellinen takakansien selailu ja huomasin tarttuneeni sellaiseen mitä olen koko ikäni vältellyt. Kotimaiseen tieteiskirjallisuuteen! No yritetään..

Luettu:
Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
Ja se ryökäle vei mennessään. Hieman samoja värähtelyjä kuin Frank Schätzingin Pedoissa, mutta huomattavasti realistisemmin. Ekologinen trilleri jossa ei kuitenkaan paasata asiasta yli äyräiden. Pohjalla ripaus todellisuutta ja skenaario joka on aivan mahdollinen. Siinä vaiheessa kirjaa kun ensimmäiset suomalaiset astuivat kuvaan niin rupesi tökkimään. En ymmärrä mikä siinä oikein on. Jotenkin se ei vaan vaikuta uskottavalta että suomalaiset olisivat mukana sci-fissä. Mutta pääsin kuin pääsinkin yli asiasta eikä se enää loppukirjassa häirinnyt.

Ja kun kirja oli kerran hyvä niin eikun seuraavan kimppuun..

Luettavana:
Risto Isomäki - Kristalliruusu
Isomäen novellikokoelma parinkymmenen vuoden takaa. Parin ensimmäisen novellin perusteella hieman laimealta vaikuttaa. Tarinoiden alkukehittelyt ovat kyllä onnistuneita ja nostattavat mielenkiinnon, mutta mutta.. johonkin galaktiseen pullaan tunnutaan tukehtuvan. Onko ihmiskunnan tulevaisuuden pohdinnassa haukattu liian iso pala pitkoa. Jatketaan jatketaan..

Luettavaksi:
Risto Isomäki - Herääminen
Tämä taitaa tukeutua Sarasvatin hiekkaa enempi kotimaan kamaralle, joten kunnon siedätyshoitoa luvassa..

Mutta joo.. pitkästä aikaa kirjojen kimpussa. Oikein kunnolla.

[skray]

Mä sain just luettua Henning Mankellin viimeisen Wallander-kirjan nimeltään Rauhaton mies.
Kirja oli aika pitkäveteinen joissain kohdissa ja olisin halunnut nopeatempoisempaa etenemistä, mutten kuitenkaan voinut jättää kirjaa kesken, koska loppuratkaisu olisi jäänyt lukematta. Eikä se olisi käynyt päinsä, koska pakkohan mun oli saada tietää kuka on tehnyt ja mitä.
En ole aiemmin lukenut yhtään Wallander-romaania, katsonut vaan telkkarista. Tosin kun on nähnyt telkkarileffat, jotka on ihan hyviä ja mielenkiintosia, ei jaksa enää lukea samaa tarinaa kirjana, kun tietää loppuratkaisun jo. Olisin ehkä mieluummin nähnyt tänkin kirjan telkkariversiona suoraan, niin olisi ehkä jännittänyt hieman enemmän.

Aiemmin luin kirpparilta ostamani Wallander-kirjan, jossa oli vain novelleja hänen elämästään nuorena. Kirjan nimi on Pyramidi. Se oli ihan erilainen tähän romaaniin verrattuna ja paljon mielenkiintoisempi ja parempi. Olisi varmaan niistäkin tarinoista kiva katsoa elokuvaversio(t). Ja tässä Rauhattomassa miehessä oli aika monta pätkää, jossa Wallander muistelee vanhoja juttuja, mm. niitä jotka kerrotaan tuossa novellikirjassa. Oli ihan kiva, kun tiesi mistä on kyse muisteloissa.

[päivänpolttaja]

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Oli yllättävän mukanaan vetävä kirja, vaikka juoni ei mitenkään hääppöinen ole. En itse kirjaa lukiessani tajunnut monia ironisia elementtejä, joita siinä oli: tajusin ne vasta luettuani kirjaa koskevia kritiikkejä. Hyvin, hyvin amerikkalainen kirja ja edellyttää amerikkalaisuutta koskevaa kulttuurintuntemusta tullakseen täysin ymmärretyksi.

Maksim Gorki: Lapsuuteni

Paikkasin aukon klassikkosivistyksessä. Gorkin nimeen sopivasti katkeruuden tunnetta päähenkilön puolesta synnyttävä kirja.

Andrei Makine: Ranskalainen testamentti

Kerrontateknisesti hieno kehitysromaanin piirteitä sisältävä teos. Suuresti sukua Proustille, ja Kadonneen ajan etsimiseen viitataankin paljon. Venäläis-ranskalainen maailma avautuu, mutta vaatii avautuakseen hieman kirjallisuushistoriallista ja ehkä muutenkin historiallista yleissivistystä.


En ole muuten aikoihin saanut luetuksi yhtään kotimaista romaania.

[Nugat]

Katja Kettu: Kätilö

Apua, miten ahdistava kirja. Etenkin loppu. Kieli oli suhteellisen karkeaa, ja sekin ahdisti aina välillä. Kuitenkin tosi hyvin kirjoitettu, ja tarina sai minut kyllä mukaansa. Kyllä tämän varmaan luen myöhemminkin, kun tiedän mitä odottaa.

Mua häiritsi ahdistavuutta enemmän se kieli. Mä en ole mikään asiantuntija kirjojen kanssa, mutta onko se tosiaan tätä aikaa, että kaikki (mitä oon lukenu, eli en montaa ) nykykirjat pitää kirjoittaa niin karkeakielisesti? Jos kulli ja mulkku on lausuttu vähintään joka toisessa lauseessa eri muodoissa, niin mikä sen pointti on? Että on pakko kirota ja käyttää rivoa kuvailua joka käänteessä?

Mä en arvosta. Siinä katoaa koko tarina sen kielen taakse. Tarina sinällään kiinnosti, mutta mun makuun se olisi pitänyt kirjottaa toisin että olisin saanut paremmat kiksit. Tai ehkä tämä on väärin sanottu, eihän tuo kirja olisi tuo jos sitä muuttaisi. Väkivalta ja raakuus menee, mutta se kielenkäyttö... Ehkä se sitten kiehtoo muita.

Ajankuva kiinnostaa muuten. Siksi halusin lukea, mutta en tainnut saada sitä mitä kaipasin.

[päivänpolttaja]

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha - kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta

Jos historian tunnit tuntuivat tylsiltä koulussa, niin tässä on teos, jota lukemalla voi perehtyä historiaan Suomen 1600-luvun osalta viihdyttävästi ja helposti ilman, että se tapahtuu asiantuntemuksen kustannuksella. Teos sisältää lyhyitä arkijärkisiä, mutta kielellisesti hienoja esseitä 1600-luvun elämästä ennen kaikkea aateliston arkisen elämän ja yksittäisten ihmiskohtaloiden suhteen. Teoksessa ei puhuta vuosiluvuista tai sodista, vaan hyvin elämänmakuisista asioista.

Lappalaisen kaksi muutakin teosta olen lukenut ja pitänyt niistä, mutta ne ovat ehkä hieman tieteellisesti raskaampaa kamaa.

[Lumikki75]

Virpi Hämeen-Anttila: Päivänseisaus

Pitkästä aikaa kotimainen kirja, joka kolahti!
En ollut Hämeen-Anttilaa aikaisemmin lukenut ja jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että se kirjoittaa historiallisia romaaneja tyyliin Kaari Utrio. No eipä kirjoita, tai ainakaan tämä ei ollut sellainen. Kyseessä on kolmiodraama, mutta ei aivan perinteinen sellainen, sekä lisäksi aika syväluotaava ja ajatuksia herättävä kirja. Klassinen musiikki ja englannin kieli ovat myös suurissa osissa. Enempää en halua juonesta kertoa, etten spoilaa koko kirjaa sellaisilta, jotka sen haluavat lukea. Ainut lievää ärsytystä aiheuttava asia oli vähän liiallinen kielellä kikkailu paikoitellen sekä akateemisuuden ja oppineisuuden paremmuutta ylistävä asenne. Kun näistä pääsi yli, todella miellyttävä lukukokemus!

Seuraavaksi ehkä lisää Hämeen-Anttilaa, koska hyllyssä odottaa Toisen taivaan alla, tai sitten Patricia Cornwelliä.

[Kibaya]

Luettu:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis.

Kyrö oli mulle tuntematon kirjailijana, mutta hyvien ja huonojen uutisten sananiekkana varsin tuttu.
Tykkään Kyrön ilmaisusta ja tavasta puhua. Siksi kiinnosti myös välittyykö se kirjoihin asti.

Luin kirjan sairaalassa yhden yön ja seuraavan aamun aikana. Viimeiset 20 sivua jäi kotiin luettavaksi.

Kirjan tarina on hyvin kiinnostava. Periaatteessa jossain kohtaa tuntui, että tavallaan kahden päähenkilön seuraaminen ei toimi ja tarinoiden kaari oli vähän liian itsestäänselvää ja meni silmien pyörittelyksi. Loppua kohden ehkä hieman parani, mutta osa lopusta oli mielestäni myös turhaa. Sen olisi voinut lopettaa vähän aikaisemmin, vaikka kieltämättä loppu olikin vähän koominen. Kuitenkin hyväsydämisyys ja se jonkinlainen positiivisuus kantaa läpi kirjan. Luulisi sen olevan jotenkin teennäistä, koska eihän suomalaiset semmoista saa aikaan uskottavasti - mutta ei. Ihan hyvin se mulle upposi.

Eikä ollut sairaaloita siinä kirjassa

Luettavana

Traudl Junge - apunaan Melissa Müller: Viimeiseen saakka. Hitlerin sihteerin muistelmat.

Parikymppinen Traudl haaveilee tanssijan urasta. Kuitenkin sattuminen ja vähän kuin vahinkojen kautta hän päätyy Hitlerin yksityissihteeriksi vuonna -42.

Olen nyt lukenut 3/4 kirjasta. Hitler ei ole vielä tappanut itseään, mutta sieltä on ihan lähiaikoina tapahtuva tapahtuma. Olen menossa kohdassa, jossa Berliini on piiritetty ja Venäläiset lähenevät Hitlerin piilopaikkaa. Ainakin kirjan päähenkilön saamien tietojen mukaan.

Kirja on ollut hyvin mielenkiintoinen.
Miten päähenkilö haaveilee ja tekee kaikkensa päästäkseen tanssijaksi, mutta opinnot ovat vielä kesken ja on sota. Tosin sota ei vielä kirjan alkupäässä kosketa päähenkilöä mitenkään. Se on vain jotain mitä tapahtuu muualla ja hän on aika hyvin pidetty tietojen ulottumattomissa tai sitten on vain todella sinisilmäinen.

Sinisilmäinen hän kyllä on. Kukapa ei nuorena olisi?
Silti hänen kuvauksensa myös Hitleristä kertoo tämän sekopäisyydestä. Leipää ja sirkushuveja pitää olla tarjolla ja vain häntä miellyttävät henkilöt hyväksytään. Myös historian kerronta siitä, miten lähinnä olleet kenraalit eivät ihan kaikista asioista välttämättä kertoneet eteenpäin. Silti Hitlerin kuvaus ei muuta yhtään sitä jo olemassa olevaa kuvaa hullusta ja sekopäisestä henkilöstä. Ehkä avaa vähän hänenkin inhimillisyyttään, mutta enemmän se itseään nerona ja muita ylempänä pitävän narsistin kuva korostuu kun puhutaan teekutsuista, joiden aikana pitää puhua vain mukavista asioista ja piristää Hitleriä. Tai kun sodasta mainitseva juoppo "ystävä" katoaakin yhtäkkiä teekutsujen ja lounaiden vieraslistalta.

Toinen maailmansota on kiehtonut minua aina ja tämä on ollut hyvä kirja. Lyhytkin, mutta en vain pysty lukemaan tuota kovin nopeaan tahtiin. Sivu, kaksi kerrallaan tai tapahtumakokonaisuksien mukaan. Siinä kohtaa oli pakko laittaa kirja pitkäksi aikaa pois, kun kuvailtiin juutalaisjunan ja Hitlerin yksityisjunan matkaavan vierekkäin hetken aikaa ja se sisälsi tarkkaa kuvausta jälkimmäisen sisustuksesta.

[Lyyra]

Luin kaunokirjallisen teoksen!

Takavuosina paljonkin fanittamani Sergei Lukjanenkon (suomalaistus hakusessa) Watch-sarjan viimeinen (?) osa The Last Watch tuli kahlattua tässä viime viikkoina. Kyllä se maailma edelleen viehättää, mikä on hämmentävää, kun yleensä en kauhusta ja vampyyreistä ja ihmissusista ja muusta sellaisesta typerästä välitä. [tauko] Piti sanoa tähän jotain järkevääkin, mutta ajatus katkesi... Jotain jostain yleisinhimillisyydestä ja muusta diibadaabasta.

Voisi periaatteessa tällä samalla puhdilla lukea niitä vanhojakin vähän uusiksi. Tämän lukemista nimittäin häiritsivät toistuvat viittaukset sarjan aiempien osien tapahtumiin, joista en muista enää juuri mitään.

Nyt kun vielä joku onnistuisi tekemään näistä vähän paremmat leffat, niin ei tarvitsisi kirjoja kahlata.

[puolikarkea]

Luin Erich Maria Remarquen teoksen Länsirintamalta ei mitään uutta. Se osui viime vuoden puolella silmään vasta palautettujen hyllystä kirjastossa ja täytyy sanoa, että hyvä kun lainasin. En meinannut malttaa laskea sitä käsistäni. Hieno kuvaus sodan järjettömyydestä yksittäisen sotamiehen näkökulmasta kerrottuna.

[theia]

Luettu

JR Ward - Halu
Joululahjaksi saatua hömppää. Lukihan sen, ei mitään erityisen ihmeellistä.

Marko Leino - Joulutarina
Avoppi kehui kirjaa, joten lukaisin sen (ennen loppiaista, tietenkin )aika nopeaan. Olihan se aika hellyyttävä kirja. Elokuvankin voisi katsoa - ehkä sitten ensi jouluna.

Peter Hoeg - Lumen taju
Äärimmäisen kehuttu kirja, mä en ehkä ymmärrä sitä totaalista hehkutusta. Olihan se siis hyvinkin luettavaa, mutta ei niin hyvä mitä odotin.

Justin Cronin - the Passage
Otin uusintakierroksen, kun sain seuraavan osan käsiini. En muistanut juurikaan tapahtumia, joten päätin että parempi muistutella itseään niin seuraavan kirjan lukukokemus on mahdollisimman hyvin. Olihan se ihan jäätävän hyvä, edelleen.

Luettavana

Justin Cronin - the Twelve
Toka osa. Melkein lopussa. Miten jaksan odottaa vimppaa osaa?! Seuraava ilmestyy vasta 2014?! Ei olis pitänyt lukea tätä vielä, mutta enhän voinut vastustaa kiusausta.

[Kibaya]

Justin Cronin - the Passage
Otin uusintakierroksen, kun sain seuraavan osan käsiini. En muistanut juurikaan tapahtumia, joten päätin että parempi muistutella itseään niin seuraavan kirjan lukukokemus on mahdollisimman hyvin. Olihan se ihan jäätävän hyvä, edelleen.

Tää odottaa edelleen lukemista, kun en vaan uskalla

[theia]

Tää odottaa edelleen lukemista, kun en vaan uskalla

En se kyllä niin pelottava ole Kyllä ehkä Vitsaus oli pahempi.

(ja jos joskus uskallat sen lukea, niin multa saa tuon Twelven lainaan myös )

[Kibaya]

Ehkä mä luen ton kesällä, kun on valoisampaa.
Vitsaushan nyt on ihan kamala. Hytisyttää jo kun näkee noi kirjat tossa

[ToyWiz]

Olen nyt muutaman pitkään työn alla olleen kirjan saamassa luetuksi ja seuraavan luku-urakan valinta olisi edessä. Hyllyssä minua tuijottaa Stephen Kingin 'Kuvun Alla', mutta en oikein uskalla lähteä mammuttiopuksen kimppuun ilman edes yhtä ainotta suositusta.

Kyseinen kirjahan on pian kääntymässä televisiosarjaksi ja tavoitteena oli lukea kirja ennen visuaalista viihdykettä, mutta nyt en olekaan enää aivan varma. Satuin jostakin lukemaan että kirjan lopetus ei toimi toivotulla tavalla, ja tämä sai minut epäilemään valintaani.

Kirja on iso. Kannattaako se lukea, vai odotanko suosiolla tv-sarjaa?

[Lyyra]

Sain Narnian tarinat vihdoin loppuun. outsin lanseeraamalla viiden hymiön asteikolla ne saavat multa arvioksi:

Siis se jeesustelun määrä on jotain aivan häkellyttävää. Käytännössä kaikessa mahdollisessa viitataan jotenkin Raamattuun. Ja tytöt ja naiset ovat aina jotenkin huonompia tai heidän tekemisensä ja reaktionsa asioihin jotenkin vähäpätöisempiä. Miehet ovat kunniallisia ritareita - paitsi, jos he ovat vääränvärisiä ja vääräuskoisia, mikä tekee heistä barbaareja.


Seuraa spoilereita:

Aslan luo maailman tyhjästä laulamalla. Aslan on yhtä aikaa ihaninta ja pelottavinta, mitä kukaan voi ikinä kohdata. Aslan on lisäksi suuri vapahtaja, merten takaisen Keisarin poika, joka uhraa itsensä narnialaisten pelastamiseksi. Aslan "ei ole kesy leijona", mutta ilmestyy silti paikalle aina, kun sitä kutsutaan. Luomiskertomuksessa kirjan sankarin pitää hakea puutarhasta omena, jota ei saa syödä ilman lupaa. Paha noita (tässä sarjassa pahikset ovat aina naisia) ottaa yhden ilman lupaa, ja kärsii siitä jotenkin kauheasti. Ihmiset ovat Aatamin poikia ja Eevan tyttäriä ( ). Aslan myös antaa pettureille synnit anteeksi (jos he ovat oikeanvärisiä ja jos tämä palvelee Aslanin omia tarkoitusperiä).
Shasta/Cor on kuin Mooses, joka ensin vauvana hylätään pieneen veneeseen ja jonka köyhä kalastaja pelastaa ja kasvattaa omana poikanaan. Lopulta sama tyyppi vaeltaa aavikon halki ja nousee kuninkaaksi.
Viimeinen Taistelu on kokonaisuudessaan suurta varoitusta vääristä profeetoista ja epäjumalista. Lopussa vääräuskoiset (ja vääränväriset) heitetään kadotukseen, kun taas Aslaniin uskovat pääsevät paratiisiin. Lisäksi annetaan ymmärtää, että kun uskoo siihen vastaavaan tyyppiin täällä oikeassa maailmassa, niin pääsee myös paratiisiin, koska Aslan on oikeasti olemassa kaikissa maailmoissa, mutta vaan erinimisenä. Susan, Pevensien perheen musta lammas, joka ei jaksa enää leikkiä Narniaa ja on siten vääräuskoinen, ei pääse taivaaseen. Tosin se ei taida kuollakaan, kuten kaikki muut - hitto miten onnellinen loppu lastenkirjalle! Kaikki kuolevat!

Spoilerit ohi


En suosittele näitä luettavaksi kenellekään. Arvioon sisältynyt sydän viittaa siihen, että lapsena nämä olivat mun suosikkikirjojani. Ja hetkittäin onnistuin jopa tavoittamaan sen lapsuuden ilon, joka näistä kirjoista silloin löytyi. Sydän viittaa myös tuohon vanhaan englannin kieleen. Opin mm. sanan bivouac, johon en muista törmänneeni ennen. Ja välillä se sellainen ylhäisöpuheenparsi oli vähintäänkin huvittavaa.
Jos on ihan pakko saada lukea näitä, suosittelen lukemaan Kaspianin matkan maailman ääriin ja Hopeisen tuolin. Niissä on ehkä vähiten sitä uskonnollista sävyä. Ensiksi mainittu on tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan kiinnostavampi (vaikka siinä tuleekin mukaan yksi ärsyttävä tyyppi - se kuitenkin muuttuu ihan siedettäväksi loppua kohti).

[Tr*ina]

Onko tässä kaikki vuoden aikana lukemani kirjat?


Hyvät:

AKI OLLIKAINEN: NÄLKÄVUOSI. Kirja, joka jää kummittelemaan mieleen. Hyytävä talvi, nälkää pakenevat maalaiset. Erikoiskiitos siitä, että kirja on lyhyt! Tämän olisi pitänyt saada Finlandia 2012.

TOMMI MELENDER: Ranskalainen ystävä. Suomalainen muuttaa Ranskaan. Hauska, älykäs ja kriittinen tarina muukalaisuudesta. Houllebecqmäinen. Kirjan luettuani mietin, miten tämä on voitu jättää palkitsematta Finlandialla. Tarkistin senvuotisen voittajan: kamala Uuni!

RICHARD YATES: Revolutionary Road. Nuori amerikkalainen pari saa ajatuksen muuttaa Pariisin. Tarkkanäköinen kuvaus eriparisten avioliitosta ja haaveiden ja todellisuuden törmäämisestä. Loistava!

ELINA TIILIKKA: Myrsky. Tiilikka kirjallinen ura kattaa kaksi kirjaa ja kummassakin pääosassa on lusmu, nuori nainen. Punaisessa mekossa lusmuus ilmeni työnvieroksuntana ja huoraamisena, Myrskyssä työnvieroksunta, näpistelynä ja päihteiden käyttönä. Myrskyssä päähenkilö sairastaa vielä maani-depressiivisyyttä. Sairauden kuvauksena kirja onkin onnistunut. Kirjan edetessä päähenkilön lusmuuskin alkaa kierolla tapaa viehättää. Uskaltaapa itsekin olla yhtä epäsovinnainen ja piittaamaton! Myrskyn lopusta en sitten taas pitänyt, se oli suorastaan vastenmielinen.

PASI LAMPELA: KIUSAAJAT. Omituinen kirja. Kirjassa sotketaan lukiolaispojan kasvukivut ja urakapitalistin elämä ei ehkä niin onnistuneella tavalla. Nuoruuden kuvaus on rohkea. Kirjailija ei ole vältellyt kipeitä aiheita, kuten yksinhuoltajaäitiin kohdistettua vihaa ja seksuaalista turhautumista.

SATU ROMMI: Moottoripyörällä Himalajalle. Kuuntelin tämän äänikirjana. Matkakirja parhaimmillaan: hauska, kommelluksien ja kulttuurishokkien värittämä kirja, jolla on aidosti kulttuuria ymmärtävä sydän. Rommi oli pyörittänyt kahvilaa ja joogakeskusta Intiassa parisen vuotta ennen matkaa Himalajalle.

TAPANI HEINONEN: REUNALLA. Mielenkiintoinen kuvaus homoelämästä salatuilla vuosikymmennillä. Olin tosin jättää kirjan kesken, koska nykyaikaaan sijoittuva alku on niin tylsä ja loppuunkaluttu nykykirjallisuudessa (vanhainkotia ja konttorityötä). Kirja paranee huomattavasti tarinoiden siirtyessä maalaismaisemiin ja nuoren homomiehen tuntoihin. Kirjaan on myös ympätty perintöriita: ilmeisesti kosto oikeasta perintöriidasta. Ehkä pikkumainen sivuteema, mutta toisaalta herkullinen tuttuudessaan.

SOFI OKSANEN: Kun kyyhkyset katosivat. Pelkäsin tarttua kirjaan turhaan. Kyyhkyset on aivan yhtä mukaansatempaava kuin Puhdistus. Kirjassa etenee arvoitusmaisesta ammentaen voimansa dramaattisista tapahtumista ja monisärmäisistä henkilöistä. Vasta aivan lopussa petyin kirjaan. Kirjan ratkaisu ei ole pelkästään kömpelö (jotain-nyt-täytyy-keksiä) ja muistuttaa rakenteeltaan Puhdistuksen loppua.

PIRJO HASSINEN: POPULA. Hassisen paluu ykköskirjailijoidemme joukkoon. Hassisen tapa luonnehtia ihmisiä, tehdä hahmoista eläviä, on ylivertainen. Kirjan poliittisen teeman pimentoon on kritiikeissä toinen yhtä vahva teema: äidin ja tyttären suhde. Seksuaalisuutta Hassinen kuvaa yllättävän raadollisellakin tavalla. Loppu on tässäkin kirjassa heikko, mutta ei sentään pannukakku.

TUUVE ARO: YÖSTÄ AAMUUN. Löytö! Aron tavallista elävää eläville tapahtuu pieniä kummallisuuksia arjen keskellä. Piristävää lukea kirja, jossa ei yritetä liikaa, kikkailla juonilla, vaan keskitytään hahmottavaa nykyihmisen urbaania elämää.

MAARIT VERRONEN: Vanhat kuviot. Verrosen novellikokoelma on onnistunut kokoelma outoja tarinoita. Minua viehättivät erityisesti tarinat yksinkertaisista, tyhmänpuoleisista ihmisistä; Verronen ei heitä syleile. Myös kirjan päättävä pitkä novelli tulevaisuuden kuvassaan oli erikoinen.

MAARIT VERRONEN: VARJONAINEN. Miltä tuntuisi aloittaa elämä uudestaan, uudella identiteetillä? Verronen varioi tuttua teemaansa, pienen ihmisen ponnistelua valtakoneistoa vastaan. Hyvä!

KHALED HOSSEINI: JA VUORET KAIKUIVAT. Hetkittäin ajattelin lukevani mestariteosta, niin hyvin Hosseini ajoittain osuu ihmisyyden kipukohtiin. Tarinat kulkevat Afganistanissa, Kreikassa ja USA:ssa, nykyajassa ja menneessä. Suuria, pieniä moraalikysymyksiä käydään läpi, kolkutetaan häpeää, syyllisyyttä, kateutta. Tarinoita on ehkä liian monta ja loppu äityy imeläksi. Amerikkalaiselle yleisölle räätälöity.

OLLI JALONEN: Karantolla. Olli Jalonen on mestari luonnon ja vuodenaikojen kuvauksessa. Toinenkin Jalosen lempiteemoista, sairaudet, ovat hyvin edustettuna. Kirjan johtoajatus on jo päässyt unohtamaan, jos ylipäätänsä sen ymmärsin. Elämä ja kuolema?

KATRI LIPSON: JÄÄTELÖKAUPPIAS. Kirja, jonka jäämistä pois Finlandia 2012 -listalta ihmeteltiin eniten. Erikoinen kirja, jonka voima on hetkien tunnelmassa. Ihanaa luettavaa! Kirjassa seurataan useampaa tarinajuonta. Itse en saanut niitä koottua yhteen, siksi lopussa olin ällistynyt. Tuntui kuin Lipson olisi koonnut kirjan hajanaisista, erillisistä tarina-aihioista. Radio-ohjelmasta sittemmin kuulin, että tarinoilla on yhteys.

DAMON GALGUT: Vieraassa huoneessa. Joidenkin kirjojen tunnelmaan kerta kaikkiaan rakastuu. Tämä on yksi niistä. Etelä-afrikkalaisen kirjailijan kolmessa pitkässä novellissa matkustetaan ja rakastetaan. Liioittelematta yksi parhaimmista lukemistani kirjoista!

STIEG LARSSON: Tyttö joka leikki tulella. Alku kertaa Millenium-sarjan ensimmäisen kirjan tapahtumat varsin koukuttavasti ja lupauksia tulevasta antaen. Mutta eikös jälleen Larsson jää junnaamaan tapahtumien kierittelyyn! Ruma maailmankuvakin alkaa väsyttää. Toisaalta Lisbeth Sallanderin hahmo ehdottomuudessaan ja epäsovinnaisuudessaan on niin lumoava, että tämäkin kirja hujahtaa nopeasti loppusivuilla.



Keskinkertaiset ja huonot:

ULLA-LENA LUNDBERG: JÄÄ. Ensimmäisellä kerralla luin kirjasta vain ensimmäisen luvun. Jo silloin heräsi mieleeni epäily: Onko tämä huono? Ja huonohan se oli! En pitänyt kirjailijan tavasta kirjoittaa: tätimäinen. Kirjassa ei ole juonta, siinä tapahdu mitään (lukuunottamatta lopun kuolemaa, johon kirjasta uhrataan 15%).

IMRE KERTES: Häpeä. Kirja alkaa niin kömpelösti ja epäkiinnostavasti, että pakko oli tarkistaa takateksti: Onko kyseessä todellakin Nobel-palkittu? Kirjan edetessä oudolle alulle löytyy selitys (kirjailija haluaa näpäyttää kriitikoita ja naapuriaan, pikkumaista) ja kirja paranee. Tavallinen mies etsii työtä ja elämälleen suuntaan kommunistisen ikeen alla. Tunnelmallisesti ja kuvauksellisesti "kiintoisa", ei tarinallisesti.

SIRI HUVUSTEDT: Kesä ilman naisia. Jos olet lukenut jo Carol Shieldsin kirjat, tätä ei tarvitse lukea. Samat teemat (naiseus ja arki) ja sama tyyli (sovitteleva ja kepeä) köyhemmin aineksin.

JOHN BOWLES: Ranskalaisen luutnantin vaimo. Jälleen kerran loistava alkuasetelma ja sen jälkeen romahdus. Kirja muhii sivutolkulla arvellen päähenkilöiden motiiveja rakkausdraamassa. Itse menin niin sekaisin spekulaatioista, etten tullut hullua hurskaammaksi päähenkilöiden motiiveista.

ULLA-LENA LUNDBERG: KALAHARIN HIEKKAA. Outo kirja. Kirjassa kuvataan Etelä-Afrikan tapahtumia apartheidin aikana ruotsalaisen pariskunnan näkökulmasta. Aihe on mielenkiintoinen, toteutuksen onnistumisesta en ole aivan varma.

ISABEL ALLENDE: Auroran muotokuva. Alku kuvaa hauskasti kiinalaisten ja chileläisten elämää San Fransiscossa ja Chilessä. Peloton mahtinainen pyörittää suurta sukuaan sotien ja muutosten myllerryksessä. Loppua kohti rikkaiden elämästä on jo saanut tarpeekseen ja juonkin alkaa kiertää kehää, mutta kirjan elämänmyönteisyys viehättää. Kirja loppuu seinään. Huonoin loppu ikinä?

JACK NICHOLS: Kaikki peliin. Rakkautta ja rimakauhua -kirjoittajan ensimmäinen romaani kuvaa yliopistoelämään siirtymistä. Kirja on nolojen sattumien kokoelma, välillä niin osuva, että ihan pahaa tekee. Kirjan huumori tuntuu alkupuolella liiankin hauskalta, pinnistellyltä, mutta loppua kohti ote rentoutuu.

RIIKKA PULKKINEN: Vieras. Pulkkinen on tarkkaan pohtinut kirjansa teemat. Muukalaisuutta lähestytään useasta eri näkökulmasta ja päätemaan ympätään vielä kuoleman ja pyhyyden aihioita. Lopputulos on tilkkutäkki vähän kaikkea, mutta ei mitään oikein perusteellisesti. Osa tarinoista vaikuttaa teennäisiltä ja epäuskottavilta, mutta anoreksian kuvauksessa Pulkkinen onnistuu. Makuuni liian kyselevä ja harhaileva, keskittymiskykyni oli usein herpaantua.

MIIKA NOUSIAINEN: VADELMAVENEPAKOLAINEN. Muistan nähneeni vuosia sitten hollantilaisen dokumentiksi puetun fiktion, jossa kuvattiin kulttuuritransun elämää. Hollantilainen , afrikkalaiseksi itsensä tunteva mies, vietiin Afrikkaan ja autettiin häntä löytämään oikea rotunsa masai-heimon parista. Mietin, onko Nousiainen nähnyt saman? Kirjan ajatus itsensä ruotsalaiseksi tuntevasta suomalaisesta on hauska, mutta vitsi tuntuu liian pitkältä, etenkin alussa. Oikeastaan kirja ei onnistunut naurattamaan kuin jonkun harvan kerran.

MURIEL BARBERY: SIILIN ELEGANSSI. Raivostuttava kirja! Tekopyhyyden huipentuma! Kirjailija antaa ymmärtää kirjoittavansa humaania romania, jossa kaikki ovat arvokkaita ja samanarvoisia, myös kirjan päähenkilö, Rouva Talonmies. Tosiasiassa kirjan tapahtumat vain alleviivat ranskalaisen yhteiskunnan hierarkisuutta. Ilman kykyään siteerata maailmakirjallisuuden klassikoita Rouva Talonmies olisi nolla. Naisen osoittama yhteiskuntakritiikki kuitataan lopussa oman elämänsä epäonnistumisen projektiona. Kirja päättyy kuolemaan, koska kirjailija ei usko onneen yhteiskuntaluokkien välillä.

PIRJO HASSINEN: ROUVA. Koska en muista kirjasta mitään, sen täytyi olla huono. Tai sen muistan, että ajattelin Pirjo Hassisen uran alamäen jatkuvan.

LAURA GUSTAFSON: Huorasatu. Olin lopettaa kirjan ensimmäiseen lukuun ja rinnastuksen antiikin mytologiaan. Inhoan tällaista. Kirja siirtyi kuitenkin nopeasti nykyaikaan ja se oli sitten menoa. Hurjaa mielen taituruutta, poikkeuksellista mielikuvitusta. Loppua kohti intoni hiipui. Naisen alisteisen aseman kuvaaminen kaikista mahdollisista kulmista alkoi kyllästyttää tarinan puuttuessa.

VIIVI LUIK: Varjoteatteri. Luik muistelee vuosiaan diplomaatin vaimona. Vaikka Luikin pidetään yhtenä Viron merkittävimmistä kirjailijoista, kirjan kirjalliset ansiot ovat vähäiset. Kirjan ainoa anti on roomalaisen elämänmenon kuvaus.

TUOMAS KYRÖ: KERJÄLÄINEN JA JÄNIS. Romanikerjäläinen ja jänis matkustavat kodittomina pitkin Suomea. Liikkistä, eikö? Paitsi että ei ole. Saattaahan olla, että kirjalija on se vilpittömästi maailmoja syleilevä ja minä kyyninen ja paatunut, kun pidän tätä laskelmoituna hyvän mielen kirjana. Loppu nyt ainakin on vedetty överiksi. Tai ranttaliksi tyyliin "äh-en-mä-itsekään-tähän-enää-usko".

JARI TERVO: LAYLA. Kirjan alku esittelee insestisen pedofiiliraiskaajan, joka on kurdi. Ööh, mitäh? Kirjan edetessä alan saada kiinni, mitä Tervo shokkialulla haki. Kirja tullaan näkemään kurdien mustamaalaustemppuna, joten liioitellaan sitten pahimman kautta. Kirjassa on jännitystä ja hauskoja hetkiä, etenkin pakenevien naisten matkassa ja kruunuhakalaisessa bordellissa. Naiset kokevat kovia, mutta eivät suostu uhreiksi! Kirjan loppu on käsittämätön. Lukuisien eri hahmojen tarinat päättyvät väkinäisiin ratkaisuihin eikä kirja tunnu pystyvän sanovan loppujen lopuksi mitään selkeää aiheistaan.

IAN MCEWAN: MAKEANNÄLKÄ. Pinnistelty. Juonikehitelmät ovat liian monimutkaisia ja jopa toisiaan toistavia.

KRISTINA CARLSSON: HERRA DARWININ PUUTARHURI. Luin kirjan - tai en. Kirja on lyhyt, mutta silti jotenkin vaikeasti sisäänsä päästävä. Henkilöitä on paljon, tapahtumat kuvataan välähdyksinä, lähinnä monologeina. En ole edes varma, ymmärsinkö, mitä kirjassa tapahtui. Enkä ehkä välittänytkään. Carlssonin toinen samantyylinen kirja, Willian K:n päiväkirja, on huomattavasti parempi.

RIKU KORHONEN: HYVÄSTI TYTÖT. Novellikokoelma yhden miehen naissuhteista. Ensimmäiset novellit ovatkin hauskoja, mutta pidemmän päälle kirja alkaa tökkiä, todella pahasti. Novelleihin haetaan särmää kaikenmaailman epäluonnollisista käänteistä, kun minua taas kiinnostaisi realismi.

RIKU KORHONEN: NUKU LÄHELLÄNI. Taas yksi kirja, joka antaa paljon lupauksia: mielenkiintoinen alkuasetelma ja henkilöhahmot, hyvä imu, osuvia tunnelman kuvauksia. Mutta eihän niistä tule mitään! Hassusti kirjaa lukiessa alkaa tuntua siltä, että lukee Korhosen oman avioelämän kuvausta Anna-Leena Härkösen kanssa. Tai ainakin A-L H:sen voisi hyvin kuvitella kirjan päähenkilön kaltaiseksi, hieman neuroottiseksi naiseksi, joka ravaa kaikenmaailman humpuukkihoidoissa.



Vielä huonommat eli Kesken jääneet:

Hilary Mantell: Susipalatsi. Stressaavaa luettavaa. Liikaa henkilöitä, jotka vaihtuvat yhtenään. Kirja kulkee pitkälti dialogeissa, jotka jättävät paljon rivien väliin. Vaatii rautaista keskittymiskykyä.
Monika Fagerholm: Lola, ylösalaisin. Herranen aika, miten hankalasti ymmärrettävä kirja. Luin kirjan alun jopa kahdesti, koska en halunnut luovuttaa vähällä. Kirjan kieli maalailee niin epämääräisiä kuvia - tai yhdentekeviä? - ettei kokonaisuutta ole syntyä. Teemat tuntuvat loppuun kolotuilta: taas yksi kuollut tyttö taas yhdessä merenranta idyllissä.
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Ei napannut tämä reipas retro-bestseller.
David Sufier: Happy family. Toinen huono saksalainen. Tajusin jo esimetreillä, että kirjan "lämmin huumori" on minusta lähinnä vaivaannuttavaa, teennäistä.
Hannu Rajamäki: Kvanttivaras. Ymmärsin jo alussa, että tällaista en halua enkä pysty lukemaan.
Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Krimille kokoontuvan suvun kesäjuhla kuulostaa tarinana varsin viehättävältä, mutta alun jälkeen kirjaa jää junnaamaan menneissä ja vähäpätöisyyksissä.
Orhan Pamuk: Lumi. Alkuasetelma on herkullinen: Länsimaalaistunut turkkilainen saapuu pikkukaupunkiin Turkin korpeen ottamaan selvää menetetystä rakkaudestaan ja poliittisesta elämästä. Valitettavasti kirja väsähtää loputtomiin yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin puheisiin.
Markku Pääskynen: Takatekstin mukaan kirja on Pääskysen uusi aluevaltaus huumorin puolelle. Samaa synkkyyttä näytti olevan kuin muutkin Pääskysen kirjat.
Maarit Verronen: Tavallista elämää. Yksi Verrosen palkituimmista kirjoista on haukotuttavan tylsä. Aivan liian tavallista elämää!
Maarit Verronen: Osallisuuden tunto. Verronen yrittää kirjoittaa realistista työelämään ja ihmissuhteisiin liittyvää romaania, joka flirttailee dekkarin suuntaan. Epäuskottava, nolo.
Tiina Piilola: Mahdollisten maailmojen paikka. Mahdollisesti huonoin ikinä lukemani kirja. En muista, mistä kirja kertoi.
Ann Enright: Valvojaiset. Olen saanut tarpeekseni kymmenlapsisten irlantilaisperheiden kurjuudesta.
Aravind Adiga: Viimeinen mies. Varmaan mielenkiintoinen kirja, mutta aivan liian yksityiskohtaisesti, junnaavasti kerrottu. Mumbain kuvaukset ovat hyvin vereviä.
David Nichols: Sinä päivänä. Kirjan mieshenkilö on niin kuvottava lurjus, nainen silti rakastunut on-off mieheen vuosikymmenten ajan. Miksi? Tämä peruskysymys alkoi niin pahasti ärsyttämään, että jätin kirjan viimemetreillä kesken. En halunnut tarinalle sitä odotettavaa onnellista loppua.

[Tr*ina]

Ja vielä yksi hyvä:

KATJA KETTU: KÄTILÖ

Katja Kettu: Kätilö

Apua, miten ahdistava kirja. Etenkin loppu. Kieli oli suhteellisen karkeaa, ja sekin ahdisti aina välillä. Kuitenkin tosi hyvin kirjoitettu, ja tarina sai minut kyllä mukaansa.

Mua häiritsi ahdistavuutta enemmän se kieli. [...] onko se tosiaan tätä aikaa, että kaikki nykykirjat pitää kirjoittaa niin karkeakielisesti? Jos kulli ja mulkku on lausuttu vähintään joka toisessa lauseessa eri muodoissa, niin mikä sen pointti on? Että on pakko kirota ja käyttää rivoa kuvailua joka käänteessä?

Pidin kirjan kielestä. Kielellä oli luotu oma maailma.

Okei, ehkä tämä maailma oli taas sitä joidenkin lappalaista kritisoimaan "aistillista ruumiillisuutta" - sellaisena kun Lappi ja lappalaiset on totuttu näkemään suomalaisten kirjoittamissa kirjoissa ja elokuvissa (mm. Teuvo Tulion Sensuela ja Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu).

Minusta mulkkulla yms. sanoilla haluttiin kuvata sitä tiettyä aikaa ja kultuuria, ei nykyaikaa. Ennen ihmiset ovat kai olleet jotenkin suorasukaisempia ja rivompia suustaan?

Se väkivalta oli sitten toinen asia. Se oli hirvittävää, niin kauheita kuvia Katja Kettu loihti silmien eteen.

Minulla meni kokonainen viikko kirjan lukemiseen, koska se oli niin tuhtia tavaraa. Ei sitä pystynyt pitkissä osissa lukemaan. Toisaalta rakastin luontokuvauksia. Jäämeri, sen rannat kesällä ja talvella, huh.

Kirja on mielestäni liian pitkä (niin kuin melkein kaikki kirjat nykyään), mutta kielenhaltijana Katja Kettu on taitava.

[Lyyra]

Aiheen vierestä, mutta onko "kokonainen viikko" tosiaan pitkä aika kirjan lukemiseen?

[iisa]

Kävin pitkästä aikaa (tai siltä ainakin on tuntunut) kirjastossa. Lainasin kolme kirjaa.

Luettuna: Delphine de Vigan, No ja minä
Kirja kertoo 13-vuotiaasta älykkäästä Lou-tytöstä, joka päättää kirjoittaa esseen kodittomista. Sattumalta hän tutustuu kadulla asuvaan nuoreen naiseen No:hon ja Lou uskaltautuu kysymään saako haastatella häntä esseeseensä.
Tykkäsin kirjasta, loppu oli kyllä jotenkin vaisu.

Luettavana: Kaisa Viitanen ja Katja tähjä, Paperittomat
Mua kiinnostaa maahanmuuttajat, pakolaiset ja olen utelias tietämään miksi jostakin ihmisestä tulee paperiton. Kirjassa on paljon kuvia. Ihan kovin montaa tarinaa ei jaksa lukea peräkkäin, ehdottomasti antaa ajattelemisen aihetta.

Luettavaksi: Riikka Pulkkinen, Totta
En ole vielä yhtäkään Pulkkisen teosta lukenut, joten nyt on aika. En edes kovin tarkasti tiedä mistä kirja kertoo, mutta koska hän on arvostettu ja suosittu kirjailija luulen kirjan olevan hyvä.

[damn]

Yritän taas saada itseni innostumaan enemmän lukemisesta. Lainassa on tällä hetkellä seuraavat:

Luettavana:
Kate Mosse- Labyrintti
Koukuttava seikkailuromaani ainakin ensimmäisen parinsadan sivun perusteella, joten toivon tämän pitävän otteessaan loppuun asti. Tästä tulee kylläkin hieman mieleen Dan Brown, mutta toivottavasti mielikuva menee ohi kunhan luen lisää. Kirja on saanut hyviä arvosteluja, joten eiköhän tämä ihan lukemisen arvoinen ole.

Luettavaksi:
Kate Mosse- Krypta
Siltä varalta, että tuo Labyrintti on hyvä, niin lainasin Mossen seuraavankin kirjan. Joskus luin tästä parikymmentä ensimmäistä sivua, mutta ne eivät ainakaan vakuuttaneet. Täytyy kokeilla nyt uudestaan paremmalla onnella.

[Aranwe]

Yritän taas saada itseni innostumaan enemmän lukemisesta. Lainassa on tällä hetkellä seuraavat:

Luettavana:
Kate Mosse- Labyrintti
Koukuttava seikkailuromaani ainakin ensimmäisen parinsadan sivun perusteella, joten toivon tämän pitävän otteessaan loppuun asti. Tästä tulee kylläkin hieman mieleen Dan Brown, mutta toivottavasti mielikuva menee ohi kunhan luen lisää. Kirja on saanut hyviä arvosteluja, joten eiköhän tämä ihan lukemisen arvoinen ole.

Luettavaksi:
Kate Mosse- Krypta
Siltä varalta, että tuo Labyrintti on hyvä, niin lainasin Mossen seuraavankin kirjan. Joskus luin tästä parikymmentä ensimmäistä sivua, mutta ne eivät ainakaan vakuuttaneet. Täytyy kokeilla nyt uudestaan paremmalla onnella.

Labyrinttia en ole lukenut, mutta Krypta vei aikoinaan mukanaan ihan täysillä ja se piti lukea suunnilleen yhdeltä istumalta kokonaan läpi! Tykkäsin kovasti! Taso on huomattavasti Dan Brownia parempi.

[Lumikki75]

Mä tykkäsin Kryptasta kanssa kovasti. Niinkin kovasti, että olen lukenut sen uudestaan, vaikka meidän koira pentuaikanaan järsi sen aika pahan näköiseksi.

[Pascal Lemoix]

Menossa Stieg Larssonin Millennium-trilogian viimeinen osa. Viime kesänä kuin ekan osan innostuneesti ja aloitin heti toista, mutta jotenkin hyydyin ja se jäi koko talveksi. Nyt kesällä aloitin uudelleen ja innostuin ja sitten tultiinkin jo melkein ahmimalla. Tarinahan jää niin paljon kesken, että kolmas osa on melkein pakko aloittaakin heti putkeen.

--

Aiemmin kesällä luin Alexandra Salmelan mielenkiintoisen romaanin "27 - Kuolema tekee taiteilijan" ja Maija Vilkkumaan "Nainen katolla" -teoksen, joka on paikoin mielenkiintoinen, mutta kokonaisuutena vähän jäsentymätön.

[skray]

Luin juuri Laila Hietaniemen kirjasarjan Lehmusten kaupungista.
Osia on 7:
Lehmusten kaupunki
Unohduksen lumet
Kukkivat kummut
Syksyksi kotiin
Koivu ja tähti
Siellä jossakin
Kallis kotimaa

Sarja kertoo sodanajasta Suomessa ja faktaa on sekoitettu fiktioon. Sodan tapahtumat (päivämäärät, pommitukset jne) ovat ymmärtääkseni faktaa ja henkilöt ja tarinat muutoin pitkälti fiktiivisiä. Tosin uskon kuitenkin, että elämä todella on ollut sellaista millaiseksi se kirjoissa kuvataan.

Luin sarjan jo toista kertaa, viime kerrasta on varmaan n. 5 vuotta. Niin ihana sarja, että oon jo hetken miettinyt, että se pitäis lukea uudestaan ja nyt käytin sitten suuren osan kesälomasta lukemiseen. Osa kirjoista meni jopa muutamassa päivässä, vaikka niissä on n. 500 sivua ja olen mielestäni aika hidas lukija, kun luen kaiken niin tarkasti ja jos joku asia menee vähänkään ohi, niin luen sivun uudestaan. Sarjaa lukiessa sai taas nauraa ja itkeä, jännittää ja oppia uutta sodan ajasta. Olen osan sarjan osista ostanut omaksi ja metsästän näitä aina kirpparilla käydessäni. Haluan ne kaikki omaksi.



Nyt taas en tiedä mihin kirjaan tarttuisin. Olis kiva löytää joku uusi kirjasarja tai kirjailija, jonka teokset oikeasti kiinnostaisivat. Tuntuu, että olen lukenut ne mitkä kiinnostavat tällä hetkellä, enkä millään jaksaisi alkaa lainaamaan kirjastosta mitä sattuu hyllystä löytymään. Ennen olin paljon helpompi lukija, kun saatoin kirjastosta vain lainata kirjan pelkän kannen ja takakannen perusteella, sen enempää miettimättä. Nyt olen alkanut ronkeliksi, enkä viitsi turhaan raahata huonoja kirjoja kotiin.
Eli mitä seuraavaksi?