Kirjoittaja Tr*ina » Ti 16 Heinä 2013 13:28
Onko tässä kaikki vuoden aikana lukemani kirjat?
Hyvät:
AKI OLLIKAINEN: NÄLKÄVUOSI. Kirja, joka jää kummittelemaan mieleen. Hyytävä talvi, nälkää pakenevat maalaiset. Erikoiskiitos siitä, että kirja on lyhyt! Tämän olisi pitänyt saada Finlandia 2012.
TOMMI MELENDER: Ranskalainen ystävä. Suomalainen muuttaa Ranskaan. Hauska, älykäs ja kriittinen tarina muukalaisuudesta. Houllebecqmäinen. Kirjan luettuani mietin, miten tämä on voitu jättää palkitsematta Finlandialla. Tarkistin senvuotisen voittajan: kamala Uuni!
RICHARD YATES: Revolutionary Road. Nuori amerikkalainen pari saa ajatuksen muuttaa Pariisin. Tarkkanäköinen kuvaus eriparisten avioliitosta ja haaveiden ja todellisuuden törmäämisestä. Loistava!
ELINA TIILIKKA: Myrsky. Tiilikka kirjallinen ura kattaa kaksi kirjaa ja kummassakin pääosassa on lusmu, nuori nainen. Punaisessa mekossa lusmuus ilmeni työnvieroksuntana ja huoraamisena, Myrskyssä työnvieroksunta, näpistelynä ja päihteiden käyttönä. Myrskyssä päähenkilö sairastaa vielä maani-depressiivisyyttä. Sairauden kuvauksena kirja onkin onnistunut. Kirjan edetessä päähenkilön lusmuuskin alkaa kierolla tapaa viehättää. Uskaltaapa itsekin olla yhtä epäsovinnainen ja piittaamaton! Myrskyn lopusta en sitten taas pitänyt, se oli suorastaan vastenmielinen.
PASI LAMPELA: KIUSAAJAT. Omituinen kirja. Kirjassa sotketaan lukiolaispojan kasvukivut ja urakapitalistin elämä ei ehkä niin onnistuneella tavalla. Nuoruuden kuvaus on rohkea. Kirjailija ei ole vältellyt kipeitä aiheita, kuten yksinhuoltajaäitiin kohdistettua vihaa ja seksuaalista turhautumista.
SATU ROMMI: Moottoripyörällä Himalajalle. Kuuntelin tämän äänikirjana. Matkakirja parhaimmillaan: hauska, kommelluksien ja kulttuurishokkien värittämä kirja, jolla on aidosti kulttuuria ymmärtävä sydän. Rommi oli pyörittänyt kahvilaa ja joogakeskusta Intiassa parisen vuotta ennen matkaa Himalajalle.
TAPANI HEINONEN: REUNALLA. Mielenkiintoinen kuvaus homoelämästä salatuilla vuosikymmennillä. Olin tosin jättää kirjan kesken, koska nykyaikaaan sijoittuva alku on niin tylsä ja loppuunkaluttu nykykirjallisuudessa (vanhainkotia ja konttorityötä). Kirja paranee huomattavasti tarinoiden siirtyessä maalaismaisemiin ja nuoren homomiehen tuntoihin. Kirjaan on myös ympätty perintöriita: ilmeisesti kosto oikeasta perintöriidasta. Ehkä pikkumainen sivuteema, mutta toisaalta herkullinen tuttuudessaan.
SOFI OKSANEN: Kun kyyhkyset katosivat. Pelkäsin tarttua kirjaan turhaan. Kyyhkyset on aivan yhtä mukaansatempaava kuin Puhdistus. Kirjassa etenee arvoitusmaisesta ammentaen voimansa dramaattisista tapahtumista ja monisärmäisistä henkilöistä. Vasta aivan lopussa petyin kirjaan. Kirjan ratkaisu ei ole pelkästään kömpelö (jotain-nyt-täytyy-keksiä) ja muistuttaa rakenteeltaan Puhdistuksen loppua.
PIRJO HASSINEN: POPULA. Hassisen paluu ykköskirjailijoidemme joukkoon. Hassisen tapa luonnehtia ihmisiä, tehdä hahmoista eläviä, on ylivertainen. Kirjan poliittisen teeman pimentoon on kritiikeissä toinen yhtä vahva teema: äidin ja tyttären suhde. Seksuaalisuutta Hassinen kuvaa yllättävän raadollisellakin tavalla. Loppu on tässäkin kirjassa heikko, mutta ei sentään pannukakku.
TUUVE ARO: YÖSTÄ AAMUUN. Löytö! Aron tavallista elävää eläville tapahtuu pieniä kummallisuuksia arjen keskellä. Piristävää lukea kirja, jossa ei yritetä liikaa, kikkailla juonilla, vaan keskitytään hahmottavaa nykyihmisen urbaania elämää.
MAARIT VERRONEN: Vanhat kuviot. Verrosen novellikokoelma on onnistunut kokoelma outoja tarinoita. Minua viehättivät erityisesti tarinat yksinkertaisista, tyhmänpuoleisista ihmisistä; Verronen ei heitä syleile. Myös kirjan päättävä pitkä novelli tulevaisuuden kuvassaan oli erikoinen.
MAARIT VERRONEN: VARJONAINEN. Miltä tuntuisi aloittaa elämä uudestaan, uudella identiteetillä? Verronen varioi tuttua teemaansa, pienen ihmisen ponnistelua valtakoneistoa vastaan. Hyvä!
KHALED HOSSEINI: JA VUORET KAIKUIVAT. Hetkittäin ajattelin lukevani mestariteosta, niin hyvin Hosseini ajoittain osuu ihmisyyden kipukohtiin. Tarinat kulkevat Afganistanissa, Kreikassa ja USA:ssa, nykyajassa ja menneessä. Suuria, pieniä moraalikysymyksiä käydään läpi, kolkutetaan häpeää, syyllisyyttä, kateutta. Tarinoita on ehkä liian monta ja loppu äityy imeläksi. Amerikkalaiselle yleisölle räätälöity.
OLLI JALONEN: Karantolla. Olli Jalonen on mestari luonnon ja vuodenaikojen kuvauksessa. Toinenkin Jalosen lempiteemoista, sairaudet, ovat hyvin edustettuna. Kirjan johtoajatus on jo päässyt unohtamaan, jos ylipäätänsä sen ymmärsin. Elämä ja kuolema?
KATRI LIPSON: JÄÄTELÖKAUPPIAS. Kirja, jonka jäämistä pois Finlandia 2012 -listalta ihmeteltiin eniten. Erikoinen kirja, jonka voima on hetkien tunnelmassa. Ihanaa luettavaa! Kirjassa seurataan useampaa tarinajuonta. Itse en saanut niitä koottua yhteen, siksi lopussa olin ällistynyt. Tuntui kuin Lipson olisi koonnut kirjan hajanaisista, erillisistä tarina-aihioista. Radio-ohjelmasta sittemmin kuulin, että tarinoilla on yhteys.
DAMON GALGUT: Vieraassa huoneessa. Joidenkin kirjojen tunnelmaan kerta kaikkiaan rakastuu. Tämä on yksi niistä. Etelä-afrikkalaisen kirjailijan kolmessa pitkässä novellissa matkustetaan ja rakastetaan. Liioittelematta yksi parhaimmista lukemistani kirjoista!
STIEG LARSSON: Tyttö joka leikki tulella. Alku kertaa Millenium-sarjan ensimmäisen kirjan tapahtumat varsin koukuttavasti ja lupauksia tulevasta antaen. Mutta eikös jälleen Larsson jää junnaamaan tapahtumien kierittelyyn! Ruma maailmankuvakin alkaa väsyttää. Toisaalta Lisbeth Sallanderin hahmo ehdottomuudessaan ja epäsovinnaisuudessaan on niin lumoava, että tämäkin kirja hujahtaa nopeasti loppusivuilla.
Keskinkertaiset ja huonot:
ULLA-LENA LUNDBERG: JÄÄ. Ensimmäisellä kerralla luin kirjasta vain ensimmäisen luvun. Jo silloin heräsi mieleeni epäily: Onko tämä huono? Ja huonohan se oli! En pitänyt kirjailijan tavasta kirjoittaa: tätimäinen. Kirjassa ei ole juonta, siinä tapahdu mitään (lukuunottamatta lopun kuolemaa, johon kirjasta uhrataan 15%).
IMRE KERTES: Häpeä. Kirja alkaa niin kömpelösti ja epäkiinnostavasti, että pakko oli tarkistaa takateksti: Onko kyseessä todellakin Nobel-palkittu? Kirjan edetessä oudolle alulle löytyy selitys (kirjailija haluaa näpäyttää kriitikoita ja naapuriaan, pikkumaista) ja kirja paranee. Tavallinen mies etsii työtä ja elämälleen suuntaan kommunistisen ikeen alla. Tunnelmallisesti ja kuvauksellisesti "kiintoisa", ei tarinallisesti.
SIRI HUVUSTEDT: Kesä ilman naisia. Jos olet lukenut jo Carol Shieldsin kirjat, tätä ei tarvitse lukea. Samat teemat (naiseus ja arki) ja sama tyyli (sovitteleva ja kepeä) köyhemmin aineksin.
JOHN BOWLES: Ranskalaisen luutnantin vaimo. Jälleen kerran loistava alkuasetelma ja sen jälkeen romahdus. Kirja muhii sivutolkulla arvellen päähenkilöiden motiiveja rakkausdraamassa. Itse menin niin sekaisin spekulaatioista, etten tullut hullua hurskaammaksi päähenkilöiden motiiveista.
ULLA-LENA LUNDBERG: KALAHARIN HIEKKAA. Outo kirja. Kirjassa kuvataan Etelä-Afrikan tapahtumia apartheidin aikana ruotsalaisen pariskunnan näkökulmasta. Aihe on mielenkiintoinen, toteutuksen onnistumisesta en ole aivan varma.
ISABEL ALLENDE: Auroran muotokuva. Alku kuvaa hauskasti kiinalaisten ja chileläisten elämää San Fransiscossa ja Chilessä. Peloton mahtinainen pyörittää suurta sukuaan sotien ja muutosten myllerryksessä. Loppua kohti rikkaiden elämästä on jo saanut tarpeekseen ja juonkin alkaa kiertää kehää, mutta kirjan elämänmyönteisyys viehättää. Kirja loppuu seinään. Huonoin loppu ikinä?
JACK NICHOLS: Kaikki peliin. Rakkautta ja rimakauhua -kirjoittajan ensimmäinen romaani kuvaa yliopistoelämään siirtymistä. Kirja on nolojen sattumien kokoelma, välillä niin osuva, että ihan pahaa tekee. Kirjan huumori tuntuu alkupuolella liiankin hauskalta, pinnistellyltä, mutta loppua kohti ote rentoutuu.
RIIKKA PULKKINEN: Vieras. Pulkkinen on tarkkaan pohtinut kirjansa teemat. Muukalaisuutta lähestytään useasta eri näkökulmasta ja päätemaan ympätään vielä kuoleman ja pyhyyden aihioita. Lopputulos on tilkkutäkki vähän kaikkea, mutta ei mitään oikein perusteellisesti. Osa tarinoista vaikuttaa teennäisiltä ja epäuskottavilta, mutta anoreksian kuvauksessa Pulkkinen onnistuu. Makuuni liian kyselevä ja harhaileva, keskittymiskykyni oli usein herpaantua.
MIIKA NOUSIAINEN: VADELMAVENEPAKOLAINEN. Muistan nähneeni vuosia sitten hollantilaisen dokumentiksi puetun fiktion, jossa kuvattiin kulttuuritransun elämää. Hollantilainen , afrikkalaiseksi itsensä tunteva mies, vietiin Afrikkaan ja autettiin häntä löytämään oikea rotunsa masai-heimon parista. Mietin, onko Nousiainen nähnyt saman? Kirjan ajatus itsensä ruotsalaiseksi tuntevasta suomalaisesta on hauska, mutta vitsi tuntuu liian pitkältä, etenkin alussa. Oikeastaan kirja ei onnistunut naurattamaan kuin jonkun harvan kerran.
MURIEL BARBERY: SIILIN ELEGANSSI. Raivostuttava kirja! Tekopyhyyden huipentuma! Kirjailija antaa ymmärtää kirjoittavansa humaania romania, jossa kaikki ovat arvokkaita ja samanarvoisia, myös kirjan päähenkilö, Rouva Talonmies. Tosiasiassa kirjan tapahtumat vain alleviivat ranskalaisen yhteiskunnan hierarkisuutta. Ilman kykyään siteerata maailmakirjallisuuden klassikoita Rouva Talonmies olisi nolla. Naisen osoittama yhteiskuntakritiikki kuitataan lopussa oman elämänsä epäonnistumisen projektiona. Kirja päättyy kuolemaan, koska kirjailija ei usko onneen yhteiskuntaluokkien välillä.
PIRJO HASSINEN: ROUVA. Koska en muista kirjasta mitään, sen täytyi olla huono. Tai sen muistan, että ajattelin Pirjo Hassisen uran alamäen jatkuvan.
LAURA GUSTAFSON: Huorasatu. Olin lopettaa kirjan ensimmäiseen lukuun ja rinnastuksen antiikin mytologiaan. Inhoan tällaista. Kirja siirtyi kuitenkin nopeasti nykyaikaan ja se oli sitten menoa. Hurjaa mielen taituruutta, poikkeuksellista mielikuvitusta. Loppua kohti intoni hiipui. Naisen alisteisen aseman kuvaaminen kaikista mahdollisista kulmista alkoi kyllästyttää tarinan puuttuessa.
VIIVI LUIK: Varjoteatteri. Luik muistelee vuosiaan diplomaatin vaimona. Vaikka Luikin pidetään yhtenä Viron merkittävimmistä kirjailijoista, kirjan kirjalliset ansiot ovat vähäiset. Kirjan ainoa anti on roomalaisen elämänmenon kuvaus.
TUOMAS KYRÖ: KERJÄLÄINEN JA JÄNIS. Romanikerjäläinen ja jänis matkustavat kodittomina pitkin Suomea. Liikkistä, eikö? Paitsi että ei ole. Saattaahan olla, että kirjalija on se vilpittömästi maailmoja syleilevä ja minä kyyninen ja paatunut, kun pidän tätä laskelmoituna hyvän mielen kirjana. Loppu nyt ainakin on vedetty överiksi. Tai ranttaliksi tyyliin "äh-en-mä-itsekään-tähän-enää-usko".
JARI TERVO: LAYLA. Kirjan alku esittelee insestisen pedofiiliraiskaajan, joka on kurdi. Ööh, mitäh? Kirjan edetessä alan saada kiinni, mitä Tervo shokkialulla haki. Kirja tullaan näkemään kurdien mustamaalaustemppuna, joten liioitellaan sitten pahimman kautta. Kirjassa on jännitystä ja hauskoja hetkiä, etenkin pakenevien naisten matkassa ja kruunuhakalaisessa bordellissa. Naiset kokevat kovia, mutta eivät suostu uhreiksi! Kirjan loppu on käsittämätön. Lukuisien eri hahmojen tarinat päättyvät väkinäisiin ratkaisuihin eikä kirja tunnu pystyvän sanovan loppujen lopuksi mitään selkeää aiheistaan.
IAN MCEWAN: MAKEANNÄLKÄ. Pinnistelty. Juonikehitelmät ovat liian monimutkaisia ja jopa toisiaan toistavia.
KRISTINA CARLSSON: HERRA DARWININ PUUTARHURI. Luin kirjan - tai en. Kirja on lyhyt, mutta silti jotenkin vaikeasti sisäänsä päästävä. Henkilöitä on paljon, tapahtumat kuvataan välähdyksinä, lähinnä monologeina. En ole edes varma, ymmärsinkö, mitä kirjassa tapahtui. Enkä ehkä välittänytkään. Carlssonin toinen samantyylinen kirja, Willian K:n päiväkirja, on huomattavasti parempi.
RIKU KORHONEN: HYVÄSTI TYTÖT. Novellikokoelma yhden miehen naissuhteista. Ensimmäiset novellit ovatkin hauskoja, mutta pidemmän päälle kirja alkaa tökkiä, todella pahasti. Novelleihin haetaan särmää kaikenmaailman epäluonnollisista käänteistä, kun minua taas kiinnostaisi realismi.
RIKU KORHONEN: NUKU LÄHELLÄNI. Taas yksi kirja, joka antaa paljon lupauksia: mielenkiintoinen alkuasetelma ja henkilöhahmot, hyvä imu, osuvia tunnelman kuvauksia. Mutta eihän niistä tule mitään! Hassusti kirjaa lukiessa alkaa tuntua siltä, että lukee Korhosen oman avioelämän kuvausta Anna-Leena Härkösen kanssa. Tai ainakin A-L H:sen voisi hyvin kuvitella kirjan päähenkilön kaltaiseksi, hieman neuroottiseksi naiseksi, joka ravaa kaikenmaailman humpuukkihoidoissa.
Vielä huonommat eli Kesken jääneet:
Hilary Mantell: Susipalatsi. Stressaavaa luettavaa. Liikaa henkilöitä, jotka vaihtuvat yhtenään. Kirja kulkee pitkälti dialogeissa, jotka jättävät paljon rivien väliin. Vaatii rautaista keskittymiskykyä.
Monika Fagerholm: Lola, ylösalaisin. Herranen aika, miten hankalasti ymmärrettävä kirja. Luin kirjan alun jopa kahdesti, koska en halunnut luovuttaa vähällä. Kirjan kieli maalailee niin epämääräisiä kuvia - tai yhdentekeviä? - ettei kokonaisuutta ole syntyä. Teemat tuntuvat loppuun kolotuilta: taas yksi kuollut tyttö taas yhdessä merenranta idyllissä.
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Ei napannut tämä reipas retro-bestseller.
David Sufier: Happy family. Toinen huono saksalainen. Tajusin jo esimetreillä, että kirjan "lämmin huumori" on minusta lähinnä vaivaannuttavaa, teennäistä.
Hannu Rajamäki: Kvanttivaras. Ymmärsin jo alussa, että tällaista en halua enkä pysty lukemaan.
Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Krimille kokoontuvan suvun kesäjuhla kuulostaa tarinana varsin viehättävältä, mutta alun jälkeen kirjaa jää junnaamaan menneissä ja vähäpätöisyyksissä.
Orhan Pamuk: Lumi. Alkuasetelma on herkullinen: Länsimaalaistunut turkkilainen saapuu pikkukaupunkiin Turkin korpeen ottamaan selvää menetetystä rakkaudestaan ja poliittisesta elämästä. Valitettavasti kirja väsähtää loputtomiin yhteiskunnallisiin ja uskonnollisiin puheisiin.
Markku Pääskynen: Takatekstin mukaan kirja on Pääskysen uusi aluevaltaus huumorin puolelle. Samaa synkkyyttä näytti olevan kuin muutkin Pääskysen kirjat.
Maarit Verronen: Tavallista elämää. Yksi Verrosen palkituimmista kirjoista on haukotuttavan tylsä. Aivan liian tavallista elämää!
Maarit Verronen: Osallisuuden tunto. Verronen yrittää kirjoittaa realistista työelämään ja ihmissuhteisiin liittyvää romaania, joka flirttailee dekkarin suuntaan. Epäuskottava, nolo.
Tiina Piilola: Mahdollisten maailmojen paikka. Mahdollisesti huonoin ikinä lukemani kirja. En muista, mistä kirja kertoi.
Ann Enright: Valvojaiset. Olen saanut tarpeekseni kymmenlapsisten irlantilaisperheiden kurjuudesta.
Aravind Adiga: Viimeinen mies. Varmaan mielenkiintoinen kirja, mutta aivan liian yksityiskohtaisesti, junnaavasti kerrottu. Mumbain kuvaukset ovat hyvin vereviä.
David Nichols: Sinä päivänä. Kirjan mieshenkilö on niin kuvottava lurjus, nainen silti rakastunut on-off mieheen vuosikymmenten ajan. Miksi? Tämä peruskysymys alkoi niin pahasti ärsyttämään, että jätin kirjan viimemetreillä kesken. En halunnut tarinalle sitä odotettavaa onnellista loppua.
Juha Mieto: "Onnellisuus syntyy vuodenaikojen tarkkailusta."