Ahdistaa.
Itkettääkin.
Ihan kuin... jotain olisi ihan tuossa noin, sormien päässä, mutta ei sitten kuitenkaan ole yhtään missään mitään. Tyhjää vain.
"Piilovittuilua" ja sitä sellaista ähäkutti-vittuilua.
"
XXXX ei kuitenkaan luovuta... (+kulmien kohotus merkitsevästi)".
Kiitti. Luovutin, kun en päässyt kävelemään.
Miksi mä jatkan, kun vaan ahdistaa niin paljon ja aina vaan enemmän.
Tuskastuttaa, kun ihmiset tiuskii toisilleen ja nakkelee niskojaan, mutta asioista ei sitten voida puhua suoraan.
Ei, koska se olisi jotenkin.... turhaa.
Tai jotain. Ihme sellaista eleiden tulkkausta pitäisi olla, kun ei asioista voida puhua muka suoraan. Mikä on ihan naurettavaa.
En mä ainakaan jaksa koko aikaa olla miettimässä mitähän asiat "oikeasti" tarkoittaa tai miten joitain asioita pitäisi tulkita. Jos ei voida sanoa suoraan, ei tartte sanoa ollenkaan. En jaksa sitä, että sitten niitä ollaan vatvomassa selän takana, mutta ei voida sanoa niiden ihmisten läsnäollessa. Ihmiset
Missä kohtaa sitä kasvu- ja kehitysprosessia se lähtee taantumaan? Oonko mä missanut jotain, kun en ymmärrä sitä.
:avautuminen:
Menen itkemään itseni uneen.
Luovuttamaan, saatana
