Sinkkuus

[Nugat]

Laitetaan tällainenkin ketju pystyyn, kun tv-ketjussakin oli puhetta tuosta Parittomat-sarjasta.

Yleistä keskustelua asiasta siis!

Tuosta sarjasta. Mukavilta ja fiksuilta naisilta vaikuttavat. On se tosiaan ihme, kun joillekkin ei vain löydy sitä kumppania. Mulle tuli vain -fiilis tuosta ruonotehtävästä, mutta mä taitaisinkin olla väärä ihminen sellaiseen. Koska itseäni ei kiinnosta niin en voisi kuvitella, että omaa kumppaniakaan kiinnostaisi. Mutta onko tämä sitten ongelma, jos en etsi kumppania mukavuusalueeni ulkopuolelta, jos se löytyisikin sieltä? Vaikeaa!

Itselläni on vähän vaikea ottaa asiaan lopulta tähän asiaan kantaan näin kylmiltään, vaikka sinkku olenkin ja ketjun aloitin. Oman ajatukseni mukaan kaikki kuitenkin lähtee itsestä, mitä itsestään ajattelee ja kuinka sitä omaa säteilyään levittää. Jos tässä on ongelmia niin eihän se vetovoima toimi. Mun on ollut vaikea arvostaa itseäni koko elämän ajan ja tätä olen työstänyt näinä vuosian, kun olen saanut voimia kerättyä. Ja tulostahan se on omalla tavallaan tuottanut tässäkin asiassa, mutta ei täysin toiveitteni mukaan. Mutta pidän näitä kokemuksia ennen kaikkea opettavaisina ja että niillä on ollut tarkoituksensa, vaikka syvempiä suhteita niistä ei ole syntynytkään. Ja koen, etten olisikaan vielä valmis ja huomaan valmistelevani asioita muuten, mutta argh miksi sitä ei vain voi olla avoin ja valmiina isollekkin puun takaa tulevalle muutokselle jota suhde toisi, vaan täytyy pitää arki mukavana ja turvallisena. Siinähän menettää niin paljon lopulta! Argh muutoksen ja hylkäyspelot.

Mutta on se jännä, vaikka ihminen olisi kiva ja kaikinpuolin mainio, niin miten he voivat olla yksin? Toisaalta on niitä kummallisiakin pariskuntia joilla on kaikki omalla tavallaan pielessä, mutta vetovoimaa sekin. Kait. Oppimistehtävä.

Lukekaa Sydänmagneetti-kirja. Se on hyvä. :hörhör:

Polveilevan ajatusoksennuksen perään tilaan itselleni komean timpurin, jolla olisi tehtävä mun torpassa.

[Kibaya]

Ihmiset ja niiden erilaisuudet.
Mä oon aina kummastellut niitä tyyppejä, jotka lentää suhteesta toiseen. Uusi on jo valmiina ennenkuin edellinen on edes ohitsekaan ja parisuhteita riittää. Okei, jos rakastuu helposti, niin mikäs siinä. Mutta minkälainen ihminen on se, joka ei osaa olla sinkkuna vaan on pakko löytää joku seurustelukumppani.
Mä törmäsin nuorempana sellaiseen tyttöön, joka oli ihan räjähtämispisteessä ilman poikaystävää. Ensin se seurusteli yhden kanssa ja kun se mies ei kestänyt tämän tytön jatkuvaa läsnäoloa ja tuli ero, niin hän meinasi tuskastua sinkkuuteen. Kahdessa viikossa. Kuunvaihteessa se iski sitten meidän yhden uuden harjoittelijan. Okei, nyt ne on naimisissa ja perheellisiä ja ties mitä, mutta sen kahden viikon ajan se likka itki rumuuttaan, kamaluuttaan ja sinkkuna olemisen perseyttä. Kertoi kaikkia juttuja siitä edellisestä suhteesta. Kuten sitä, että hän oli joutunut kuukauden suhteen aikana olemaan ainakin neljä (!) iltaa yksin kotona, kun miehellä oli harrastuksia! Siis ooämgee, neljä iltaa! Tai ehkä se oli viis, en ihan tarkkaan muista. Alle viikon verran kuitenkin.
Sen kaltaset ihmiset mua hämmästyttää.

Onko täällä sellaisia? Tai tunnetteko tämän kaltaisia ihmisiä?
Voitteko valaista sitä jippoa?

Onhan parisuhteessa se, että on lähes jatkuvasti se joku jonka kanssa voi puhua ja olla ja niin edelleen, mutta kai nyt sentään harrastuksia saa olla? Pitää olla?
Vai olenko käsittänyt jotain ihan väärin

[skray]

Mä en oo koskaan ollut sinkku.
Teininä olin tietysti aluksi ilman poikaystävää, mutta ei sitä siinä vaiheessa ajatellut sinkku olevansa. Sinkkuus oli aikuisten juttuja. Kuitenkin, miehekkeen kanssa olen ollut siitä asti kuin olin 15-vuotias ja sitäkin ennen mulla oli yks poikaystävä hetken aikaa. En tiedä, osaisinko olla sinkku näin aikuisiällä ollenkaan, kun oon niin tottunut parillisena olemiseen, mutta ei mun sitä tarvikaan miettiä.
En tosin silti ymmärrä niitä, jotka voivat hypätä suhteesta toiseen, varsinkaan, jos se edellinen suhde on ollut pitkä. Pitäis kai siihen toipumiseen hetki mennä ennen kuin seuraavan kanssa intoutuu seurustelemaan. Tai näin voisin ainakin kuvitella kaiken näkemäni ja kuulemani perusteella.

[damn]

Mä olen lähes aina ollut sinkku. Kolme kertaa olen seurustellut, nekin ovat olleet alle vuoden kestäviä. Olen etenkin viime aikoina pohtinut paljon sinkkuutta omalla kohdallani. Minulle ei ole ongelma löytää kiinnostavia ihmisiä ja ihmiset kiinnostuu minusta, mutta silti jotain niistä jutuista aina puuttuu. Uskon sen johtuvan siitä, että kiinnostun vääränlaisista tyypeistä. Karkeasti luokiteltuna miesmakuni on hippirenttu. Mukavia rentoja ihmisiä, joihin on helppo ihastua. Mutta se ei toimi pidemmän päälle, koska nämä ihmiset eivät melkein ikinä ole töissä, eivät opiskele, ne vaan hengailee ja kaikki on niin rentoo. Vaikka en itsekään ole superahkera, niin olen sen verran kontrollifriikki, että pidemmän päälle on aika vaikea koittaa rakentaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka ei tee elämässään mitään ja jolla ei ole tulevaisuuden suunnitelmia. Täytyisi alkaa etsiä miehiä, jotka ovat ihan erilaisia kuin nuo. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. En yksinkertaisesti osaa kiinnittää huomiota muun tyyppisiin miehiin. Ja tylsistyn ihan mielettömän helposti.

Sitten jatkuvasta yhdessäolosta. En voi käsittää sitä. Minulla leviää pää, jos joudun jatkuvasti olemaan toisen ihmisen seurassa. Kummallakin on pakko olla omia menoja ja harrastuksia. Jos koko ajan on yhdessä, niin mitä sen toisen kanssa voi edes keskustella, kun kaikki päivän kokemukset on samat. Ihmettelen niitä kavereitani, jotka ovat olleet parisuhteessa ikuisuuden ja aina pitää inistä siitä, jos joutuu hetkin pidempään olemaan itsekseen, kun toinen on vaikka eri paikkakunnalla käymässä. Tai että sitten pitää koko ajan soitella perään. Miksi? Eikö kerrankin olisi kiva olla itsekseen tai tehdä vaikka asioita, joita ei yleensä tee.

Minulla on vähän paha tapa vaihtaa miestää tiuhaan tahtiin. Siis jos kyseessä on vaan joku tapailusuhde. Mutta seurustelun jälkeen kestää kyllä aikaa toipua, enkä todellakaan kaipaa silloin ketään miestä elämääni. Edellisen seurustelun jälkeen olin tosi romuna pitkään ja jos edes harkitsin jotain juttua muun miehen kanssa, niin iski paha olla ja ikävä eksää, joten oli pakko olla yksin ja koittaa päästä taas tasapainoon. Sama on ollut muittenkin seurustelujen jälkeen, mutta tuo edellinen ero oli vaikeimpia asioita elämässäni. Ja edelleen sen miettiminen sattuu, vaikka olen aika tyytyväinen nyt tilanteeseen, kun kyseinen eksä on yks minun parhaita ystäviä ja voidaan puhua kaikesta ja on hyvä olla sen kanssa. Mutta tapailukumppanit nyt tosiaan vaihtuu aika tiuhaan, kun huomaa ettei toinen olekaan sellainen, että voisi seurustella. Eikä ne vaihdu siksi, etten osaisi olla yksin ja väkisin koittaisin jonkun löytää, mutta mä vaan olen aika sosiaalinen ja kiinnostavia ihmisiä osuu kohdalle usein. Välillä kyllä on pitkiäkin aikoja ettei ketään kiinnostavaa ole missään. Tapailusuhteeni ovat usein sellaisia 3kk-vuoden kestäviä. Mikä niissä sitten onkaan ero seurusteluun ja tapailuun on yleensä vain se, että ei olla uskallettu sitä seurusteluksi vielä kutsua.

[skray]

Sitten jatkuvasta yhdessäolosta. En voi käsittää sitä. Minulla leviää pää, jos joudun jatkuvasti olemaan toisen ihmisen seurassa. Kummallakin on pakko olla omia menoja ja harrastuksia. Jos koko ajan on yhdessä, niin mitä sen toisen kanssa voi edes keskustella, kun kaikki päivän kokemukset on samat. Ihmettelen niitä kavereitani, jotka ovat olleet parisuhteessa ikuisuuden ja aina pitää inistä siitä, jos joutuu hetkin pidempään olemaan itsekseen, kun toinen on vaikka eri paikkakunnalla käymässä. Tai että sitten pitää koko ajan soitella perään. Miksi? Eikö kerrankin olisi kiva olla itsekseen tai tehdä vaikka asioita, joita ei yleensä tee.

En mäkään tajua sellasta, että pitää toisen perään soitella koko ajan tai olla yhdessä ihan koko ajan. Tajuan sen, että jos on uudessa suhteessa, niin haluaakin olla sen toisen kanssa koko ajan, mutta jos homma jatkuu vuosia, niin siinä ei ole mitään järkeä.

Oltiinhan mekin miehekkeen kanssa alussa aina yhdessä joka paikassa ja koko ajan, mutta se olikin vaan se eka vuosi varmaan. Välillä on ollut sellainenkin aikakausi, että mentiin aina erikseen, jos piti johonkin mennä. Nyt on taas sellanen kausi, että mun tekis mieli raahata mieheke mukaan joka paikkaan. Tosin oon päätellyt, että se johtuu siitä, ettei viime aikoina oo keretty tekemään mitään muuta yhdessä kuin remppaamaan taloa. Ja mieheke on käyttänyt siihen enemmän aikaa kuin mä. Joten olis kiva tehdä välillä muutakin.
Mutta sitten jos ja kun menen johonkin yksin, en edes muista soittaa miehekkeelle illan aikana. Mitä järkeä siinä olisi? Jos menen johonkin, pidän hauskaa keskenäni muiden kanssa ja kerron miehekkeelle sitten aamulla, oliko kivaa. Ja niin tekee mieskin nykyään. Simppeliä.

[lumikukka]

En tosin silti ymmärrä niitä, jotka voivat hypätä suhteesta toiseen, varsinkaan, jos se edellinen suhde on ollut pitkä. Pitäis kai siihen toipumiseen hetki mennä ennen kuin seuraavan kanssa intoutuu seurustelemaan. Tai näin voisin ainakin kuvitella kaiken näkemäni ja kuulemani perusteella.

No näin mäkin ajattelin, kunnes syyllistyin siihen itse. Eli aloin seurustella nykyisen avokkini kanssa about saman tien, kun olin muuttanut pois exän luota. Exän kanssa ehdimme seurustella neljä vuotta ja niistä asua yhdessä kolme. Tunsimme nykyisen avokkini kanssa toisemme jo pari vuotta ennen kuin erosin exästäni, mutta eromme ei johtunut hänestä. Eihän se "suhteesta toiseen hyppääminen" kaikista fiksuin veto ollut, mutta olisi ollut todella vaikea olla olematta sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on niin hyvä olla. Kuin olisi palannut pitkän ja raskaan reissun jälkeen kotiin. Hänen kanssaan koen jotain sellaista sielujen sympatiaa, jota en kenenkään muun kanssa ole koskaan kokenut.

Sinkkuudesta. Ensimmäinen poikaystäväni oli tuo mainittu exäni, tutustuimme kun olin 22. Kuten Skray sanoi, minunkin mielestäni sinkkuus on aikuisten juttu. En siis oikeastaan mielestäni ollut sinkku vielä silloin, kun asuin vanhempieni luona. Ei ainakaan parikymppisenä tuntunut sinkkuus ollenkaan pahalta. Tuskin se nytkään kammottavaa olisi. Toki ero olisi raastavaa, mutta ei minua yksin oleminen ja eläminen pelota tai ahdista.

[Emilia]

Mä oon ollut sinkkuna ihan tarpeeksi (noin puolet eletystä aikuisiästäni eli 19-vuotissynttärien jälkeen). Toisinaan se on kivaa, välillä otti päähän niin maan pirusti ja tuli semmoinen kukaaneirakastamuabyääh-fiilis. Niistä onneks pääsi yli aika helposti. Ei mulla koskaan sinkkuna ollut mikään pakottava tarve löytää kumppania. Varmaan asiaa on auttanut sekin, että on aina voinut soitella ja nähdä kavereita silloin kun on niitä kaivannut, joten yksinäiseksi en ole itseäni koskaan oikeastaan kokenut.

Sinkkuna ärsytti eniten se, että peruselämiseen meni suhteessa ihan sikana rahaa. Ja ehkä vähän se, miten media yms. rummuttaa sinkkuutta pelkkänä biletyksenä ja holtittomana seksiseikkailuna. Eikö seurustelevat muka bailaa? Tai harrasta seksiä? Oman kokemukseni mukaan ehkä vähän vähemmän ja huomattavasti enemmän kuin sinkut. Mutta suhteellista kai tuokin. Kokisin kuitenkin, että se biletyskin on vähän nuorempien sinkkujen (n. 18-25 vuotiaiden) juttu. Ei näin vanhempana oikein enää jaksa samalla tavalla. (Sitä paitti itse nuorempana biletin ihan sairaasti, vaikka oisin seurustellutkin. Ehkä vähän enempi jossain vaiheessa sinkkuna, mutta en mainittavasti.)

[Aranwe]

Milloin tapailusta tulee seurustelua? Meinasin aloittaa, että oon ollut suuren osan aikuisiästäni sinkkuna, mutta eihän se nyt pidä paikkaansa, kun 10 vuotta siitä tuli vietettyä saman naisen kanssa. Eron jälkeen (2,5v sitten) on tullut vastaan etupäässä tapailuksi laskettavia lyhyitä juttuja (pisin pari kuukautta) tai yksittäisiä säätöjä, joten alkaa tuntua siltä, ettei koskaan voi löytääkään mitään oikeaa suhdetta tai ainakin tuntuu, että mikään ei ole riittävän hyvää ja sitä haluaa vain sitä parasta ja täydellistä, koska yksin on niin paljon helpompaa ja tarvitsen joka tapauksessa omaa tilaa melko paljon. En kestäisi hetkeäkään ihmistä, joka roikkuisi perässä koko ajan, eikä suostuisi olemaan yksinään.

Jos itse kiinnostuu jostakin, niin sieltä suunnasta ei löydy vastakaikua ja päinvastoin. Oikeita ihastumisia tapahtuu harvoin, tänä vuonna niitä on ollut vain yksi ja siitä syntyi kuukauden mittainen tapailu, josta ei kuitenkaan sitten mitään tullut.

Treffipalstoja on kokeiltu, monet kaverikortit saatu ja yhtä monta olen jakanut itse. Ehkä sitä vain pitäisi oppia ihan oikeasti elämään siinä hetkessä ja lakata murehtimasta, niin kyllä se paljon kaivattu oikea sitten elämään tulee, jos on tullakseen. Sitä odotellessa pitää vain nauttia elämästä kaikin keinoin. Bilettää sen verran kuin näin vanhana jaksaa ja budjetti sallii sekä muistaa elää myös sitä oikeaa sosiaalista elämää työn ulkopuolella.

[Lyyra]

Minä olen ollut aina "sinkku." Jonkinlaista tapailusysteemiä oli muutama vuosi sitten, mutta se meni jotenkin niin sotkuun, että hyvä vain, että se loppui. Vierastan sinkku-sanaa. Siihen kätkeytyy oletus siitä, että on joko sinkkuja tai pareja. Ja jotenkin se tuntuu kovin arvolatautuneeltakin. Käytän siis mieluummin termiä yksineläjä.


En ole koskaan edes sen ihmeemmin kaivannut rinnalleni ketään. Paitsi nyt, tosin pitkälti samoista syistä kuin Emilialla: asumis- ja elämiskulut voisi puolittaa. Yksi uusi syy on tullut. Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni. Ei senkään kuitenkaan tarvi parisuhdekumppani olla, platoniakin käy mulle vallan hyvin.


En etsi kumppania aktiivisesti, enkä kyllä halua myöskään minkään riiustelun kohteeksi. Se, jos mikä, on ahdistavaa. Jos joku kumppani sattuisi tulemaan vastaan, en mielestäni ainakaan odota kuuta taivaalta. Kunhan on suht normaali ja järkevä ihminen, joka osaa käyttäytyä. Enemmän vaadin siltä suhteen muodostusprosessilta. Sen tulisi olla luonteva, ei lainkaan väkinäinen, mielellään pitkän ystävyyden päälle rakentuva kehityskaari, että alun typerältä ujostelulta ja varpaillaan hyppelyltä vältyttäisiin.
Että jos näistä nykyisistä ystävistä ei pian ala kehkeytyä jotain, niin aikaisintaan olen parisuhteessa ehkä joskus 10 vuoden päästä.


Edit: Ja tähän viestiin kiteytyy se, miksi vihaan sinkku-sanaa. Kun puhutaan sinkuista, on aina puhuttava myös siitä, miten sinkkuudesta päädytään parisuhteeseen.

[Tr*ina]

Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni.

Kukaan ei halua kuunnella kenenkään kaikkia murheita ja huolia.

Joskus nuorempana kuvittelin, että toiset ihmiset ovat tätä varten ja vuodatin elämääni. Nopeasti saivat tarpeekseen. Nykyään olen siellä toisessa äärilaidassa: ihmiset pitävät minua pinnallisena, kun välttelen henkilökohtaisia aiheita.

Treffipalstoja on kokeiltu, monet kaverikortit saatu ja yhtä monta olen jakanut itse. Ehkä sitä vain pitäisi oppia ihan oikeasti elämään siinä hetkessä ja lakata murehtimasta, niin kyllä se paljon kaivattu oikea sitten elämään tulee, jos on tullakseen.

Matkustelua voi kokeilla (siis jotain pidempää reissua, muutama kuukausi tms.). Matkalla elää enemmän hetkessä kuin kotimaisemissa ja matkalla tapaa jatkuvasti toisia matkustajia. Ja vaikkei mitään elämänkumppiani löytäisikään, niin matkaromanssit piristävät kummasti.

[Lyyra]

Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni.

Kukaan ei halua kuunnella kenenkään kaikkia murheita ja huolia.

Niin, tiedän. Tarvitsisin sellaisen silti, kun olen tottunut sellaisen olemassaoloon. Tiedostan myös muut typerät vaatimukseni elämältä.

[theia]

Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni.

Kukaan ei halua kuunnella kenenkään kaikkia murheita ja huolia.

Niin, tiedän. Tarvitsisin sellaisen silti, kun olen tottunut sellaisen olemassaoloon. Tiedostan myös muut typerät vaatimukseni elämältä.

Kyllä mä ainakin kerron mun miehekkeelle kaikki huolet ja murheet.

Muuten sinkkuudesta: Enimmäkseen "aikuusiän" olen minäkin ollut sinkkuna, ja vuorotellen mentiin "mä tahdon poikaystävän!!1" ja "mulla on kivaa olla yksin" -fiilisten välillä. En kuitenkaan oikein koskaan osannut olla yksin-yksin oikein, vaan tuntui että aina hain jotain. Musta on jollain tavalla vähän ikävää, kun (tyytyväisesti) sinkuille ihmisille yritetään tunkea parisuhdetta - tyyppisesti "olisit sinäkin onnellinen jos olisit parisuhteessa". Miksei voi vaan antaa kaikkien kukkien kukkia ja olla rauhassa yksin jos niin toivoo? Tai vaikkei ehkä toivoisikaan?

[Kibaya]

Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni.

Kukaan ei halua kuunnella kenenkään kaikkia murheita ja huolia.

Niin, tiedän. Tarvitsisin sellaisen silti, kun olen tottunut sellaisen olemassaoloon. Tiedostan myös muut typerät vaatimukseni elämältä.

Eräs fiksu ihminen kerran sanoi, että ihminen tarvitsisi keskimäärin 6 ystävää. Näin huolet ja murheet jakautuisivat tasaisesti ja väliin mahtuisi mukaviakin asioita.
Masentunut tarvitsisi yhden enemmän.

Ja.. kyllä mä koen että mun ystävät jaksaa kuunnella mun murheita ja huolia. Koska on elämässä muutakin kuin pelkästään niitä. Niitäkin on kiva kuulla. Puolin ja toisin.
Sitähän ne ihmissuhteet on. Kaikkineensa. Pitää pystyä olemaan toista varten, jos haluaa että joku on itseä varten. Jos ei halua kuunnella ketään, niin varmasti tuo Tr*inan kyynisen ja katkeran oloinen lause pitää paikkansa.
Mutta itse en henkilökohtaisesti suostu siihen, että se olisi ainoa vaihtoehto

[marenkienkeli]

Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni.

Kukaan ei halua kuunnella kenenkään kaikkia murheita ja huolia.

Mä haluan käsittää tämän niin, että ihan kaikkea ei kannata yhden ihmisen niskaan kaataa. (Vaikka siis tätä ei alkuperäisessä viestissä tarkoitettu.) Miehekkeelle puhun lähes kaikista jutuista. Naisten vaivoista puhun mieluummin Forden Naisten ketjussa tai ystävien kanssa. Opiskeluongelmista puhun pääsääntöisesti yhden opiskelukaverin kanssa jne. Toki Miehekkeelle tulee puhuttua eniten ongelmista, kun hän on kuitenkin kanssani niin paljon. Silti on asioita, joista juttelen mieluummin jonkun muun kanssa, ettei kaikki paska kaadu hänen niskaansa.

[urakka]

Tarvitsisin ystävän, jolle voin kertoa ihan kaikki murheeni ja huoleni.

Kukaan ei halua kuunnella kenenkään kaikkia murheita ja huolia.

Mä olen ajatellut tämän huolien ja murheiden purkamisen niinkin, että vaikka kaikkea ei aina sano ääneen, niin tärkeintä on tunne siitä, että voi kertoa jos haluaa. En minäkään kerro kenellekään kaikkia murheitani, mutta ne ei tunnu niin läheskään kamalilta kun tiedän, että voin kertoa esim. miehelle tai parhaalle ystävälleni kaiken, jos vain haluan.

Itse en ole muutamaan vuoteen "sinkku" (lainausmerkit siksi, etten ikinä ole suostunut määrittelemään itseäni sinkuksi, koska koko sana kuulostaa niin typerältä), mutta välillä kyllä kaipaan niitä aikoja kovasti. Olen kuitenkin ylivoimaisesti suurimman osan aikuiselämästäni ollut yksineläjä, enkä ole ikinä edes hakenut parisuhdetta, kaikki seurustelu/tapailusysteemit on jotenkin vaan tapahtuneet, niin kuin nyt miehenkin kanssa. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että sain itse päättää kaikista asioista, kotitöistä, reissuista, laskujen maksusta, illan elokuvasta ja mistä tahansa muustakin, vaikka totta kai nautin nykytilanteestakin erittäin paljon, enhän muuten olisi tässä.

Silti en pidä siitä, että yksineläviä ihmisiä painostetaan yhteiskunnan taholta parisuhteeseen, miksei saa olla yksin jos haluaa, miksi siitä pitää tuntea jotain omituista huonoa omatuntoa? Muistan kyllä kaikki ne piinalliset sukujuhlat ja muut vastaavat tilanteet, kun kaikenmaailman tanttarat tulivat lohduttamaan, että kyllä se sinäkin joskus miehen vielä löydät itsellesi, odotapa vaan. Kummasti sitä silti oppi olemaan tilanteissa rauhallinen ja poistumaan paikalta, eikä alkanut selostaa ihmissuhdekuvioita (kuten eräällä kerralla puolivakavaa seurustelua erään tytön kanssa, eikä suinkaan miehen, hui kauhistus) puolustelumielessä.

Ja näin loppukaneettina: kyllä mun mielestä on hienoa, jos pystyy olemaan jonkun ihmisen kanssa onnellisesti yhdessä 50, mutta yhtä hienoa on olla 50 vuotta yksineläjänä, eikä puolivillaisessa parisuhteessa jossa ei ole onnellinen, koska niin kuuluu tehdä.

[Lumikki75]

Silti en pidä siitä, että yksineläviä ihmisiä painostetaan yhteiskunnan taholta parisuhteeseen, miksei saa olla yksin jos haluaa, miksi siitä pitää tuntea jotain omituista huonoa omatuntoa?

Mä luulen, että tässä on kyse siitä samasta syystä, miksi parisuhteessa olevia patistellaan hankkimaan lapsia vaikkei ne haluaisikaan: koska kaikki tekee niin. Sillä tavalla vaan kuuluu tehdä ja jos joku tekeekin toisin, se on selvästi jotenkin vinksahtanut ja viallinen.

Mulla ei nuoruudessa ollut ollenkaan poikaystävää (siis ennen täysi-ikäisyyden saavuttamista). Sillon ajattelin, että ehkä en ikinä ketään tapaakaan, eikä ajatus mua suuremmin haitannut. Sitten kumminkin tapasin 19-vuotiaana yhden pojan, jonka kanssa olin yhdessä melkein 8 vuotta ja vajaan vuoden kuluttua tämän suhteen loppumisesta nykyisen siipan. En siis varsinaisesti ole sinkkuna ollut kuin sen vajaan vuoden. Olen kuitenkin sen verran erakkoluonne, että arvelisin sinkkuna viihtyväni, jos joskus sellaiseen tilanteeseen tullaan. Näillä näkymin sellaista ei ole tapahtumassa, ellei sitä sitten lasketa, kun musta todennäköisesti jossain vaiheessa tulee leski (koska siippa on mua 10 vuotta vanhempi ja naiset elää muutenkin yleensä miehiä vanhemmiksi).

[L-S]

Jaa-a.
Mä olen ollut ns. sinkkuna sen verran pitkään, että on vaikea kuvitella miten sitä sopeutuisi muuhun. Ja toisaalta myös tuntuu siltä, että on melko mahdotonta löytää ketään, kun uusia ihmisiä tapaa vähän tai jos tapaa, niillä on yleensä jo joku ja niin edelleen. Matkustelukaan ei toiminut mulle. Ikään kuin ainoa mahdollisuus olisi nettideittailu ja jotenkin niin kovaan yrittämiseen mitä se mitä ilmeisimmin vaatisi mulla on melko vähän kiinnostusta, eikä energiaakaan ole juuri tällä hetkellä. Mutta toisaalta, en tiedä. Välillä ärsyttää, välillä ei juurikaan kiinnosta.

[päivänpolttaja]

L-S

Itse näen parisuhteettomuudessa kuitenkin sen hyvän puolen, että ei ole sidottu kehenkään ja sitä kautta on mahdollista esimerkiksi vaihtaa paikkakuntaa työn takia tai tehdä periaatteessa melkein mitä tahansa haluaa. Jos seurustelisi, joutuisi todennäköisesti paljon enemmän miettimään kaikkia elämänsä ratkaisuja myös suhteessa toiseen ja asioihin tulisi paljon enemmän muuttujia. Kun elää itselleen, on elämässä enemmän vapautta ja voi tehdä päätöksiä itselleen edullisella tavalla. On tavallaan olemassa vain ne omat rajoitukset ja mahdollisuudet, eikä kenenkään toisen rajoituksia.

Hormonit tietysti hyrräävät aina joskus, mistä sitten varmaan johtuvatkin osittain ne hetket, joina läheisyyttä elämäänsä kaipaa. Jotkut tuntuvat haluavan kovasti elämässään yhdistää vapauden ja ihmissuhteiden hyvät puolet ja välttää huonot puolet niin, että surffaavat kevyestä suhteesta toiseen, mutta tällaiseen "rusinat pullasta" -toimintaan ei itsellä ole edellytyksiä eikä halua. Haluan seurustella joko vakavasti tai en ollenkaan, mutta näen myös tuossa "en ollenkaan" -vaihtoehdossa paljon hyviä puolia. Tietysti ovat ne hormonit, mutta ihan hyvin niidenkin kanssa pystyy olemaan ja mitä pitempään on yksin, sitä enemmän se tuntuu itselle luonnollisemmalta tilalta kuin jokin muu.

[Aranwe]

Onhan sitä toki sinkkuna vapaa tulemaan ja menemään miten tahtoo, mutta eipä se suhteessakaan mahdotonta ole. Usein toli sitä ei suhteessa ollessaan edes harkitse esim paikkakunnan vaihtoa, mutta on sellaisiakin tullut pari kertaa tehtyä ja puoliso on seurannut perässä. Ulkomaille muuton sen sijaan hylkäsin kerran parisuhteen vuoksi, mutta en enää tekisi sitä virhettä koska koskaan ei pidä jättää tarttumatta tilaisuuteen nähdä ja kokea maailmaa tai uusia tuulia elämässään.

Välillä on kyllä aivan hillitön läheisyyden kaipuu, mutta en ole rusinat pullasta tyyppi, joka juoksisi baareissa hetken huuman perässä, vaan otan ennemmin sen koko pullapitkon pelkkien rusinoiden sijaan. Vaan eipä sitä kovin helppo ole pariutua kun ei juokse kaikissa sosiaalisissa tapahtumissa ja oma sosiaalinen piiri koostuu lähinnä entisistä ja nykyisistä työkavereista eikä nettitreffejäkään jaksaisi enää.

[Pascal Lemoix]

Välillä yksineläminen tuntuu hirveän merkityksettömältä ja silloin ainakin kuvittelee, että parisuhde-elossa olisi enemmän merkitystä. Itsensä miellyttäminen on pitkän päälle vaikeaa, niin voisi ehkä yrittää miellyttää sitä toista.

[Aranwe]

Etupäässä kaipaan jotakuta jonka kanssa makoilla sohvalla, kokkailla aamiaista, käydä päiväkävelyllä, juoda kalsarikännit tv-sarjoja katsellen ja yleensäkin touhuta kaikkea sellaista joka on kaksin kivempaa kuin yksin

[Kibaya]

Mä huomaan usein olevani kaksijakoinen näissä jutuissa.
Hetkittäin kaipaan todella paljon läheisyyttä ja ihan vaan sitä juttuseuraa. Sitten taas en mistään hinnasta luopuisi omavaltaisuudesta ja omasta rauhasta. Ei tartte hiljentää musiikkia kun toisen puhelin soi, eikä miettiä mitä kanavaa kattoo telkkarista, eikä luopua seitsemän asian tekemisestä samaan aikaan

Toisaalta voisi helpottaa niiden asioisen jakaminen, yhdessä oleminen ja niin edelleen. Vaikkakaan tässä elämäntilanteessa en aina kestä kenenkään seuraa. Välillä se "oma hiljaisuus" on niin tärkeä ja iso juttu, että ilman tuntuu tukehtuvan.

Terveisiä vaan meidän äidin sohvalta. Kaukaisin paikka parisuhteesta, mutta yhteisasumista mennyt kaksi päivää - kolme jäljellä. Hermoja ehkä ei...

[Shay]

Ei tartte hiljentää musiikkia, kun toisen puhelin soi

Joo, parisuhteet on todella vaikeita.


Mää oon ollu suurimman osan elämästäni sinkku. Pisin suhteeni on ollu reilu puoltoista vuotta pitkä. En tiedä, mikä mättää.
Ennen sinkkuuteni johtui sairaalloisesta ujoudesta, mutta nykyään olen erilainen. Silti tuntuu, etten vain päädy oikeisiin
parisuhteisiin vaan aina joudun vain säätämään. Miesten kiinnostuksen herättäminen ei ole ongelma vaan kiinnostuksen
ylläpitäminen ja suhteen kehittäminen.

Olen viimeisimmän sinkkuvuoteni aikana antanut pakkeja ja saanut niitä. Olen tavannut ihan kivoja tyyppejä ja muutaman
oikeasti kiinnostavan, mutta asiat eivät vain tunnu etenevän ikinä mihinkään. Viimeisin tapaus, joka vaikuttaa todella
mahtavalta tyypiltä, asuu liian kaukana ja haluaa, että 'pidetään vaan hauskaa'. Mutta en minä osaa... Minä haluan kaiken
tai en mitään, mutta jos en kaikkea saa niin tyydyn säätämään ja kärsimään, toivoen, että asiat muuttuisivat...

Tykkäisin kyllä jakaa elämäni jonkun miehen kanssa, vaikka nykyään olenkin ollut melko onnellinen yksin. Silti olisi mukava,
jos olisi joku, jonka vierestä herätä, jolle keittää aamukahvit, jota suudella aamuisin, niin töihin lähteminen ei tuntuisi niin
kettumaiselta; joku, jonka kanssa matkustella ympäri Suomea ja maailmaa... jne. Kumppani, luotettu, ystävä ja rakastaja.

[L-S]

Totta, että sinkkuna on vapaampi menemään ja tekemään mitä haluaa, eikä tarvitse välttämättä keskustella ratkaisuistaan kenenkään kanssa.
Mutta joskus tuntuu, että olisi kivampi jos olisi joku muu jonka kanssa tehdä päätöksiä asioista ja että olisi vastuussa muillekin kuin itselleen. Tai että esimerkiksi muutosta ei tarvitsisi aina etsiä itse vaan se voisi tulla myös toisen taholta. Itsensä kanssakin oleminen on joskus raskasta.

Mutta joo, kotona arvostan kyllä omaa rauhaa ja sitä että saan nukkua silloin kun haluan ja valvoa jos ei nukuta, päättää itse mitä haluaa katsoa telkkarista ja niin edelleen. Kun on ollut riittävän kauan yksin, itsenäiseen elämiseen tottuu ehkä liiankin hyvin. Ja toisaalta huomaan, että esimerkiksi siivoamiseen ja ruoanlaittoon on paljon enemmän motivaatiota, kun on joku muukin paikalla.

Monesti kaipaisin, että olisi joku jonka kanssa vaikka matkustella. Paikallisista kavereista ei oikein siihen ole, kun kaikilla on sitä perhettä tms. kumppaneita, jonka kanssa pääasiassa ollaan ja vietetään aikaa. Tavallaan monessakin asiassa tulee vastaan se, että ihmiset ympärillä tekevät asioita ja päätöksiä parisuhteensa ehdoilla ja sen toisen kanssa, ja joku yksittäinen kaveri jää siinä toiseksi. Onneksi viihdyn sukulaisten seurassa hyvin, muuten esimerkiksi juhlapyhät olisivat melko ankeita. Viime jouluna vietin kyllä mainion joulun kaverin kanssa. Mutta jos silläkin kaverilla olisi silloin ollut parisuhde, varmaan se olisi voinut kutsua mut jouluksi vieraakseen, mutta kyllä siinä olisi tuntenut itsensä enemmän ulkopuoliseksi.

[Kibaya]

Ei tartte hiljentää musiikkia, kun toisen puhelin soi

Joo, parisuhteet on todella vaikeita.

Nokun mä oon vaikee
Mä en pidä puhelimen soimisesta kesken biisin. Vielä vähemmän, jos en itse pysty kuin odottamaan sitä puhelun päättymistä
Kituuttamaan hiljaisella volyymillä ja siinä menee musiikkikokemus pilalle
Kyllä, oon himmee nipokin joissain jutuissa.
Eli vaikee

Nyt olisi kyllä ollut kiva jos olisi ollut joku asuinkumppani. Ei tää vanhempien nurkissa niin herkkua ole.