Mun lempikirjani on Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi.
Äitini sai kyseisen kirjan ollessaan 19-vuotias ja jossain vaiheessa kirja kulkeutui kirjahyllyyni. Jo lapsena muistan lukeneeni kyseisen kirjan, mutta silloin se oli vain hyvä tarina. Nykyään se aukeaa aivan eri tavalla ja siinä on paljon syvällisempi sanoma, mitä silloin tajusikaan.
Luin kyseisen kirjan viimeksi eilen ja edelleen se on aivan mahtava. Alku menee lueskellessa hyvää tarinaa, mutta mitä pidemmälle pääsee, sitä syvällisempiä merkityksiä kirjasta löydän ja sitä enemmän omat muistot täyttävät pään. Suurinpiirtein viimeinen neljännes menee aina itkiessä ja itkua jatkuu kyllä jonkin aikaa kirjan loputtuakin.
Itkeminen on asia, joka määrää pikkuisen lukemisajankohtaa. Jos on jollain tavalla paha olla, mutta en saa itkettyä pahaa oloa pois, Pikku Prinssin lukeminen saa varmasti kyynelkanavani auki. Toki luen kirjaa myös muulloin. Luen kirjan yleensä myöhään illalla. Mun pitää saada olla silloin rauhassa ja pitää olla mahdollisuus itkeä ilman häiriötekijöitä. Haluan, että mulla on mahdollisuus kirjan luettuani pohtia kirjaa ja miettiä sen sanomaa ja merkitystä mun elämääni.
Joku tuossa 95-sivuisessa kirjassa viehättää. Syvällinen tarina ja voimakkaat tunteet, joita se aiheuttaa, saavat mut tarttumaan Pikku Prinssiin yhä uudestaan ja uudestaan.



Mutta parasta seikkailukerrontaa jota olen lukennut. 
)
Mulla on sama vika. Tahmaa pahasti, pari kertaa oon alustakin aloittanut, mutta en selviä siitä Kahdesta Tornista, vaikka muuten tykkäänkin kirjasta. Eikä tulisi mieleenkään jättää jotain osaa kirjasta lukematta. Kunhan tuo kämppis saa kirjan loppuun, otan sen taas työn alle.
Hobitti on kuitenkin mun mielestä mukavampi kirja kuin Sormusten herra.


