1. Sam Peckinpah: Straw Dogs (1971)
Peckinpah'lla on maine erityisen koruttoman väkivallan kaunistelemattomana kuvaajana ja tämäkin on perin tyly elokuva. Jotenkin se tuntuu Polanskin Cul-de-Sacin (1966) yhdysvaltalaiselta vastineelta. Ikäeroa leffoilla on viisi vuotta ja molemmissa ulkomaalainen ohjaaja on sijoittanut tapahtumat Englannin maaseudun perukoille, jossa yläluokkaisella pariskunnalla menee sukset brutaalisti ristiin "moukkien" kanssa. Näiden kahden leffan ero Yhdysvallat vs. Eurooppa -akselilla on ehkä stereotyyppisestikin se, että tämä jenkkileffa sisältää enemmän suoraa väkivaltaa kun taas Polanskin elokuva oli hienovaraisempi psykoseksuaalinen tutkielma. On siis selvää, että tykkään Polanskista enemmän ja Peckinpah'ta katsoessani ajattelin vain koko ajan että tää kaikki sanottiin paremmin siinä toisessa elokuvassa.
2. Timur Bekmambetov: Nightwatch (2004)
Tykkäsin tän leffan visuaalisesta tyylistä, mutta muuten se tuntui aika töksähtelevältä esimerkiltä eeppisestä kirjafilmatisoinnista. Mukaan oli ahdettu järjetön määrä sivujuonia ja -henkilöitä jotka ilmestyvät ja katoavat selittämättömästi, puhumattakaan siitä että tämä todellakin oli selvästi vain ensimmäinen näytös ja tarvitsisi kipeästi jatko-osan/osat toimiakseen.
3. Doug Liman: Jumper (2008)
Tääkin yllätti myönteisesti visuaalisella asullaan, tai lähinnä sillä kuinka tyylikkäästi ne teleporttauskohtaukset oli osattu toteuttaa. Tätä vissiin pidetään yleisesti erittäin huonona elokuvana, mutta ainakin se erottuu joukosta. Jos tässä ei olisi pöhköä premissiä, hölmöjä epäloogisuuksia ja äärimmäisen kaavamaisia roolihahmoja, tämä olisi vain yksi scifi-toimintaleffa muiden joukossa. Jumper on kuitenkin riittävän typerä ollakseen jokseenkin viihdyttävä. Niin huono että on jo hyvä. Vai pitäiskö sanoa että niin huono että on jo keijo?
4. Walter Hill: The Warriors (1979)
En keksinyt yhtään hymiötä joka tiivistäisi kunnolla katselukokemuksen, mutta yritin kuitenkin. Synteettiset kasarimusat olivat parasta leffassa, vaikka se onkin jo vuodelta '79. Tarinassa yhdeksän Warriors-jengin jäsentä yrittää selvitä New Yorkin läpi, kilpailevat jengit ja poliisit kannoillaan. Tarkoituksena olisi ihan vain selvitä ehjin nahoin kahdesta metromatkasta ja junanvaihdosta, mutta asiat eivät ole yhtään niin yksinkertaisia. Nämä lähtökohdat huomioiden elokuva onnistuu yläpitämään jännitettä hämmentävän hyvin ja niinkin arkisesta asiasta kuin metroon juoksemisesta tulee yllättävän jännittävää. Alkuasetelma ei kuitenkaan lopulta ihan kanna vaan elokuvassa on myös hieman tyhjäkäyntiä, vaikka pienimuotoista luokka-analyysiä ja yhteiskuntakritiikkiä välillä yritetäänkin kehitellä.
5. Terrence Malick: To the Wonder (2012)
Nyt kun David Lynch on viettänyt hiljaiseloa, Malickista tuntuu nousseen se korkean profiilin auteur-ohjaaja joka on hylännyt teoksissaan narratiivisen logiikan. Tree of Lifen tapaan To the Wonderkaan ei (mielestäni) kerro yksittäisistä ihmisistä vaan jostain sitä isommasta. Juoni on melko merkityksetön, jos sellaisesta voi edes puhua: keskiössä on pariskunta joka rakastuu, eroaa, yrittää uudelleen. Keskeisin sivurooli on Javier Bardemin uskoaan epäilevällä papilla. Dialogia on todella vähän, mutta kertojaäänenä kuullaan useamman hahmon päänsisäistä puhetta, mikä tuntuu kuvastavan ajatusta kommunikaation mahdottomuudesta. Sitä korostaa elokuvan hämmentävä kielellinen rikkaus: kerronta vaihtuu englannista ranskaan ja siitä espanjaan tai italiaan aivan varoittamatta. Elokuvaa siis voi pitää perustellusti hyvin monikulttuurisena ja -äänisenä teoksena, mikä yhdessä epänarratiivisuuden ja selkeiden hahmojen puutteen kanssa tekee sen käsittelemästä tematiikasta poikkeuksellisen yleismaailmallista.
To the Wonderissa ei ole kyse tarinasta tai ihmisistä vaan tunteesta. Uskosta ja rakkaudesta abstraktioina. Elokuvan abstraktisuudesta kertoo sekin, että sen kuvaustyyli on niin kaunista että pelkästään se saa minut liikuttumaan kyyneliin, varsinkin kun elokuvan musiikkivalikoimakin on loistava. Normaalisti elokuvat ovat liikuttavia koska hahmojen kohtaloon samaistuu, mutta tässä liikutus tulee audiovisuaalisesta kokemuksesta ja universaalien tunteiden käsittelemisestä. Pienenä kauneusvirheenä on mainittava analogisesti filmatun kuvan digitoinnissa tapahtunut valkoisten lumimaisemien pikselöityminen ja sumentuminen, mutta siitä huolimatta tässä on toistaiseksi kovin haastaja Spring Breakersille mitä tulee vuoden 2013 parhaisiin elokuviin.
Mä mietin sitä leffaa melkein joka päivä 
karmeet käsivarret.
Synkkä ja traaginen ilmapiiri pitää sentään huolen siitä että "onnellinen loppu" ei tunnu onnelliselta.
Huomasin kyllä miten paljon sillä esityspaikallakin on merkitystä. Ekalla kerralla Bio Rexin valtavassa salissa, osana roskaleffafestarin yleisöä, se oli aika erilainen kokemus kuin pienessä art house -teatterissa huomattavasti erilaisessa joukossa. Nyt yleisössä saattoi olla enemmän naisia, ja huomasinkin että kaikki joiden olen kuullut sanovan tästä elokuvasta jotain muuta kuin ylistävää, ovat olleet naisia. Kaikki hehkuttajat taas miehiä. Kyllähän tämän voi nähdä aikalailla naisia esineellistävänä elokuvana, mutta mielestäni tämä tekee niin vain peilinä naisia esineellistävästä yhteiskunnasta ja mediasta. Leffa on parasta mahdollista 2010-luvun ajankuvaa. Muotokieleltään se muistuttaa enemmän musiikkivideota tai reality-ohjelmaa kuin elokuvaa. Sen myötä Skrillexin ja Britney Spearsin musiikin olemassaolo on taiteellisesti perusteltua. Hienoja saavutuksia elokuvalta.
Ei 3D tuonut tähän oikeastaan mitään mutta ei se elokuvaa huonontanutkaan. Loistava seikkailu! Dinot 
Dorkat. Mutta Rätti Pitti ei puutu siihen. Se vaan pelastaa maailmaa. Tai perhettään. Miten sen nyt haluaakin nähdä. 
n näköisenä. Jotenkin jaksoin taas uskoa ihmiskuntaan tuon Rodriguezin takia. Tarinakin oli tosi kiinnostava ja musakin upposi minuun. 
) Ai niin, omasta mielestänikin musa oli hyvää! 
Eihän tässä tunnu olevan mitään järkeä: Frankit (ja Pekka) yrittävät päästä Kalliosta Eiraan ja osa jää matkan varrelle tavalla tai toisella. Mutta tämä kolahti minuun kun tämän ensimmäisen kerran keväällä näin, ja kolahti edelleen. Unohtumattomia kohtauksia ja repliikkejä ja kaikki vakavalla naamalla. (Onhan tämäkin Helsinki-kuvaus, joihin olen myös heikkona.) Kaurismäki 
