Kävin Hobitin jonotusyönä leffassa
The JudgeRobert Downey Jr.
Okei, mä tykkään Robertista. Huumesekoiluaikoinaan sen leffat oli toista maata, mutta nykyisin sitä on kiva kattella. Mä tykkään sen charmista ja ikääntymisestä. Noin niinku silmänilo-osastolla. Mutta tykkään mä sen tekemisestä muutenkin.
Robert on isäänsä ehkä vähän vihaava poika, joka joutuu palaamaan kotiseudulle äidin hautajaisiin. Äidin hautajaiset ovat tietenkin kova pala, mutta se nyt ei ole mikään ratkaiseva tekijä. Robertin hahmo on itse ammatiltaan lakimies, puolustusasianajaja. Se tyyppi, joka edustaa kaikkia lipeviä ja selkeästi syyllisiä saaden ne pääsemään kuin koira veräjästä. Oikein mahdollisimman vastustusta herättävä lähtöasetelma. Isä on sen Robsun pienen kotipaikkakunnan oikeuden tuomari.
Näistä lähetään. Leffa on ihan puhtaasti draama, muttei mikään ällöily tai söpöily, vaikka on sinne ollut pakko ympätä se rakkaustarinakin. Tai joku entinen tyttöystävä tms. kliseistä.
Sitten isää syytetään murhasta. Isää, joka on vissiin jotenkin sairas. Eipä se poika pääsekään sieltä irti niin vaan, kuten oli alunperin tarkoitus. Poika päätyy ajamaan isänsä asioita, vaikkei ihan suoraan. Veljeksetkin ottavat yhteen. Ja pientä isyyskiistaa toisessa polvessakin tuodaan mukaan kuvioihin. Loppua kohden hommasta katoaa puhti. Yadda yaddaa ja loppuratkaisu, jota on joutunut odottamaan vähän liian pitkään. Mutta kyllä mä tykkäsin. Käänteissä oli vain yksi semmoinen mikä yhtään yllätti. Mutta ei se sinänsä haitannut. Ihan tavallinen, perusvarmahan se oli. Muutamia hauskoja hetkiä ja hyviä laineja.
Eniten mä tykkäsin silti näyttelijäntyöstä - ylläri! Aika paljon pelataan sillä, ettei kerrota asioita auki tai etukäteen. Joutuu kiinnittämään ite huomiota tapahtumiin, asioihin ja kuvattuihin ympäristöihin. Dialogittomuus on tämän leffan ehdottomasti parhain puoli, koska se aika usein tarkoitti samalla lähikuvaa näyttelijöistä. Ja sitä, että asioihin vaikuttavat taustatapahtumat tulee pala palalta, eikä vain suoraan.
Tykkään myös leffan ihmiskuvasta. Mahdollisuudesta muutokseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Mutta tykkäsin. Hyvän mielen elokuva.
--
Ruotsalainen hetkiNo sitten! Illan toinen leffa. Alkoi klo 02.20.
Salissa on vain minä ja pari riviä alempana istuva mies.
Ai että mä nautin tästä! Kaurismäkeläinen tunnelma, kevyttä slapstikkiä ja ehdottomasti mustaa huumoria. Välistä en tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Loppuratkaisua en ihan odannut odottaa, miltään kantilta. Ja jollain tasolla se myös järkyttää mua. Oudosto. Ehkä se on se kellonaika.
Leffa alkaa kun Kari Lampikallio (Tommi Korpela) vaimoineen (Minna Haapkylä) raahaa mattoa jäälle ja yrittää epätoivoisesti saada mattoa olemattoman lumikerroksen alle piiloon. Lampikallio repii kynsin jäistä lumen pintaa ja heittelee epätoivoisena mattokäärön pinnalle jotain höttöä. Selväähän se on, ettei sitä mattoa saa sinne millään peiteltyä. Lippaskengillä liukasteleva Lampikallio pyristelemässä hangella on aika naurettavaa.
Koska suunnitelma ei toiminut, Lampikalliot joutuvat turvautumaan johonkin muuhun. Kari saa idean, että kysytään Antsalta (Björkman). Antsa on tehnyt sen ennenkin.
Siitäpä se sitten lähtee. Kari soittaa, nainen vastaa, sovitaan tapaaminen ja kohta ollaan oven takan kolkuttelemassa. Paikalla on Elisa (Knihtilä), Antsan sisko. Pöytään lyödään pullo viiniä. Varovaa small talkia ja tunnustelua. Antsasta on tullut vuosien aikana poliisi! Ainakin sillä on uniformu!
Antsa on kuitenkin ehtinyt tehdä vanhalle bändille biisejä. Kari Lampikallio, suuri iskelmätähti, pyydetään koevetämään biisejä Antsan kellariin.
Koko ajan sitä odottaa etunojassa, että miten se homma ratkeaa. Veitsen terällä liikutaan. Kuka tekee, mitä tekee, kuka sanoo, mitä sanoo, koska siitä hiton ruumiin hävittämisestä ruvetaan puhumaan. Jännite kuitenkin kestää kaiken mitä tapahtuu alun ja lopun välissä. Se avaa vähän että mitä se Antsa on ennen tehnyt ja miten siitä puhutaan. Antsa, Elisa ja Kari puhuvat asioista selkeästi vanhalla omalla tavallaan, johon Sonja Lampikallion suoruus tuo ison poikkeuksen. Sonja se iskee kuin käsiase, suoraan ja kohti. Ei tartte kauheasti ettiä piilomerkityksiä.
Elokuvan ehdoton kirsikka mustassa kakussa on leffa varten sävelletyt biisit. Poromies Rhodoksella ja Silmäni jäi Kabuliin ovat ihan nimiensä veroisia hittibiisejä! Näistä kun saisi sinkkuversion käsiinsä. Syliisi Lämpöön on Kari Lampikallion oma "viimeisin" sinkku, jonka vuoksi Lampikallion ura on huipussaan ja keikkaa riittää. Samaa ei voi sanoa entisistä bändikavereista Antsasta ja Elisasta ja mystisesti kadonneesta Harrista. Miksi Harri on kadonnut?
Ruotsalainen hetki on kuitenkin mun mielestä semmoinen elokuva, että sitä on vaikea ehkä tajuta. Sen huumori on mustaa, vitsit oudohkoja ja semisti miettii voiko niille nauraa edes. Näyttelijät tekevät pirun hyvää työtä jokainen. Roolit ovat selkeät ja selkeästi pitkään hiottuja. Yleisilme on ihanan nuhjuinen ja kylmä. Töölönlahden harmautta ei tartte korostaa, kyllä se tiedetään miten synkkä se talvella on.
Junat ne vain kulkee ohi.
Ihan mieletön kokonaisuus. Nauroin välistä niin että se toinen katsoja kai pahastui. Uskon kyllä että tosi moni ei tykkää tästä sen omituisuutensa vuoksi.
Mutta homman kruunasi Poromies Rhodoksella.
