Elokuvakriitikon painajainen - elokuva-arvosteluketju

[Kibaya]

En pyydä etukäteen anteeksi seuraavan postauksen aikana esiin nousevia hymiöfloodauksia tai fanityttöhetkiä. En.

Dr. Strange Suvin kanssa.

Ensi-ilta oli virallisesti keskiviikkona, mutta koska työt ja muuta niin varattiin liput ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen perjantaina.
Ihan pikkasta täpinää aiheuttanut traileri oli jo itelle semmoinen ettei sitä voinut katsoa iltaisin tai meni yöunet.

Marvel-sarjakuvat pesee tällä elokuvalla kyllä DC-comicsien elokuvat kyllä. Sori vaan, mutta Marvel vie, muut voi sitten vikistä halutessaan.
Mentiin sitten Scape-saliin. N. 200 neliöinen kangas. Noin 200 neliötä ja 3D-tekniikka. Se sellainen 3D-tekniikka mikä on kehuttua ja laadukasta. Ja onhan se. Siis se tekniikka. Olen sitä jo aiemmissa kokemuksissa kehunut ja kehun nytkin.

Elokuvan ihan alku on mun mielestä vähän turhan keijoinen ja sellainen että naurahtelen hiljaa itekseni. Mutta kyllä se siitä sitten lähtee. Fanityttö minussa antaa popkornikupin Suville, kun ei luota siihen että ne pysyy omissa näpeissä. Päätös on oikea.
Koska BC lääkärinroolissa on mulle liikaa. En saa henkeä, enkä ihan kestä. Mutta se ei ole elokuva-arvostelun tärkein asia. Miten kuuma Benedict Cumberbatch on. Mutta on se näyttelijänä niin.. joo, on .

Aika pian kuitenkin sitä on siinä katsojan etunojassa, missä aika ja paikka häviää ja sitä seuraa vain kankaan tapahtumia ja hihkuu sisäisesti. Erikoistehosteet salpaa ajoittian hengen ja näyttelijäsuoritukset on kaikilta sellaisia, että tippa on linssissä. Tilda Swinton on yhtälailla niin uskomattoman hieno roolityössään että sitä on vaikea kestää. Muutamaan otteeseen joudun pidättelemään itseäni siinä etten hihkuisi ääneen.

Elokuvanahan Dr. Strange on ihan tavallinen Marvel-supersankaripätkä. Taisteluja, juonitteluja ja huumoria. Pari sopivaa käännettä ja jatkumo. Huumori on elokuvassa sopivaa ja silti samalla hienovaraista tilannekomiikkaa.
Ja silti sitä istuu ite :nä ihan koko ajan. Pahis on oikein oivallinen pahis ja hyviksissä on ulottuvuuksia. Mads Mikkelsen on hyytävä, vaikka maskeeraus aiheuttaa tahatonta naurahtelua ja samalla itseäkin sattuu naamaan. Se on samaan aikaan tosi hieno ja keijo.

BC. 200 neliöinen BC.

Henkilökohtaisesti leffassa on mulle tosi tärkeitä asioita ja usein tekisi mieli nousta seisomaan ja huutaa "NO NIMENOMAAN! KUUNNELKAA NYT SAATANAT!" En silti tee sitä, koska ei niin sovi käytäytyä. Yritän puhua niistä kiihkottomasti leffan jälkeen Suville, mutten ihan onnistu

Lopultahan me flipataan Suvin kanssa niin, että tuuletetaan, huudetaan ja kiljutaan. Eniten ikinä. Se on ihan eläimellistä ja moni varmaan luulee että me seottiin. No niin seottiinkin, koska eilen ainoa mitä tähän olisi saanut aikaan olisi ollut tämä:



Hyperventilaatio, sekopäähuutaminen ja flippaaminen jatkui pitkään.
Metrossakin vielä vähän kiljuttiin ja hihkuttiin.

Haluan nähdä sen uudestaan ja ehkä vielä sittenkin uudestaan.


Ehkä pitäisi katsoa se leffa jonkun sellaisen kanssa joka ei flippaa mun kanssa samoista asioista.
Ehkä pitäisi katsoa leffa jonkun sellaisen kanssa joka saa rauhoiteltua mua vähän kun olen flippaamassa.
Joku sellainen, joka ei kuitenkaan häpeä kun rupeen flippaan

[L-S]

Ehkä pitäisi katsoa se leffa jonkun sellaisen kanssa joka ei flippaa mun kanssa samoista asioista.

Voit tulla mun kanssa katsomaan, mä en luultavasti flippaisi tossa mistään.
En kyllä muutenkaan ole hyvä flippaamaan. Voin innostua, olla vaikuttunut, liikuttunut tai muuta, mutta harva asiaa saa ihan mitään noin voimakasta reaktiota aikaiseksi. Se olisi kyllä joskus hienoa, vähän salaa kadehdin tollaista flippauskykyä.

[Kibaya]

Giver.

Netflinxiin tullut uusi leffa vuodelta 2014. Meryl Streep ja Jeff Bridges.
Dystopia kurin ja järjestyksen vallitsemasta maailmasta. Valintoja ei tarvitse tehdä, sillä ne tehdään muualla. Ihmisiä johtaa "vanhimpien" neuvosto, joka määrittää ihmisten elämäntehtävät ja siten yhteiskunta pyörii. Välillä vanhempia asukkaita lähetetään Muualle, erillisessä seremoniassaan.
Samankaltaisen seremonian kautta jaetaan ne elämäntehtävät. On synnyttäjää, lainvalvojaa ja maanviljelijää. Yhteiskunnan pilareita. Ja sitten on päähenkilön tehtävä. Muistojen vastaanottaja. Kuulostaa erikoiselta.

Juoni nivoutuu sen ympärille mitä päähenkilö kokee tuon oman koulutuksensa kautta ja mitä ajatuksia, tunteita se herättää. Samalla elokuva on kiehtova kertomus siitä, miten ihmisyys näyttäytyy. Kun on tunteet, niin ihminen tekee vääriä valintoja ja kääntyy toisia ihmisiä vastaan. Näin on historiasta tulkittu ja siksi tehty tarvittavia päätöksiä ja toimenpiteitä.

Giver on mulle just nyt se elokuva mikä piti katsoa.
Tarvitsin uskoa rakkauteen ja tarvitsin uskoa siihen, että ei ole häpeä tai heikkous olla erilailla samanlainen.
Lisäksi Meryl Streep on kiva ja Bridgeskin on hyvä. Lisäksi jotenkin näen Katie Holmesin mukanaolon tavallaan pienenä kannanottona skientologeja kohtaan. Olkoonkin että se on vain elokuva, mutta silti.

[Kibaya]

Passengers 3D

Työpäivän aikana rupesi kuristamaan rintakehää siihen tahtiin, että tarvitsin scifiä.
Avaruus

Passengerissa Chris Pratt ja Jennifer Lawrence ovat matkalla 120 vuoden päähän uudelle planeetalle, uuteen elämään. Paitsi että jotain menee pieleen ja avaruusalus herättää toisen 90 vuotta liian aikaisin.

Alussa pyörivät avaruuskuvat ja lähes täydellinen hiljaisuus on huumaavaa. Avaruus ei ole tässä täynnä värejä, vaan se on pimeähköä (no vähän pitää valkoisia pisteitä olla) ja rajatonta. Huumaavaa, kun ei ole mitään horisonttia tai loppua. Sinisen ja mustan sävyjen sekoittuessa rentoudun.

Leffan juoni on ihan toimiva. Ehkä vähän too obvious, mutta ihan jees siitä huolimatta.
Kuitenkin huomaan muutamassa kohtauksessa kiinnittäväni huomiota epäloogisiin asioihin. Kuten siihen, että jos avaruusaluksessa on uima-allas, niin miten se pysyy puhtaana. Tai että miten pyykit hoituu, mihin jätevesi menee, miksei ruokaa säännöstellä päiväannoksiin? Mutta pitäähän sitä jotain olla millä vaivata päätään

Prattissa häiritsee se, että Guardians of Galaxyssa hemmo on myös avaruusjäppinen. Nyt se on tuollainen tavis vaan Melkein sekoittaa hahmot keskenään.
Lawrence taas tekee mielestäni äärettömän tarkkaa kasvoilmaisullista näyttelijäntyötä, mistä pidän. Hahmo on ehkä vähän tyhjä kuori, mutta kehittyy elokuvan aikana siedettävälle tasolle.

Kaiken kaikkiaan elokuva on ihan toimiva. Muutamat loogisuuksien puutteet häiritsee, mutta uskon sen olevan yleistä. Silti ehkä sen verran, että ne vie liikaa huomiota muulta. Ajatus siitä, että olisi yksin/kaksin jäätävän kokoisessa avaruusaluksessa on hieman ahdistava, muttei liikaa. Tykkään siitä miten avaruusalus on kuvattu ja katsojalle jää kuva siitä miten valtava rakennelma koko höskä on. Silti joissain hetkissä piirit on liian pienet.

Ihan jees avaruusraina.
Lopputekstien aikaiset avaruuskuvat miellyttävät myös.

[Suvi]

Mä kävin pari viikkoa sitten katsomassa La La Landin, äidin ja veljen kanssa.

Mun broidi ei ollut siitä niin innoissaan, mutta me flipattiin ihan täysin äidin kanssa. Mua alkoi jo ensimmäisten pari minuutin aikana itkettää. Teki vaan mieli hyppiä siinä tuolissa ja huutaa: Tällaisia musikaalien kuuluu olla! Jossain kuuman päivän autoruuhkassa, aika pysähtyy ja kaikki tanssivat ja laulavat. Teki mieli itsekin laittaa jotain värikästä päälle, ja opetella kunnolla tanssimaan.
Toisaalta musiikin lisäksi elokuvassa oli yllättävän paljon keskustelua. Hahmojen ongelmat eivät ratkenneet sillä, että koko kaupunki tanssii ja laulaa jotain sydämellistä yhdessä.

Ja elokuvassa oli ihan koko ajan viittauksia vanhoihin klassisiin Hollywood-musikaaleihin. Veikkaan, että tästä saa niin paljon enemmän irti, jos tietää vanhojen musikaalien ja elokuvien historiaa. Voin suositella vahvasti. Loppu.

[Kibaya]

Armoton maa

Ville Virtanen, Antti Holma ja monia muita.

Virtanen tekee taas yhden poliisiroolin. Tässä tyypissä kuitenkin yhdistyy ne kaikki aiemmat kylmäveriset ja sorjoset. Hahmo on ehkä vähän traagisempi, jonka historiaa on aiemmat poliisiroolit. Hahmo on kuitenkin ihan onnistunut, eikä anna liikaa viboja aiempiin rooleihin. Välillä ryhdistä tulee mieleen Akin ja Turon Turo, mutta vaan välillä.

Elokuva kertoo Virtasen esittämästä Lassesta. Lasse on poliisi pohjoisessa. Lasse on tehnyt elämässään valintoja, eikä kaikki ole olleet kauhean hyviä valintoja. Nyt ollaan siinä pisteessä, että osa valinnoista lävähtää tuulettimeen. Lasse joutuu tilanteeseen, jossa ei oikeastaan ole kovinkaan paljoa vaihtoehtoja, mutta yritystä sitäkin enemmän. Ehkä.

Antti Holma tekee hyvän ja tarkan dramaattisen roolin. Holman preesens on aika hyytäväkin välillä ja sitä on kiva katsella. Monipuolisuus näkyy, mistä tykkään.

Ruotsiksi elokuvan nimi on Land utan lag. Mikä on kuvaavampi ja antaa syvempää otetta. Leffa on pohjoismainen yhteistyö suomalaisten ja norjalaisten tekijöiden kesken. Kuitenkin elokuvassa puhutaan ruotsista ja ruotsia. Käännös häiritsee mua aika-ajoin ja tuntuu että aina kun vilkaisen tekstitystä (mitä en pääosin katso) siinä on jotain mistä tulee " " fiilis. Fiilis tulee siitä, että itse olen ymmärtänyt puhutun tekstin toisin tai siitä, että tekstityksessä on jotain semmoista mikä ei edes liity puhuttuihin asioihin. En tiedä tuntuisiko asia samalta jos seuraisinkin tekstitystä koko ajan.

Armoton maa on armoton. Pientä ajojahtia on havaittavissa, eikä oikein ole selvää kuka jahtaa ja ketä. Mutta se tekee siitä mielenkiintoisen seurata. Motiivit jokaiselle ovat erilaiset ja ne selviää edes osittain.
Keväisen oloinen Lappi on myös karu. Maisema, missä on valkoisen seassa rusehtavaa maata on mulle ainakin semmoinen karuttomuuden ja kovuuden hetki. Uusi luonto tekee tuloaan ja talvi on hiipumassa pois. Luonto heräilee ja muuttuu, mutta voi myös yllättää. Hanki kiiltää ja aurinko paistaa. Ehkä.

Armoton maa on myös rehellinen. Rehellisyyden puute ihmisissä syö niitä ja näkyy. Katkeroituminen ja järkähtämättömyys istuu tiukassa ja niistä on vaikeaakin vaikeampaa päästää irti. Rehellisyys on kuitenkin aitoutta ja jotain mitä kuvataan hiljaisilla kuvilla, maisemalennoilla ja kännisen pariskunnan touhuissa.

Mä tykkäsin elokuvasta ja haluaisin kovasti nähdä sen sodiksessa. Ville Virtasen roolissa on jotain huumaavaa, samoin kuin Holma on enemmän kuin uskottava omassaan. Outi Mäenpää polttaa röökiä, kuten aina. Elokuvassa on myös eläimiä, eikä niitä vahingoitettu kuvauksissa. Ihmisistä en menisi takuuseen

Suosittelen kotimaisena draamaelokuvana. Jos ei tätä elokuvaa huomioida tämän vuoden elokuvapalkinnoissa niin ihmettelen kyllä.

[Kibaya]

Laitan tuplat

Kuudes kerta

Kotimainen pehmoversio Fifty Shades of Greylle, luulen. Paljon panemista ja Antti Luusuaniemen perse.
Ei oo niin erityinen että sitä kannattaisi lähteä katselemaan.
Eikä tissejäkään juuri näy. Muutamat uintikohtauksessa.

Näyttelijöitä on paljon ja sivurooleissakin on isoja nimiä; Niina Nurminen, Lotta Lehtikari, Reino Nordin, Esko Salminen, Anna-Maija Tuokko, Minna Haapkylä ja Arja Saijonmaa. Roolit on kuitenkin semmoisia piipahtelijoita ja pääroolit vetää 86% leffan ruutuajasta.

Mikä siinä mättää? No... se tyhjyys. Tarina on tyhjä, henkilöt on tyhjiä, leikkaus on päätön ja käsikirjoituskin on aika tyhjä. Ehkä mua vaivaa eniten se, että elokuvan ongelma on väkisin tehty ongelma. Tai sitten en ymmärrä mikä sen kaiken toiminnan motiivi on. Mikä ajaa niitä ihmisiä elämässään eteenpäin. Mun mielestä elokuvan asetelma on niin väkinäinen ja ontto, että yritän miettiä monta kertaa että mistä se idea on tullut. Ja sitten tuijotan Pihla Viitalan ylähuulta ja mietin onko se maskeerattu vai onko siinä jotain täytettä. Eli tosi olennaista!

Ideahan on, että Ricky panee. Paljon. Kaikkea. Usein. Sitten on Annika, joka kanssa panee. Rickya. Ilman tunteita. Seksi seksinä. Knulla utan känslor, sanottiin Mentalwearin paidassa aikoinaan. Nyt se sopisi tähän elokuvaan.
Ricky on kuitenkin sitä mieltä, että elämäntarkoitus on perhe ja ilman perhettä ei ihminen ole minkään arvoinen. Ja sitten se taas panee jotain muuta kuin sitä kenen kanssa asuu. Annika taasen on sitä mieltä, että ilman sitoumuksia on parempi ja perhe ei ole mikään oletusarvo. Ilman perhettä on ehkä jopa parempi. Ja sitten se tuijottaa aviomiestään ikkunan takaa ja niiden välissä istuu keittiön pöydän äärellä niiden poika. Mikä vähän aiheuttaa syyllisyyttä, mutta enemmän ahdistusta että siihen pitäisi palata. Suhde ilman intohimoa on turha. Ja sit se panee, Rickya.

Sit niillä sivuhenkilöillä ei oo mitään merkitystä tarinassa ja ne on vaan tyhjiä pastisseja siinä tarinassa. Naisia on kaikki pantu Rickyn toimesta. Ja pannaan varmaan uudestaankin. Annikan sivuhahmot on sellasia jotka paskoo metsään.

En mä tiedä. Mua ärsyttää, että elokuvassa vain todetaan että nää nyt ois tämmösiä sitoutumiskammoisia ja toinen meinaa oman ristiriitaisuutensa vuoksi saada sydärin, mutta tämmösiä nää nyt on ja that's it. Ja kenenkään ei tarvi muuttua, koska semmosta se nyt on. Piste. Pannaan.
Parisuhteet ei kenelläkään toimi, koska niissä ei ole mitään.

Väkisin on tehty siis tästä ongelma, että parisuhteissa on vaikeeta. Mitään ongelmaa ei olis, jos molemmat henkilöt myöntäs olevansa polyamoristeja, joille se monogamisuus on vaikeaa. Elokuvan perustilannetta ei siis edes oikeastaan ole olemassa, mutta se on väkisin rakennettu että olisi sitten jotain tarinaa mitä sekoilla. Jopa se itsenäisyyttä julistava nainen on sitten sen parisuhteen perään ja kun mies toteaa että eihän me olla missään kimpassa, niin sitten poltetaan päreet. MIKSI SE OLETTAA MITÄÄN, EIKÄ SUOSTU PUHUMAAN MISTÄÄN?!?!?!!! Aaaargh miten rasittavaa ja näköalatonta kerrontaa.

En suosittele tätä. Paitsi ehkä jos vaihtoehtona on Luokkakokous 2.

[Kibaya]

Mä kävin pari viikkoa sitten katsomassa La La Landin, äidin ja veljen kanssa.

Mun broidi ei ollut siitä niin innoissaan, mutta me flipattiin ihan täysin äidin kanssa. Mua alkoi jo ensimmäisten pari minuutin aikana itkettää. Teki vaan mieli hyppiä siinä tuolissa ja huutaa: Tällaisia musikaalien kuuluu olla! Jossain kuuman päivän autoruuhkassa, aika pysähtyy ja kaikki tanssivat ja laulavat. Teki mieli itsekin laittaa jotain värikästä päälle, ja opetella kunnolla tanssimaan.
Toisaalta musiikin lisäksi elokuvassa oli yllättävän paljon keskustelua. Hahmojen ongelmat eivät ratkenneet sillä, että koko kaupunki tanssii ja laulaa jotain sydämellistä yhdessä.

Ja elokuvassa oli ihan koko ajan viittauksia vanhoihin klassisiin Hollywood-musikaaleihin. Veikkaan, että tästä saa niin paljon enemmän irti, jos tietää vanhojen musikaalien ja elokuvien historiaa. Voin suositella vahvasti. Loppu.

Kävin eilen katsomass ystävien kanssa La La Landin.
Mun kokemus ei vastannut Suvin kokemusta. Alku oli lähinnä ärsyttävä ja semmoinen, että huomasin kiinnittäväni huomiota mm. siihen etten riviltä 11 ehkä niin kunnolla näe kangasta Tai että onpa typerän näköisesti efektillä tehtyjä asioita siinä kuvassa, sen sijaan että olisin jaksanut katsoa kun ihmiset tanssii ja laulaa. Mun mielestä ilman alun biisiä olisi pärjätty paremmin, vaikka elokuva onkin musikaaliksi luettava. Mun katsominen alkoi vasta kun biisi loppui ja siirryttiin päähenkilöihin.

Elokuva ei myöskään iskenyt mulla mihinkään herkkyyspisteeseen, vaikka ympärilläni itkettiin aika paljonkin. En vain itselleni löytänyt samaistumista ja katharsis jäi kauas. Hahmoissa tai tarinassa itsessään ei ollut vikaa, vaan se oli siinä etten löytänyt syvää keskittymistä. En päässyt sille tasolle, missä olisin samaistunut kumpaankaan hahmoon.

Visuaalisesti La La Land on vaikuttava. Nimenomaan historiallisia kuvakulmia, esikuvista otettuja vaikutteita ja visuaalisia karkkihetkiä. Tykkäsin värikkyydestä ja valaistus on ihan mahtava! Musiikki, meh. Ihan kiva, ihan ok ja niin edelleen. Toki se catchfrase jää soimaan päähän, että se oli toki onnistunut, mutta sillä määrällä mitä sitä leffassa hinkattiin niin en ihmettele että se soi päässä.

La La Land on hieno tribuutti elokuvahistorialle ja tulee varmasti olemaan ajansaatossa klassikko. Henkilöhahmot on kuitenkin kokonaisia ja molempia ymmärtää tosi helposti, just siksi että ne on kokonaisia. Yritän miettiä että miksi se sitten jätti mut kuitenkin kylmäksi? Ehkä siksi, että vaikka ne tanssikohtaukset oli hienoja, niin ne oli jokseenkin irrallisia. Ainoastaan loppukohtauksen tanssikohtaus oli kytketty tarinaan, mutta muutoin ne hienot koreografiat oli irrallisia ja katkaisi kerronnan. Esitetyt musiikkikappaleet taasen veivät tarinaa eteenpäin ja kertoivat oman osansa. Tai sitten mä vaan en ymmärrä tanssikohtauksia, minkä en usko pitävän paikkaansa. Lähes jokaisen itsenäisen tanssikohtauksen aikana kuitenkin tipuin kärryiltä ja olin että wtf, mutta sitten se ei haitannut koska se tanssinumero ei vaikuttanut mitenkään. Ajankäytön haaskausta, mun silmissä.

Olihan se silti ”ihan kiva”, muttei ehkä parhaan oscarin arvoinen. Traileri oli ehkä himpun verran parempi. Loppuratkaisusta

Ilahduttava hetki: Jammaava J.K. Simmons

[L-S]

Mäkin sain vihdoin aikaiseksi käydä katsomassa La La Landin.

Kokemukseni oli ehkä jotain Kibsin ja Suvin väliltä. Suvin tavoin tykkäsin hirveästi katsella niitä tanssinumeroita, alun numero mukaan lukien, ja olisi kiva osata tanssia. Pidin musiikista, värikkyys ja visuaalinen maailma oli ihanaa myös. Hymyilytti.

En kuitenkaan alkanut vetistellä, mikä olisi ollut kivaa, olisi ollut hauska päästä kunnolla fiiliksiin, mutta en ihan täysillä päässyt kiinni tarinaan ja henkilöhahmoihin. Molemmat tuntuivat jotenkin kovin etäisiltä ja tarina häiritsevänkin pinnalliselta. Stonella ja Goslingilla oli paljon sellaisia vähän teennäisiä hidastettuja Hollywood-leffailmeitä, mikä toki sopii kokonaisuuteen kuin nenä päähän, mutta tekee myös kaikesta jotenkin korostetun epäaidon tuntuista. En sano, että näyttelivät huonosti, koska sopivathan he tuohon.

Kuitenkin musta tuntui, että laulu- ja tanssinumerot kannattelivat leffaa, ilman niitä juoni olisi jäänyt vieläkin ohuemmaksi ja ennalta arvattavaksi. Tuntui kuin pointti ja intensiteetti olisi ollut niissä, vaikka se itse juonesta puuttui. Laululla ja tanssilla sitten pyörittiin eteenpäin, niitä kieputuksia mitä elokuvan musiikkikappaleisiin oli sävelletty runsain mitoin.

Lopusta pidin.

[Shay]

Työpäivän aikana rupesi kuristamaan rintakehää siihen tahtiin, että tarvitsin scifiä.
Avaruus

[ot] Scifi kyllä auttaa ehdottomasti ahdistukseen! [\ot]

[Kibaya]

Hidden Figures.
Rotuerottelua.
Tositarina.
Lopputeksteissä oikein ihmisten kuvat.
Saatoin liikuttua todella paljon tarinasta.

Todella hieno tarina kokonaisuudessaan.
Itse pidin elokuvaa vaikuttavana.

Aika vähän on sanoja tähän myöskään nyt. Ehkä myöhemmin.

[L-S]

Hidden Figures oli kyllä hieno ja mieltäylentävä leffa. On aina niin hienoa nähdä, kun joku jota aliarvioidaan menestyykin hyvin ja saa tilaisuuden näyttää. Vähän kyllä mietin, että miten paljon tuossa oli käsikirjoitusta, että oliko tositapahtumia kuinkakin paljon dramatisoitu, kun jotkut niistä hetkistä ja käänteistä olivat niin täydellisiä. Mutta ei se toisaalta paljoa haitannut.

Lisäksi katsoin lentokoneessa Jane wants a boyfriend -elokuvan. Se oli herttainen tarina nuoresta Asperger-diagnoosin saaneesta naisesta, joka pyrki itsenäistymään ja löytämään rakkautta. Aika ihana jotenkin.

[L-S]

Katsoin lentokoneessa Miss Peregrine's Home for Peculiar Children -elokuvaa. Fantasiahan ei ole mun juttu, mutta muistakaan ei löytynyt oikein mitään kiinnostavaa (tai olin nähnyt ne jo) ja ajattelin sivistää itseäni perehtymällä tähän.

Mutta jouduin kyllä taas toteamaan, että ei ollut mun juttu. Mietin lähinnä sitä miten paljon typeränoloisia yksityiskohtia ja asioita siinä oli. Alkaen siitä, että kyseessä oli jonkinlainen holokausti-vertauskuva, mitä alleviivattiinkin jatkuvasti mm. nimeämällä monsterit "Hollowgasteiksi" (leffaa katsoessani luulin peräti, että nimi oli Holocaust, kun ei ollut mitään tekstitystä ja äänenlaatu oli mitä oli) ja tapahtumatkin olivat toisen maailmansodan aikaan (+nykyajassa). En kuitenkaan ymmärtänyt mitä elokuvassa yritettiin tästä aiheesta sanoa, ainakaan mitään sellaista mitä ei olisi aiemmin kuultu - toki mulla jäi myös loppuminuutit leffasta näkemättä, koska viihderuutu pimeni kun alettiin laskeutua. (mutta ilmeisesti näkemättä jäi vaan se odotettavissa oleva romanttisonnellinen loppu; näin kuitenkin sen kun pahikset tuhottiin). Alkoi myös nukuttaa siinä vaiheessa, kun meneillään oli eeppinen taistelukohtaus, jossa on hirviöitä ja nopeita käänteitä, ja neuvokas nuori poika ja tyttö päihittivät ne omilla keinoillaan. Pidän taistelukohtauksia herkästi pitkästyttävinä.

Ihmettelin myös sitä, että miksi elokuvan suurin pahis oli myös elokuvan ainoa musta näyttelijä (Samuel L. Jackson), yritettiinkö sillä sanoa jotain vai oliko se vaan sattumaa.

Itse asiassa tuo holokausti-vertauskuvallisuus on hyvä esimerkki siitä mikä mua usein fantasiassa "ärsyttää" - että on tehty joku hieno allegoria/vertauskuva tosimaailmasta, joka ei usein sitten kuitenkaan ole yhtään enempää kuin rinnastus, josta voidaan tulkintaharjoituksena erotella ne eri osaset ("ai, tää hahmo vertautuu siihen ja siihen, tuo kohtaus viittaa siihen ja siihen historialliseen asiaan"), mutta ei kuitenkaan päästä sen pidemmälle, vaan pääosassa on kuitenkin se fantasia ja se, että päästään näyttämään kummallisia hahmoja ja eeppisiä taistelukohtauksia.

[Shay]

Mutta jouduin kyllä taas toteamaan, että ei ollut mun juttu. Mietin lähinnä sitä miten paljon typeränoloisia yksityiskohtia ja asioita siinä oli. Alkaen siitä, että kyseessä oli jonkinlainen holokausti-vertauskuva, mitä alleviivattiinkin jatkuvasti mm. nimeämällä monsterit "Hollowgasteiksi" (leffaa katsoessani luulin peräti, että nimi oli Holocaust, kun ei ollut mitään tekstitystä ja äänenlaatu oli mitä oli) ja tapahtumatkin olivat toisen maailmansodan aikaan (+nykyajassa).

Sää oot kyllä ihan liian fiksu kattomaan fantasiaelokuvia. Ei saa ajatella noin paljon ja takertua yksityiskohtiin.
Mää en ees hoksannu tuommosta. Mietin vaan, että jotain hollow-olentoja ne oli (onttoja, aivottomia).

(Tim Burtonin elokuvat on parhaita. )

[marenkienkeli]

La La Land.

Alku meinasi pelästyttää mut sille kannalle, että elokuva on liian...no...musikaali. Onneksi niin ei käynyt. Tuoreen eron läpikäyneenä tuossa oli jotain äärimmäisen koskettavaa ja samalla se jotenkin loi uskoa tulevaisuuteen. Lopun klubikohtaus kuvitelmineen, kun mun kyynelkanavat sitten lopulta alkoivat puskea kyynelnestettä ulos kuin Niagaran putouksesta, vaikka välillä olin muutenkin kyynelehtinyt. Väsyttää ja ahdistaa, mikä itsessään osoittaa, että kyseinen leffa ja itkutulva tuli tarpeeseen. (Emmä osaa juonikuvailla ilman spoilereita, joten en edes yritä.)

Mulle juuri tällä hetkellä 5/5. Jonain toisena hetkenä, jossain toisessa elämänvaiheessa arvio ei olisi välttämättä sama.

PS. Toisin kuin Kibs, mä rakastin tanssikohtauksia (alun tanssikohtausta lukuunottamatta). Tuli kaipuu tanssimaan.

[Kibaya]

The Circle

Mentin Suvin kanssa leffaan, koska tarttin vähän Tom Hanksia.
Hanks on mulle ns. turvasatama, joka ei petä ja tuo tavallaan turvaa. Semmoinen lämmin syleily, joka ei oo ikinä pahis .

En tiennyt leffasta etukäteen mitään ja kun mainosten seassa tuli teaser, kieltäydyin katsomasta sitä.
Leffahan perustuu kirjaan - tietenkin.

Jos ei halua tietää mitään, niin lopeta lukeminen tähän.

Emma Watson esittää Mae Holland nimistä henkilöä, joka elää ankeassa, vähän nuhjuisessa elämässä missä autot hajoilee tielle ja omakotitalolähiökin on semmoinen pölyisen oloinen. Hänen isänsä on sairas, eikä selkeästikään liikoja rahoja ole olemassa. Niinhän nämä aina, että tausta on vähän semmoinen mitätön ja sitten sattuu "onnen kantamoinen" ja elämä muuttuu. Niin tässäkin. Mae pääsee The Circleen töihin ehkä ystävänsä avustuksella ja omin avuinkin. Circlessä ollaan koko ajan olemassa ja läsnä ja saatavilla sosiaalisessa mediassa. Ihan en tiedä mitä ne kaikki appit ja muut ohjelmistot tarkoittaa, mutta ei sitä siihen keskity. Asioita vaan tapahtuu ja oikein mistään on vaikea saada kiinni. Tom Hanksin hahmo on (tietenkin) yhtiön pomoja.

Ehkä vaikeinta leffassa on saada kiinni tapahtumista tai henkilöhahmoista. Keskiössä on kuitenkin se some ja työelämässä pärjääminen. Käännekohtana Maen käynti kotona perheensä luona ja sitten maanantaina heti työkavereiden tenttaus siitä missäs sitä on oltu ja suosittelu osallistua tapahtumiin ja olla läsnä. Pitää synkronoida profiili ja jakaa tietoa kaikesta mitä tekee, koska se on hänen velvollisuutensa Circlessä, että jokainen saisi mahdollisuuden tuntea hänet.

Itseäni tämä rupeaa ahdistamaan. Mae:n aivopesu toimii ja hän jää Circleen, vanhemmat unohtuvat ja elämä pyörii työn ja somettamisen, jakamisen ja eventtien välillä. Kunnon Circleläisellähän on asuntokin kampuksella, joten ihan simppeliähän se on. Olla vaan ja ajelehtia.
Kuitenkin jotain tapahtuu ja Mae päätyy yhtiön pioneeriksi kantamalla mukanaan jatkuvasti livekuvaa lähettävää kameraa. Häntä seuraa kymmeniä tuhansia ihmisiä ja kommentoi jatkuvasti niitä tekemisiä.
Homma paisuu paisumistaan ja edelleen on vaikea tarttua mihinkään muuhun kuin siihen ahdistukseen, että Mae on ihan jatkuvasti saatavilla, olemassa. Koska kun joku katsoo hänen kuviaan tai videoitaan, niin voi itse tuntea olevansa niissä paikoissa. Kun joku kiipeää vuorelle, niin muut voivat itse kokea olevansa mukana jaetun materiaalin myötä.
Joo, mua ahdistaa! Just tuo on somessa se, mikä mua ahdistaa. Kaiken jakaminen ja ihan koko ajan.

Mun ahdistus ei helpota ja kyllähän elokuva on omiaan tuomaan someilmiöiden naiviuden esiin. Mae ei itse tajua tekojensa laajuutta, vaikka hänen ympärillään läheiset kärsivät aika selkeästikin. Silti hän vain puskee eteenpäin naiviudessaan ja näennäistodellisuudessaan.
Loppu onkin vähän itselle sellainen että mitä että. Koska Mae pääsee "kostamaan" ja paljastamaan yhtiöpamppujen tekoja maailmalle, mutta silti niitä ei tuoda esiin mitenkään. Jää vaivaamaan, että mikä se on mitä on salailtu ja piiloteltu johdon tasolta. Toki siihen on annettu vihjeitä pitkään, mutta kokonaisuus jää auki.

Loppukuvat ahdistavat. Pohdinta siitä onko yksityisyydellä ja yhteisöllisyydellä rajaa on kova. Elokuvassa haetaan yksityisyyden rajan poistoa ja salaisuuksian paljastamista, elämän avaamista muille, mitä taas itse vastustan. Pitää olla yksityisyyttä muutakin kuin kolmen minuutin ajan vessassa. Ei kaikkea tule jakaa, ei todellakaan. Haluan voida kuvitteellisesti olla kajakoimassa ilman että minua kuvaa kolme drone-kameraa lentäen pään ympärillä.

Vaikka henkilöt ovat valjuja ja paljon tapahtumiakin jä auki, niin tarinassa itsessään on jotain koukuttavaa. Haluan lukea sen kirjan.
Haluan myös rajata vielä tarkemmin mun somea.

[Kibaya]

Napapiirin sankarit 3.

Kun ensimmäinen Napis tuli 2010 puhuttiin siitä kotimaisen elokuvan uraa uurtavana teoksena rahoituksen ja kansainvälisyyden kohdalla. Lisäksi keskusteluissa välähti väylän avaajan maine ja muita tosi ylistäviä puheita elokuvantekijöiden puolelta. Siis ei Napiksen, vaan kotimaisten elokuvantekijöiden keskuudessa.
Siihen se sitten jäikin, puheeksi. Toinen elokuva oli mitä oli ja kolmas sukeltaa jo aikalailla rajuun liukumäkilaskuun kotimaisena elokuvana. Palataan siihen tissi-perse-öyhötykseen ja umpimielisiin, syrjiviin "kännissä ja läpällä"-vitseihin. Pakkovitsejä joille kukaan ei oikeasti naura kuin myötähäpäeästä. Ainakin jos löytyy yhtään älliä päästä. Tämä elokuva uppoaa kyllä vahvasti siihen katsojaan, jolle Luokkakokous on parasta kotimaista elokuvaa.

Mua ärsyttää (YLLÄRIIII, ette odottaneet sitä! ) aika monikin asia. Eniten terveydenhuoltofaktojen meneminen ihan vituralleen ja ylläpitävän jotain antiikinaikaisia stereotypialuuloja. Tokihan sillä olisi yksi "vitsi" jouduttu miettimään uusiksi, mutta nyt mentiin niin riman alta että pahaa teki. Lisäksi kun niistä asioista löytyy ihan googlaamalla todella paljon tietoa, niin ei ois ollut kova vaiva käsikirjoittajalta tarkistaa mitä kirjoittaa. Nyt olin teatterissa vaan " " naamalla ihan liikaa.
Toinen mikä ärsytti todella paljon, oli päihteiden käytösta annettu kuva. En spoilaa sen enempää, mutta se ärsytti ihan helvetisti! Päihteidenkäytön normalisointi oli jokseenkin yllätävä veto myös. Joo, ihmiset kokeilee päihteitä ja tekee vastuuttomia asioita, mutta silti oli todella ahdistavaa miten ne normalisoitiin. Enkä nyt puhu alkoholista. Sitä oli vähemmän mitä luulin, vaikka annettiin myös ymmärtää että tietynlaisissa tapahtumissa viinan määrä per henkilö on vakio Mutta niinhän se myös on.

Idea sinänsä on ihan käypä. Etsitään itseä, luetaan Paulo Coelhoa. yritetään hakea jotain valaistumista. Ymmärrän roolihahmoa ja sen tarvetta löytää jotain muuta elämään kuin mitä oma arki on ja sitten lähdetään tekemään jotain että tuntuis joltain.

Rooleissa on tutut näyttelijät ja se on hyvä. Silti mun mielestä jokaisesta puuttuu jotain. Koko elokuva on jotenkin etäällä, mikä on mun kokemus. Osittain se varmaan johtuu siitä ettei siinä ole mitään hauskaa tai yllättävää. Loppuratkaisunkin voi arvata jo alkumetreillä, vaikka kaikkia vilahtavien perseiden määrää ei.

Ehkä elokuvassa käännetään sukupuolirooleja välillä ympäri, ehkä siinä ei sorruta kaikessa perinteisimpiin vaihtoehtoihin, ehkä Jani Volanen ei tuo mieleen Kyösti Pöystiä ja ehkä hetkittäin on kiva katsoa Lapin maisemia. En silti voi sanoa että tässä olisi kotimaisen elokuvan kärkiosaamista. Komediaelokuvana tosi hyvä krapulaleffa minkä aikana nukahtaminen ei haittaa, mutta elokuvataiteellisesti unohdukseen vaipuva.

En tähditä, suosittelen vain jos haluaa huonoa päännollausta. Tai sitten mun aivot vaan ei taipuneet eilen sille elokuvan vaatimalle tasolle ja joku muu osaa analysoidan viitteitä kaikkeen paremmin. Syvämerkityksellisyyttä varmasti löytyy, mutta oma turhautuminen esti omat tulkinnat kyllä aika vahvasti.

[Kibaya]

Tänään oon ollut laatuelokuvien ääressä
Ensin Bollywood-raina leffapiiriä varten ja sitten Anselmi - nuori ihmissusi

Anselmi - nuori ihmissusi on just niin keijoa mitä nimi antaa ymmärtää.
Vähän huumorilla tehty, alkuperäisidea on ysärillä keksitty ja 2011 on leffa tullut ulos. Keijoutta oikeastaan on kaikki mitä voi.
Ekstroissa on making off mistä selvisi että käsikirjoituksia on tehty n. 4 ennen kuin on saatu kasaan yhtenäisen tarinan omaava stoori. Mun mielestä sitä kässäriä olisi voinut vielä vähän hioa, kun lopputuloksessa on aika paljon sellaisia aukkoja ja selittämättömyyksiä joiden jälkeen sitä levittelee käsiään ja huutonauraa itsekseen .
Mun lempparit on tyypit, jotka on ihmissuden perässä, mutta missään ei selitetä että mistä ne tulee ja miksi. Tai oikeastaan mitään mikä liittyy heidän kohtauksiin Paras on semmoinen kummallinen käsistä kiinni pitäminen sen tullessa ihan täysin puskasta, liittymättä mitenkään mihinkään, eikä siitä ole mitään mainintaa myöhemminkään. Toinen heppu vielä katoaa lopussa johonkin - vissiin

Anselmi on semisti sellainen kotikutoinen harrastajaelokuva, missä on haettu jotain ammattimaista, mutta jos tää ois jonkun elokuvatekijöiden lopputyö niin ostaisin siitä paljon enemmän. Nyt se on ihan oikea, ihan tosissaan tehty pitkä elokuva.

Uskoisin että tämä on parasta katsoa porukassa, pientä juomapeliä pelaten.
Aika moni tyypeistä näyttää Antti Kaikkoselta

Edit. mukana myös Ron Jeremy

[Kibaya]

Blade Runner 2049

Mentiin Suvin kanssa leffaan ja jotenkin harmittaa että päästiin tähän vasta nyt. Itehän semisti flippailin jo ekan trailerin kohdalla koska a)Blade Runner ja b)Jared Leto sivuosassa .
Mähän olen sci-fitikkari ja nautin hyvin suuresti sellaisesta kunnon scifistä mikä ei ole vain avaruusolentojen keskinäistä taistelua tai kinastelua ja planeettojen tuhoja. Mulle science fictionissa on aina jotain sellaista, mikä on "enemmän". En osaa selittää sitä, mutta viihteellinen scifi on parhaimmillaankin aina sellaista että siihen kaipaa jotain. (Vaikkakin rrrrrakastan esim. Star Trekiä, mikä on viihteellistä scifiä.)
En hirveästi tykkää Goslingista, mutta tähän elokuvaan se ilmeettömyys ja resting bitch face on kuin luotu.

(edit. saattaa seurata spoilereita.)
Jo ihan alusta asti elokuva on huumaava ja kuin kuristusote kaulalla.
Tapahtumat vain tulee, mutta niin että sitä on odottaa etukenossa. Kuvat viipyilevät, mutta mikään ei oikeastaan ole hidastus. Katsoja rupeaa hengittämään kuvauksen tahtiin ja tuntuu että sitä katsoo ihan jokaisella ihosolullaankin ja aistit avautuvat tasaisen vahvasti. Kaikki hajut ympärillä voimistuu ja tuntoaistikin herkistyy niin että mun on vaikea välillä olla kipuineni, mutta silti ne jää taka-alalle.

Vain yhdessä kohdassa olen sitä mieltä että siinä on turhaan pidennetty asioita. Ja nekin on viimeisillä minuuteilla.
Mikään ei oikeastaan ärsytä, eikä jää häiritsemään.

Mä tykkään leffasta ihan älyttömästi! Jokainen hengityskin on mietitty tarkkaan ja kuvan tarkkuus ja tiiviys on se puristava ote katsojasta. Ohjaus, leikkaus ja vahva näyttelijäntyö on mulle ne, mihin uppoan. Kuvauspaikat on valittu niin hyvin että sitä unohtaa että ne on tässä ajassa kuvattu ja miten paljon on tehty efektejä uuden illusion luomista varten on ihan sama, eikä sitäkään ajattele.

Koen myös tämän elokuvan lohdullisena elokuvataiteelle, vaikka sen lähtökohdat ovat hollywoodin luomat. Silti näen elokuvassa paljon eurooppalaista, aasialaista ja kaikkia niitä elokuvia mitkä pitävät yllä elokuvataiteen tekemisen lippua nimenomaan taiteen ja tieteen vuoksi, ei viihteen. Puhumattakaan ihmiskuvasta mikä elokuvassa on sellainen mihin on helppo tarttua. Ihmisyys, ihmiskuva ja niiden ilmentymät jättävät miettimään myös omaa tapaa toteuttaa ihmisyyttään ja mikä ero sitten on sen koneellisen ja aidon ihmisyyden välillä, onko sitä?

Olen kuitenkin hyvin rakastunut tähän elokuvaan, enkä ole siitä pahoillani

[Kibaya]

Pahan kukat

Katottiin kaverin luona perjantaina Pahan Kukat. Antti J. Jokisen ohjaama leffa syrjäytyneistä nuorista ja syrjäytymisen reunalla olevista nuorista. Otsikkotasoilla puhutaan että kyseessä ois tietyn asuinalueen ihmiset, mutta kun puolet leffasta on kuvattu Pasilassa ja Malmilla niin hirveän vaikea yhdistää että kyseessä ois vaan Itä-Helsinkiläiset lähiönuoret

Pääosissa on mm. Juno ja Mikael Gabriel, Eero Aho ja Alma Pöysti vetävät aikuisten semitraagiset roolit myös. Eero Aho on niin karu näyttelijä että se istuu ihan liian hyvin rooleihin missä sen naama on vähän pöhöttynyt ja epäonni paistaa kilometrin päähän. Alma Pöystin hahmo jää vähän etäiseksi, mutta koen että se on tarkoituskin. Etäisyys luo tavallaan mielenkiintoa, kun perheen isä on elokuvassa se hahmo, jonka näkee osallistuvana.

Elokuvassa seurataan Junon ja Sipen (roolihahmojen nimet) tarinaa. Juno on 26-vuotias ja Sipe 14. Juno on melkein toivoton tapaus huumekauppoineen ja -käyttöineen, mutta on tavallaan vielä "pelastettavissa" uudelleenohjauksella ja interventioilla. Elokuvan alussa ollaankin tilanteessa mistä olisi mahdollista lähteä uuteen tulevaisuuteen, mutta jotain menee sitten pieleen. Vyyhdin punominen on välillä vähän turhan itsestäänselvää ja jotenkin suomalainen pessimistiaate on tässä ihan omiaan, että voiko vielä huonommin mennä, niin sitten menee.

Sipen tarina taasen on pohjana tukemassa Junon valintoja. Miten 14-vuotias kokee yhteiskunnan, rakkauden ja kotiolojen mahdollisen haastavuuden itsessään. 14-vuotias on kykenevä kuitenkin jo tekemään elämässään valintoja, suuntaan tai toiseen.
Sipe on mun mielestä hyvin mielenkiintoinen hahmo, mutta jää ehkä kuitenkin Junon jalkoihin.

Loppukäänteet on sitten taas sellaiset että sitä vähän joutuu pidättelemään tunnereaktioitaan. Loppu on tosi vahva ja tuntuu vähän tyhjältä elokuvan loppuessa. Että tässäkö se oli? Traagiset tapahtumat ja epäoikeudenmukaisuus korostuu loppua kohden ja sitten on ihan tyhjän päällä. Paitsi että häiritsee se Malmi ja Pasila.

Ei se huono elokuva ollut ja Junon ja Mikael Gabrielin roolisuoritukset oli kyllä yllättävän hyvät! Ehkä jotenkin suosittelen katsomaan sellaisessa hetkessä missä elämän traagisuus ei haittaa. Ei mikään krapulaleffa.

[L-S]

Mietin eilen minkä elokuvan voisi katsoa, ja Kibs suositteli Arrival-elokuvaa (2016). Suositus kuului näin: "Uskoisin, että saattaisit pitää siitä, vaikka siinä onkin alieneita" tjsp.

Olin ilmeisesti väsynyt, koska tämä suositus nauratti minua, ja päätin sitten kokeilla toimisiko se. Ja se toimi!

Vaikka elokuvassa onkin alieneita, kyseessä ei ollut sellainen elokuva, jossa käydään puolen tunnin eeppinen taistelukohtaus alieneiden kanssa (ks. aiemmin tästä ketjusta kommentteja siitä miten paljon pidän eeppisistä taistelukohtauksista ). Lyhyesti sanottuna ne ovat yleensä hyvin pitkästyttäviä, tai pahimmillaan ahdistavia. Tämä elokuva ei ollut myöskään ahdistava, vaikka alussa olikin aika paljon vierauden tunnelmaa, minkä huomasin jopa kropassa pienenä jännityksenä, kuten mulle helposti käy. Se kuitenkin lieveni elokuvan edetessä.

(jos et halua spoilaantua, älä lue enempää)

Elokuvan päähenkilö on kielitieteilijäprofessori - tässä jo yksi syy, miksi elokuva sopi hyvin minulle. Tämän seurauksena elokuvassa pohdittiin paljon kielen olemusta ja toimintaa, päähenkilö kun päätyy opettamaan alieneille englantia ja opettelemaan heidän kieltään. Loppupuolella kuvioon tuli mukaan myös pohdinta ajan olemuksesta, ja vaikka siinä kohden olinkin vähän kahden vaiheilla, että nyrjähtääkö tämän miettimisessä aivot vai onko kyseessä vain sittenkin epäuskottava ajatuskuvio, oli se lopulta ihan kiinnostavaa. Kieli ja aika yhdistyivät mielenkiintoisesti, ja kyse oli myös kommunikaation olemuksesta, siitä miten se toimii.

Pidin myös kovin siitä ajatuksesta, että alienit olivat tulleet antamaan lahjan ja yhdistämään maailmaa, pikemminkin kuin hyökkäämään ketään vastaan. Hihkuin lapsellisesti kun paljastui, että kyse oli siitä, että kaikki voisivat toimia yhdessä. Hieman tavanomaista ja odotettavaa toki, että kommunikaatioläpimurto ja maailman pelastuminen tapahtuvat juuri amerikkalaisten toimesta samalla kun Kiina päättää irrottautua yhteistyöstä ja valmistelee sotaa. Ehkä se ei Kiinan osalta maailmanhistorian valossa olisi yllättävää, mutta ainakin nyky-Yhdysvallat varmaan tekisi ihan samoin... toki elokuva on viime vuodelta. Ja toki Yhdysvaltainkin porukassa monet muut olivat epäileväisiä, vain se kielitieteilijä ja hänen fyysikkokaverinsa uskoivat muihin mahdollisuuksiin kuin sotaan.

Lisäksi vielä kieli-ihmisenä ja humanistina olin hyvin innoissani siitä, että kerrankin kielitieteilijä pääsee pääosaan.

Elokuva oli myös hienosti toteutettu, se ei ollut action-pläjäys, kuten alien-elokuvat usein ovat, vaan kauniisti kuvattu, tunnelmaltaan rauhallinen pohdinta teemoistaan. Joskus kannattaa ylittää ennakkoluulonsa alieneista.

[Kibaya]

Atomic Blonde.

Harmitti kauheasti keväällä etten ehtinyt leffaan katsomaan tätä elokuvaa. Nyt sain sen käsiini.
Charlize Theron MI6-agenttina pistämässä neukkuja kuonoon Joo, toimii.

Oli töipäivän jälkeen vähän huono päivä ja vitutti himaan tullessa. Halusin katsoa jotain mihin saa keskittyä ja missä joku ehkä vähän saa turpaan. Tai paljonkin, mutta että se hakkaaminen ei ole pääasia. Vähän myös James McAvoyn takia saatoin katsoa, mutta eniten Charlizen takia.

Elokuvan kerronta sopii mulle täydellisesti. Pitää olla hereillä, tarkkailla yksityiskohtia ja olla agenttia fiksumpi siinä mitä näkee. Mitään ei näytetä tarkoituksetta ja siksi se on just parasta. Atomic Blonde perustuu sarjakuvaan, mikä on ihan täydellistä Värimaailma, kuvakulmat ja "yllättävät" tapahtumat (mm. katolleen lentävä auto) on just sitä sarjakuvamaailman tyyliä mistä pidän. Sinänsä juoni nyt ei ole mikään erikoinen, kun ajattelee että kylmän sodan aikana oli vakoilua ja vastavakoilua ja vastavakoilun vastavakoilua ja kuka vaan saattoi olla vakooja. Aika alusta alkaen on ihan selkeää, että mitään täydellistä hyvistä ei ole, mikä on kanssa mun mieleen.

Dialogi on tietyllä tapaa hauskaa, mutta välillä ärsyttää vähäsanaisuus tai kummallinen vinkkailu-tyyli puhua. Charlizen salamyhkäisyys ja kulmien alta tuijottelu rupeaa ärsyttämään myös. Joihinkin hetkiin se sopii täydellisesti, joihinkin ei. Silti hahmo on kuitenkin moniulotteinen ja kiinnostava, eikä mikään Kristen Stewart-huokailija.

SInänsä siinä toimintaelokuvan ja vakoiluelokuvan kategoriassa ei tämä elokuva tuo mitään uutta, mutta tykkään siitä silti.
Kannatti katsoa, tuli parempi mieli! Vaikkakin yhdessä kohdassa huusin Hobitti-örkkiä, kun yksi helvetisti hakattu tyyppi vaan nousi ja nousi ja nousi ja sitten vielä viimeisen kerrankin se nousi.

Charlize

[Pascal Lemoix]

Käytiin katsomassa 95. Odotin kökköyttä, kun olin vilkaissut arvioiden pääsuuntia. Viihdyin kuitenkin elokuvan parissa varsin hyvin. Tavallaanhan tämä oli episodielokuva, joiden ainoa yhteinen nimittäjä oli jääkiekko vuonna 1995. Yhdessä arviossa sanottiin, että Leijonat ovat karikatyyrejä ja näin se on nähtävä. Jukka Tammen hahmo saa paljon tilaa ja hänen asemastaan kolmosmaalivahtina saadaan paljon hupia. Mitään yksi yhteen vertailuja on turha tehdä, mutta pääosin Leijonat on saatu ainakin sen verran näköisiksi, että tietää, kenestä on kyse. Myös oikeat 95-Leijonat vilahtelevat cameo-rooleissa ja näistä voisi pitää bongauskisan.

Toki Kari-Pekka Toivonen aivan itsenään on kyllä valtavan kaukana Hannu Aravirrasta Taustatarinoista mielestäni toimii ehkä kolme neljästä. Yksi on paikoin kiusallisen kökkö. Ruotsalaiset esitetään mielestäni hyvin, vaikka järjestävätkin varmoja kultajuhlia, koska Suomi ei ole missään palloilulajissa koskaan voittanut, niin sitten myös ruotsalaisten jaloilleen putoaminen on aika oivaallinen.

Kolmen suomalaisjuntin kostomatka Ruotsiin onnistuu olemaan hauska, vaikka hipookin ilmiselvän huumorin rajoja. Luulin, että leffassa on Sami Hedberg, mutta se olikin Kalle Lamberg. :O

Kriitikot ovat aika lailla kahdessa tähdessä, mutta kyllä mä voisin antaa kolme (ja ehkä puoli).

[Kibaya]

Käytiin Wildiksen ja Suvin kanssa katsomassa Veljeni vartija.

Nyt te kaikki jotka mietitte että miksi tähän olen tähän suostunut, niin eilen oli meille tärkeä päivä ja oli kiva että on yhteistä tekemistä. Ja koska Antti Holma

Sanon heti alkuun, että elokuvan keijouspisteet ovat mittaamattomat. Tuplaroolin vetävä Holma on tehnyt roolin tosissaan, mutta kun käsikirjoituksessa on moni asia tosi pielessä, ei voi sille tahattomalle komiikalle mitään.

En ole lukenut käsikirjoituksen pohjana ollutta Keekki-kirjaa, eikä tämä elokuva kyllä luonut kiinnostusta sitä kohtaan nytkään. Käsikirjoituksen dialogi oli vaivaannuttavaa, tönkköä ja tyhjää. Repliikkeinä käytettiin joitain Cheekin biisien sanoja "Luuletsä olevas joku James Bond/En mä tiedä mut jotain samaa meis on" -tyylisiä heittoja upotettu näyttelijöiden suuhun, eikä ne toimi yh-tään. Jokaisen biisireplan kohdalla me Suvin kanssa repeillään. Yritän nauraa hiljaa, mutten ole varma onnistuinko.

Lisäksi tahatonta, tai tahallista komiikka tuo kun KeekkiHolma puhuu suoraan kameraan. Vähän kuin selostaisi omaa elämänkertaansa siinä. Ensin se hämmentää, sitten rupean nauramaan sille ja lopuksi se aiheuttaa fiiliksen että päähenkilöllä on skitsofrenia! Ymmärrän taas paremmin miksi elokuvan- ja tv:n tekemisen sääntö nro 1 on: älä katso suoraan kameraan. Se näyttää ihan hirveältä. Nyt sitä tehdään vielä isosti markkinoidussa fiktiivisessä semi-elämäntarinaleffassa niin jälki on aika... kökköä. En sano paskaa, mutta lähellä on.

Tarina itsessään ei tuo mitään yllätyksiä. Juoni on hatara, aikajana yhtä hatara ja tapahtumat poukkoilevat sinne tänne. On lapsuutta, takaumia lapsuuteen, nuoruuteen ja uran alkuaikoihin. Joka toisessa välissä joku vetää jotakuta turpaan. Väkivaltaa ja naisia, ehe ehe. Sitten vielä se väkinäinen laav stoori, joka on yhtä ontto kuin jäälyhty keskikesällä, vaikka sitä yritetään pitää motiivina jollekin. En ole varma kyllä että mille. Lisäksi se ristiriita, että päähahmosta tehdään kusipää, joka kuitenkin on fiksu ja vastuullinen ja sitten taas kusipää ja ehkä ei olekaan on hemmetin rasittavaa. Kyseessä on kuitenkin fiktioelokuva, ei dokumenttielokuva. Henkilöhahmot tuntuvat myös aika tyhjiltä. Väkivalta on ainoa mille löytyy tavallaan syy ja seuraus, mutta kaikki muu on sitten vain sattumaa? Tai sitten se on kerrottu kameraan enkä kyennyt kuulemaan kun yritin vain olla nauramatta.

Näyttelijäthän tässä on huippuja. Holma osaa ilmentää tunteita ja tavallaan leffa on tosi hyvä esimerkki näyttelijäntyöstä. Että mitä se on kun sitten kun pitää näytellä ja eläytyä ja mitä on kun näytellään näyttelemistä ja olemista. Pikkukunditkin sentään näyttelee ja siihen uskoo, mutta Holman naamanvääntely on välillä jonkinlaista Putouksen sketsihahmon läppää, kun se sitten vähän räppää. Siinä Holma onnistuu. Räppäämisessä ja ajoittain myös siinä että tuo maneereiden kautta Cheekin kankaalle. Sitä mä tarkoitin myös sillä, että näytellijäntyöllinen taidonnäyte on olemassa. Mutta kun ei se riitä.

Leffan aikana mietin onko olemassa olevat henkilöt saaneet esittää toiveen siitä kuka heitä esittää leffassa. Kuten vaikka just Tiihosten äiti ja Carla. Ei siinä, hyvät näyttelijät vaikka nämäkin roolit on ihan huttua leffassa.

Elokuvalla olisi ollut potentiaalia, mutta aika sillan alta se lopputulos kuitenkin on. En tiedä kuka on kohdeyleisöä, kun en näe edes faneille leffassa mitään. En Cheekin, enkä Holman. Käsikirjoitus on huono, kuvauskin on välistä tosi huono, ohjaus sortuu yliyrittämiseen ja kikkailuun, valaistus ja äänitys ehkä toimii parhaiten?

En voi suositella tätä tosissaan otettavaksi kenellekään. Juomapelinä, keijousmielessä ja testinä miten pitkälle voi itsensä viedä ja camp-huumorina sitten voin suositella. Ehkä tämä on 10 vuoden kuluttua jo kulttimaineessa ja näytöksissä heitellään kortsuja ja lauletaan biisien mukana? Eiku, oisko tän pitäny olla musikaali?

Aa.

ps. äsken lukemasi teksti oli vain allekirjoittaneen mielipide, eikä automaattisesti päde samassa näytöksessä olleiden mielipiteiden kanssa. yhtään eläintä ei vahingoitettu tätä mielipidettä kirjoitettaessa.

[Pascal Lemoix]

YLEn arvio Keekki-leffasta on samansuuntainen. Kohdeyleisöä ja motiivia tehdä koko raina arvuuteltiin siinäkin. Ehkä se on se lahtelaisuus, kun Janne Ahonenkin aina vaan todistaa jotakin niille kuuluisille "epäilijöille", joita ei yleensä koskaan tarkemmin määritellä.